Finntriathlon Levi 2017

Kauden toisen ja viimeisen triathlonkisan kisasin lauantaina Levillä. Finntriathlonin Levin kisa järjestettiin kolmannen kerran ja odotin tätä kisaa juhannuksen täyden matkan jälkeen innokkaasti. Alunperin ajattelin, että kisassa olisi mahdollista päästä kokemaan se, mistä tässä triathlonin ekstremeskenessä on oikein kyse.

Kisaa edeltävänä päivänä kävin uimassa yhden kierroksen Immeljärvessä.

Matkasimme Leville torstaina, mikä olikin oikein hyvä ajoitus. Teemu kävi perjantaina ajamassa pyöräreitin ja antoikin vinkiksi, että ensimmäiset parikymmentä kilometriä kannattaa ottaa rauhallisesti nousujen vuoksi ja että pätkällä, jossa tienpinta olisi hieman karkeampi pitää kroppa pitää rentona. Sinänsä ketään ei yllätä, että toista noista neuvoista en sitten noudattanut kisassa.

T2:n pussiin myös teho offia!

Immeljärvi oli seksihelteiden myötä lämmennyt sellaisiin lukemiin (+18), että uintia ei tarvinnut lyhentää kuten 2015. Ennen starttia jännitin, en jännittänyt ja jännitin, joten starttiviivalla olin jo rauhallisena. Uinnissa olisi ollut helmitaulusta apua, sillä poijut kierrettiin neljä kertaa. Uin koko ajan pienessä porukassa ja jälleen kerran uinti oli vähän liikaa sellaista mukavuusmatkailua. Ensi kaudelle taitaa edessä olla punttikuuri yläkroppaan (hassua ex-kuulantyöntäjälle) ja uintikuuri altaassa. Rantauduin toisena naisena ajassa 40:11, noin kolmisen minuuttia  kärkeä perässä.

Pyöräilyn lopuksi noustaan Panorama hotellille. Aika töpäkkä nousu tämä.

Kuten jo tuossa viittasin, en malttanut ottaa ensimmäistä 20km rauhallisesti vaan lähdin heti ajamaan takaa kärkeä. Nousut kyllä olivat sen verran töpäköitä, että useampaan otteeseen ajattelin, että watteja pitäisi saada vähän alaspäin, mutta ajatuksen tasolle se jäi. 25km kohdalla siirryin kärkeen ja jossakin vaiheessa olin kokonaiskisassakin neljäs. Tykkäsin kovasti pyöräreitistä, joka oli vaativa mutta samalla ajettava. Kisapäivänä oli melko lämmintä, joten jälleen pidin tarkasti huolta geelien ja juoman ottamisesta aikataulussaan. Otin myös suolaa, sillä silloin pystyin juomaan enemmän vettä, jota kuuman kelin vuoksi teki mieli. 120km taittui aikaan 3:47:26, joka ymmärtääkseni on naisten reittiennätys.

T2:lle tultaessa mietin, että tulikohan nyt ajettua jalat alta ajatellen minulle erikoislaatuista juoksuosuutta. Vaihtopussissa minulla oli offia, jota en saanut kyllä suihkutettua kaikkialle tarpeeksi, kuten kisan jälkeen paarmojen puremista saatoin päätellä. Juomavyö, geelit, suola ja kännykkä mukana lähdin laskeutumaan ensin 650 porrasta alas Leviltä ja juoksemaan ensimmäistä teknisesti helppoa 7km pätkää. Vauhti oli ihan hyvää (5:15min/km), mutta juomavyö alkoi ärsyttää ja latupohjan nousut nostivat sykkeet ylös. Juomavyötä päätin vain sietää, joskin "juomareppu" olisi ollut parempi vaihtoehto ja päätin kiinnittää huomioita siihen, että joisin varmasti riittävästi loppuun asti. 

Levin Black-rinne vei hymyn kasvoilta.

Kätkätunturille nousu oli kyllä sitten aivan omaa luokkaansa. Ai että sitä nousemista vaan kesti ja kesti! Olin juossut ja jutustellut lappeenrantalaisen miehen kanssa aiemmin ja hän karkasi tässä vaiheessa hieman. Sen verrran kuitenkin pysyin perässä, että kuulin hänen varoittavan polulla olevasta käärmeestä! Meinasi minun matkani tyssätä siihen, varsinkin kun olin ennen kisaa poistanut kyypakkauksen juoksuvyöstä! Maisemat olivat upeat, mutta en kyllä kauheasti käyttänyt niiden ihasteluun aikaa. 

Jos tunturille nousu oli työlästä ja teknisesti haastavaa, niin lasku oli hankala. Vaikka 12/2014 leikattu polvi (eturistiside) ei vaivaa näissä triathlonhommissa lainkaan, niin kaikenlaisessa metsässä könyämisessä sitä varoo. Muutamat miehet menivät lentämällä ohitseni ja kyselinkin heiltä, että olivatko nähneet muita naisia. Yksi heistä arvioi, että toinen nainen tulisi noin 10min päässä, joka ilmeisesti oli hyvinkin tarkka arvio. Paljon on harjoiteltavaa, jos meinaa vuoristopuhvelista muuttua lähemmäksi vuoristokaurista noilla kivikoilla.

Levin päällä juoksu maittoi taas! Hieno kuva!

Tunturipurojen raikkaudesta pois päästyäni oli taas vuorossa tasaisempaa menoa lähetyessämme pahamaineista Levin Black-rinnettä. Tavoitin taas syntymäpäiväänsä viettäneen lappeenrantalaisen ja taitoimme yhdessä matkaa bläkin alle. Kun matka maaliin lyheni ja voitto alkoi häämöttää, aloin olla huolestuneempi minun ja kakkosen erosta. Mutta se bläkki! Se oli niin jyrkkä, että nousun aikana pystyi kokeilemaan kaikki erilaiset etenemistyylit nelivedosta ns. side steppiin. Pari kertaa taisin tyrmistyneenä vain seistä hetken ihmettelemässä. Tosiasia on kuitenkin se, että tuo loppunousu vaan mennään ylös. Mielestäni Kätkätunturilla käyminen on tuon puolimaratonin vaativin osuus ja tämä mustarinne täytyy vaan nousta. Huumori oli kyllä vähän loppu tässä vaiheessa ja kun Teemu huusi menossa olevan JUOKSUosuus, ei minua kauheasti naurattanut. Taisin vain sanoa, että nyt on kyllä ollut rankempi reissu.

Maalisuoralla pystyi jo tuulettamaan.

Levin päälle noustessa fiilis oli kyllä aika huippu. Luonnollisesti krampit iskivät tässä vaiheessa, mm. varpaaseen(!) ja nivusiin, joten otin vielä viimeiselle kolmelle kilometrille suolatabletin. Samaan aikaan nousi tuuli ja sade, kun aloin taas juosta Levin laella. Juoksu kulki tosi hyvin viimeiset kilometrit ja koska mitään virallista tietoa ei ollut tilanteesta, niin sekin pisti juoksemaan. Puolimaratoni meni aikaan 3:02:44.

Maaliviivan ylitys oli mahtavaa. Ainahan se sitä on, toki voittajana vieläkin mukavampaa. Teemu tuli kysymään, että olenhan kunnossa. Kysymys, jonka esitämme aina toisillemme maaliviivalla. Ja olinhan minä. Tuovisen Akin haastattelussa oli mukavaa, kuuluttajalla on iso rooli kaikkien kisakokemuksessa.

Ekstremessä muut kisaajat ovat entistä lähempänä jakamassa samaa kokemusta. Poluilla voidaan vaihtaa pari sanaa ja mäkiä voi nousta porukalla. Ongelmatilanteissa kanssakilpailijat ovat myös niitä, jotka ovat auttajia tai vievät viestiä eteenpäin, kuten muutenkin, mutta tunturilla tämän merkitys korostuu. Suosittelen Levin kisaa kaikille, jotka haluavat kokea ekstremetriathlonin ja eivätkä halua suin päin lähteä esimerkiksi Norsemanin kisalippulottoon. Ns. tuttu ja turvallinen kisajärjestäjä hälventää myös epävarmuutta. 

Tulokset löytyvät täältä.

Naisten pitkä matka TOP3:

1. Arja Lemmettylä 07:37:46, Triathlon Team Aquaterra Kuopio

2. Terhi Ranta-Ojala 07:50:38, Triathlonteam 226

3. Elina Niskajärvi 8:28:41, Arctic Triathlon

Kuvat: Teemu Lemmettylä

Leiri takana, kesä edessä

Perinteinen etelänleiri on taas paketoitu ja vieläkin perinteisemmin leireilimme Calellassa Barcelonan kupeessa. Treenipäiviä oli seitsemän, joten lepopäiviä en pitänyt vaan yhden pyörättömän päivän, jolloin kyllä ohjelmassa oli pitkä juoksu.

Säät olivat suosiolliset ja lyhyissä sai pääsääntöisesti ajaa. Yhtenä päivänä "lämmintä" oli +8 astetta ja vettä satoi, joten ohjelmaa piti hieman muuttaa, mutta ajamaankin pääsi kuivilla teillä.

1. päivä

Perinteinen rantaraitin ajelu avasi leirin. Ehdin ajamaan 3,5h kunnes takakiekon kanssa ilmeni todella yllättäviä teknisiä ongelmia (venttiilinjatkon kanssa), joten taksihommiksi meni loppumatka. Koskaan aiemmin en ollut joutunut taksilla ajelemaan lenkiltä pois, mutta kerta se oli ensimmäinenkin. Kyllä oli illalla vähän paha mieli ja tunnelma pilalla, mutta siitä se lähti fiilis nousemaan.

Avatkaa nyt ne soppalan ovet! Mulla on nälkä!

2. päivä
Seuraavaksi päiväksi sain seuraa Antikaisen Annista, jonka kanssa ajoimme puolikkaan kisan pyöräreitin vastapäivään. Kyllä niin ihailin Annin laskutaitoa, josta yritin kyllä ottaa paljon opiksi.

Helposti saa kokonaisen Mars-patukan suuhun, jos on pakko.

3. päivä

Tälle reissulle sain vielä Annin mukaan ja ajoimme ns. Hilarin nousun, 120km. Totesin, että niin ne vain nämä nousut pienenee, sillä ensimmäinen muistikuvani on useamman vuoden takaa, jolloin ylöspääsy ei ollut lainkaan niin varmaa. Kovasti paljon yritin olla pienenä Annin selän takana, kun tuuli riepotti joka suuntaan.

Lenkkikahvit join kahdesti.

4. päivä

Neljäs päivä oli juoksupäivä. Sain miesseuraa lenkille ja juoksimme 1,5h. Saimme juostua vielä nousevavauhtisesti niin, että ensimmäiset 45min meni 5:46 min/km ja viimeiset 45min 5:31 min/km. Loppuun vielä reviteltiin 10min 4:50 min/km-vauhtia. Iltapäivällä vielä kilometrin verran uintia, jotta tuntuma säilyisi.

5. päivä

Tämä päivä oli sateinen ja kylmä. Kävin aamupäivällä juoksemassa 2x15min IM-vauhtia, mutta tavoitevauhdistani jäin eilisen painaessa päälle. Iltapäivällä pääsin kuiville teille ajamaan, joten ohjelmassani oli 2 x voimamäki. Ensimmäinen nousu meni 192 W ja toinen 197 W.

6. päivä

Tämän vietin tasamaalla. Tai no, reilut 1560 nousumetriä ehti tulla 130km aikana. Sain myös tälle lenkille herraseuraa, joten uudet maisemat sai taivastella jonkun kanssa. 

Ihan kun en olisi missään leirillä ollutkaan! Ainakaan ei ole stressiä tai rasitusta.

7. päivä

Viimeisenä päivänä ajettiin ns. Brullin kosto. Ylhäällä oli jälleen aika viileää, mutta huomattavasti mukavampaa kuin viime vuonna sateessa. Olin suggeroinut itseni epäilemään voimiani nousta reitin toinen nousu, joka on 2km pitkä, mutta vedetään lähes koko ajan suoraa tietä 10 % nousuun. Typerää, koska jaksoin paremmin kuin ensimmäisellä kerralla.

Challenge Poznan on juhannuksena, joten juuri fiilistelin sitä, että ei tarvitse koko kesää treenata täydelle matkalle, kun pääsee tästä hyvän pompun kautta kisaamaan heti! Ilmoittauduin vielä Finntriathlonin Levin kisaan, pitkälle matkalle tietenkin! Hyvä kesä tulossa taas!

Ihana äitini oli mukana, joten olimme taas koko perhe koossa. Vanhemmat olivat välillä melko rauhallisia illalla.

Yhteensä 25,5h ja 608km liikettä.

Nauti!

Elokuun Ironman on kuin muisto vain, vaikka eihän siitä nyt niin kovin kauan ole, vai onko. Paljon on ehtinyt siinä ajassa tapahtua ja ensi kesän on triathlonin suhteen jo suunniteltu hyvin eli melkein jo tehty. Otetaanpa katsaus syksyyn!

Juuri mihinkään ei kannata suhtautua niin kovin vakavasti,

Kööpenhaminassa tapahtuneen raaston jälkeen podin pari flunssaa, jotka otin vastaan kohteliaasti päiväkotirumbankin alettua sopivasti. Työmatkapyöräilyä, joka kyllä on n. 1h päivässä kärry perässä, lukuun ottamatta en tehnyt moneen viikkoon mitään. Ei huvittanut oikeastaan yhtään, niin kuin ei tarvitsekaan. Ironman-blues oli hyvin lievä, ehkä pientä kaihomieltä vain. 

Ylimenokauden hauskoja puolia on se, että voimme (oikeastaan ainoastaan silloin) treenata yhdessä Teemun kanssa.

Ensi kesänä suuntaan "nuoruuden" maisemiin Puolan Challenge Poznaniin. Olin Puolassa vaihto-opiskelemassa taloustieteitä 2000-luvun alussa ja muutama vuosi myöhemmin olin samaisen yliopiston kv-suhteiden osastolla töissä ja tekemässä harjoittelua. Meillä on myös hyviä ystäviä Puolassa, joita olemme viimeksi nähneet 10 vuotta sitten. Puolan kieli on vähän ruosteessa, mutta eiköhän sitä trituristihommat vielä selvitetä! 

Kävin koittamassa miltä tuntuu yrittään juosta Tahkovuoren huipulle. Kuten kuvasta näkyy, ei kovin hyvälle.

Ensi kesänä houkuttelee myös ajatus osallistua Finntriathlon Leville. Mutta katsotaanpa nyt rauhassa vielä, jahka Teemunkin sunnittelmat selkiytyvät. Köpiksen 11:20h oli suortuksena sellainen, että siitä voi tietysti ajatella parantavansa, mutta kyllä oli niin kunnonmukainen suoritus ja mahtavat olosuhteet että tiukassa voi olla. Joitakin osa-alueita on helppo parantaa, esimerkiksi tämän vuoden uintikilometrit ovat pöyristyttävät 59. Toki pyörässä tapahtui kehitysharppaus, samoin juoksu kehittyi entisestään. Kaikkea ei vain voi saada ja nämä on harkittuja paikkoja, joissa pitää pitää pää kylmänä. Onneksi minulla on sellainen "viilennin" ihan kotosalla.

Altaassakin on työt aloitettu.

Elämässä kaikki ei suju kuitenkaan suunnitellusti. Olin leikkausjonossa suunniteltuun operaatioon marraskuussa, mutta minkä odotus päättyikin paljon aiottua aiemmin päivystysleikkaukseen. En avaa enempää tällaista henkilökohtaista asiaa, mutta tilanne on nyt hoidettu ja sairauslomakin päättyy tänään. Treeninkin voi aloittaa. Ajattelin ottaa tämän yhtenä muistutuksena nauttia sekä niistä että muistakin asioista, mitä saa ja on mahdollisuus tehdä.

Vähän erilainen selfie kuin yleensä minun ottamat.

Finntriathlon Tahko

Lauantaina triathlonkausi laitettiin pakettiin ja meidän perheen osalta aika hienolla tavalla. Teemu voitti täysmatkan kisan aikaan 8:53, mikä sinetöi myös kokonaiskilpailun voiton. Erityisen jännitysmomentin toi Norsemanin vain kahden viikon takainen läheisyys, mutta myös se, että Teemu ja Tuukka ovat kisanneet toisiaan(kin) vastaan jo parikymmentä vuotta. Postauksen kuvat Bullseye Photography.

Puolimatkan naiset odottamassa veteen siirtymistä.

Myönnän, että 10 vuotta sitten jännitin eri tavalla Teemun triathlonkisoja. Vuosien saatossa olen oppinut hyvin monimutkaisen kokonaisuuden merkityksen ja suhtaudun rauhallisemmin isoihinkin kilpailuihin. Osa kilpailijoista on tuttuja jo vuosien takaa, joten kenellekään ei soisi huonoa päivää ja muidenkin menestyksestä osaan iloita. Miehet tekevät mitä miesten on tehtävä. 

Tuulettaen maaliin. Appiukko hyväksyvästi taustalla taputtaen.

Itse taasen starttasin puolimatkalle klo 11.05, viisi minuuttia miesten startin jälkeen. Jo täysmatkan lähdössä klo 08.00 katselin järven vaahtopäitä hivenen huolissani. Mutta huoli olikin turha, sillä vaikka aallokko oli selvästi havaittavissa ja koettavissa, niin se ei oikeastaan vaikuttanut minuun. Uidessa iloitsin siitä, että kokemus on tuonut varmuutta ja pystyin uimaan ilman suurempia hämminkejä. Vauhtia olosuhteet kyllä söi ja vielä juuri ennen siltaa pööpöilin itse, kun sain päähäni, että edessä saattaa olla vielä poiju, mikä pitää kiertää. Ei ollut. 1,9km aikaan 41:54, että hidasta oli, mutta voimia ei mennyt ylimääräisiä.

Kilpailujohtaja Kuvaja ehti ennen minua kaulailemaan Teemun kanssa. Tämän kerran. Ensi vuonna käytän kyynerpäitä.

Tuukka ja Teemu. Toisella vähän leveämpi hymy kuin toisella heti kisan jälkeen.

T1:llä vaihtoon meni neljä minuuttia ja asiantuntijamiehet (siis oikeasti) huusivat, että: "Lemmettylän rouva ottaa sitten ensimmäisen nousun rauhassa, vai mitä!" Tavallaan en sitten kuitenkaan malttanut ottaa. Pyörää ajoin sitten taas tuttuun tapaan tuulispäänä. Jälleen hyräilin Saarenmaan valssia "Siis pyöritä, lennätä pellavapäätä, kuin silmissä leikkivät säkenet lyö." Mielestäni se sopii minulle kun ajetaan isolla limpulla loivaan laskuun. Pyöräaika 90km oli 2:50:39, sarjani kuudenneksi nopein. Isompia viisauksia ei pyöräosuudelta ole kerrottavaksi, paitsi se, että ihmettelin kun aika moni mies ei ajanut laskuja, vaan laittoivat kammen suoraksi. Peesivalvonnasta sen verran oman kokemukseni perusteella, että jämäkkää touhua oli ja jämäkästi käytiin minunkin takana sanomassa, että välikuntoon tai tulee penaltii,

Lapsia ja voittajia.

Kuten eräs lajin legenda totesi tänä kesänä, niin triathlon on sellainen laji, jossa uidaan, pyöräillään ja lopuksi juostaan. Tarkoittamalla tällä kuitenkin hieman korkealentoisempaa kuin näin asiayhteydestä irroitettuna näyttää. Juostahan sitä vielä piti puolimaratonin verran. Kannustus oli huimaa ja kuuluttajatkin ottivat ilon irti, ehkä myös vähän kustannuksellani, (ja ilmeisesti myös äitini), mutta hyvä showhan on tärkeintä. Vaikka en aina siltä näytä, niin kaikki kannustus on korkealle arvostettua. Kiitos siitä. Ensimmäinen kierros oli vähän kankea ja toinen kierros tuli sitten vähän paremmin. Aika 1:57:34, joka on itseasiassa reilut 2min kovempaa kuin Joroisissa. Maaliin juostessani laskeskelin, ettei Teemu voi olla vielä tulossa, mutta kuulutus sanoi muuta. Onneksi en jäänyt kuitenkaan odottelemaan pidemmäksi aikaa, sillä Teemun 40km väliaika oli jokin haamuaika, sillä odottelin maalissa vielä hyvän tovin. Ja vaikka moni oli arvuutellut, että juostaanko käsi kädessä maaliin, niin se olisi ollutkin näky, koska Teemu olisi saanut vetää minua. Ajattelin kyllä, että tämä on hänen voittonsa ja kisansa, joten odotin mieluusti maalissa. Loppuaikani oli 5:37:34, joka oikeutti naisten kilpasarjan 12. sijaan. 

Irongirl kyllästyi selvästi jo isänsä tuuletteluun, kun toistamiseen piti mennä hakemaan palkintoja.

Kesä oli hieno ja tapahtumat olivat järjestelyiltään ensiluokkaisia. Toki kaikessa toiminnassa on parannettavaa, mutta ihmettelisin suuresti, jos esille tulleisiin kehityskohteisiin ei reagoitaisi. Tarkoitan siis kaikkia kisajärjestäjiä, jotka triathloneja täällä Härmässä järjestää. Kuten Twitterissä jo kirjoitin, oli tämä kesä Suomen paras triathlonkesä meille. Tosin ensi kesä tulee olemaan vieläkin parempi, mutta nautitaan nyt hetki.

Tahkon alla katse jo tulevaan

Huomenna perjantaina suuntaamme kohti Tahkoa ja triathlonkauden päätöstä. Vaikka Joroisten jälkeen mietinkin kuumeisesti, että tekisinkö sittenkin täyden matkan, niin lopputulemana oli pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja tehdä toinen puolimatka tänä kesänä.

Panda-look.

Tai eihän se alkuperäinen suunnitelma ollut, vaan alkuperäinen suunnitelma oli kisata Kööpenhaminan Ironmanilla alle 11h30min... Polvi on edelleen ollut kivuton, mutta toki sellainen niin kuin 8kk leikkauksesta kuuluukin. Rasituksen rytmitystä pitää tarkkailla eri tavalla ja eilenkin kävin pikkujuoksun sijaan vesijuoksemassa. Voi luoja että se on tylsää touhua! Tällä loukkaantumishistiorialla se on myös tuttua, joten tiedän mistä puhun.

Kuva osittain lavastettu. Asento liioiteltu pitkän juoksun jälkeen.

Tankkauspäivät Tahkoa kohti oli eilen ja tänään. Norseman-reissun jälkeen piti saada aineenvaihdunta taas liikkeelle. Tarkoittaen tietysti urheilullisessa mielessä, ei siinä mitään vikaa yleisesti ottaen ole. Se tarkoitti pitkiä pyörälenkkejä ja pitkää juoksua (70min...). Tässä pienessä tankkauspöhössä on vaikea sanoa, että lähtikö se sitten käyntiin vai ei. Lauantaina olen viisaampi.

Mr. M:n kanssa Puutossalmen lossilla. Aika paljon hauskempaa ajella nuo pitkät jonkun kanssa kuin yksin.

Arkikin alkoi tällä viikolla, kun töihin oli taas kammettava ja päiväkotirumba siinä samalla aloitettava. Minusta on (ainakin toistaiseksi) ollut aina mukava palata töihin ja arkeen kesäloman jälkeen. Arki heitti märän rätin päin kasvoja tänään, kun 3 päiväkodissa vietetyn päivän jälkeen oltiin neljäs päivä kuumeesta toipumassa. Siinä sitä arjen realismia, mutta sellaistakin tämä elämä välillä on.

Tänä kesänä olen keskittynyt näyttämään hyvältä, joten toteutin parin vuoden haaveilun ja ostin koko kisa-asun Betty Designsiltä. "Bad ass is beautiful!"

Katseeni on siis tiiviisti jo kaudessa 2016 ja olen tässä makustellut ajatusta, että treenaisin siihen ihan silleen täpöllä. Teemu sen taisi sanoa ääneen ensin ja minua houkuttaa aika paljon ajatus siitä, että katsoisi, mihin "asti" rahkeet riittäisivät. Ja puhun ihan nyt niistä omista rajoistani ja ajoistani tyyliin sub11 ja AG:ni podiumpaikat. Viime kesän hienot suoritukset tulivat kuitenkin aika kohtuullisilla (melkeinpä vähäisillä) treenimäärillä, joten sen suhteen voin tehdä enemmän ja paremmin. Entisenä kilpaurheilijana tämä ajatus vie mukanaan ja asian toteuttamiseksi talvikaudella onkin jo isovanhemmat valjastettu asianmukaisiin tehtäviin.

Finntriathlon Joroinen

Eilen se suuri päivä kesässä taas pitkästä aikaa koitti, kun Joroisilla kisattiin puolimatkan suomenmestaruuksista puolimatkaan (1,5km - 90km - 21,2km). Itsehän kirjoitin hassuttelevan kisaennakon omista tunnelmista aikaisemmin.

"Näin iso!" Kuva Timo Kananoja.

Uinti oli ok tekemistä aikaan 38:15. Mikä parasta, uin lähestulkoot koko matkan Maijan kanssa, mikä tietysti hymyilytti jo uidessa. Itse koin, että uinti oli parasta koko kesänä ja matkalla syntyneet kontaktit eivät liiaksi haitanneet menoa. Hölmöyttäni lopussa jouduin siksakkaamaan, koska luulin baanan olevan auki rantaan, mutta vielähän siellä olikin yksi puijo kierrettävänä! Doh! 

Naurattaa, naurattaa. Kuva Mika Martikainen / murtokohta.fi.

Pyörällä lähdin sitten ajamaan sen mikä jaloista lähti. Ja lähtihän niistä! 30km ennen vaihtoa niihin alkoi kyllä hiipiä myös melkoisia hapotuksen tunteita, mutta ajattelin sitten posin kautta, että kaadutaan sitten kovaa jos niikseen tulee. Ammattimaisesti tulin T2:een pyöräkengät polkimissa, koska en kestänyt ajatusta pitkän matkan lompsuttelusta niillä. Ja sehän sujui tosi hyvin. Kerran olin sitä treenannut, mutta nähnyt sitäkin useammin! Haha. 90km aikaan 2:46:30, eli reilusti yli kolmeekymppiä tunnissa.

Puolimaratonille lähdin sitten avoimin mielin, mutta olin vähän huolissani polven kestämisestä. Teemu tuli juuri maaliin SM-pronssimitalistina, kun olin aloittanut juoksuosuuden. Se oli aivan loistava juttu. Nakuttelin alle 5.30min/km -vauhtia, joten ajattelin, että antaa mennä niin kauan kun helposti tulee. Yleisö oli aivan mieletön, paikkakuntalaiset mukana ihan täysillä ja kannustusta riitti tutuilta ja tuntemattomilta. Viimeisellä kierroksella kiittelin paikkakuntalaiset. Kolmannella, eli viimeisellä, kierroksella leikattu jalka alkoi väsymään ja hermotuksen puutteet alkoivat tuntumaan eniten, mutta mihinkään ei koskenut! Ravintohommissa noudatin täysin (jälleen) ennalta suunniteltua suunnittelmaa, joten sen suhteen ei tullut probleemaa, eli kokemuksta on hyötyäkin. 

Ilman ongelmia ja huippufiiliksissä maaliin! Kuva Timo Kananoja.

Loppuaika 5:33:07 on aivan huikea ottaen huomioon harjoitustuntien vähyyden. Suoritukseni oli todellakin kunnon mukainen, sillä kaiken sain ulosmitattua, mitä oli mahdollista saada. Sijoitukseni omassa sarjassani oli 18/47. Kisat olivat aivan huippuluokkaa. Olen ollut Joroisilla koko 2000-luvun ja minun mielestäni tämä vuosi oli yksi parhaista joka tasolla. 

Sitten seuraa pieni sormen heristys: Näissä (kuten kaikissa tri-) karkeloissa peesaaminen on sekä epäreilua että vaarallista. Roskaaminen tyhmää. Meillä on täällä Suomessa hieno uusi kultakausi lajissa menossa, mutta tämän myötä myös ei-toivotut lajin ominaisuudet tulevat näkyvämmiksi. Osittain varmasti kokemattomuutta, osa omia valintoja. Omat valinnat, järjestäjän toimet ja yleinen ilmapiiri sekä tuomaritoiminta ovat kaikki osa ratkaisua. 

Teemun viha-rakkaus-suhde Joroisten kisaa kohti on tällä hetkellä rakastan-terälehdellä ja hyvä niin. Hänen todella hyvä ja tasainen kausi jatkuu parin viikon päästä Norjassa, minne matkaamme omalla 4 hengen tiimillä. Siitä tulee hieno reissu.

Kisaennakko

"Suomen virallinen triathlonvaimo, Arja Lemmettylä, on osoittanut tasaista kisakuntoa kahdessa edellisessä Finntriathlon-sarjan osakilpailussa pääsemällä maaliin tyylikkäästi, joskaan ei ehkä yhtä nopeasti kuin vuonna 2014. Itse asiassa Lemmettylä on mennyt harjoituksista tutulla vauhdilla jokaisessa kisassa matkasta riippumatta ja Joroisissa hän kamppaileekin 6 tunnin alituksesta, jos mennään tutulla tasaisen vauhdin taulukolla joka olisikin naisen Joroisten PB! Viime vuoden puolimatkan ennätys 5:08 tuskin on vaarassa tämän Savoon paluumuuttaneen naisen käsittelyssä.

Pientä laittoo se vaati vaan...

Toinen juomapulloteline tuli ihmeen helposti siihen noin!

Kiinnostuksensa tyydyttääkseen Lemmettylä vilkaisi "helevetinperkeleenkellon" tuottaman datan yhteenvedon, joka kertoi, että tänä vuonna on pyöräilyä tullut kuitenkin huikeat 1000km (lisäksi kaikki se talvinen traineriajelu päälle), mutta juoksussa ollaan nippanappa 200km paremmalla puolella. Ja todellakin, huomenna juostava puolimaratoni on 11% tuosta kokonaismatkasta, joten nokkelimmat huomaavatkin, että reilut 7 kuukautta vanhan eturistisiteen kanssa etenevä Lemmettylä on kisan viimeisellä osuudella tiukan paikan edessä."

Ajoin 2 legendaarista lenkkiä viime viikolla: Vehmerin ja lentokentän.

Kaikki kannustus tulee olemaan tarpeen, mutta jos näette minut kävelemässä (muualla kuin ehkä huoltopaikan ohi) niin olen keskeyttänyt. Tämäkin karmiva vaihtoehto on pitänyt nyt iskostaa päähäni, koska mitään järkeä ei ole pilata yhtään mitään jalan suhteen. Tavoitteena on kuitenkin kisata hymyissä suin ja ilon kautta. Hyvää kisafiilistä kaikille ja tulkaahan moikkaamaan!

Finntriathlon Vierumäki

Perjantaina karavaanimme suuntasi kohtasi Vierumäkeä oikein kahdella autolla, sillä toisessa matkustivat lastenhoitajat. Illalla kävimme vielä Teemun kanssa ajamassa pyöräreitin läpi ja totesimme, että alamäissä on hyvä tilaisuus runtata oikein kunnolla. Teemu teki pieniä säätöjä samalla pyöräänsä, mutta omani toimi kuin unelma...

Torstaina Iso-Valkaisella poijut olivat auringon suojeluksessa.

Aamu oli normaali hässäkkää, mihin tietysti oman iloisen lisänsä tuo kolmevuotias omine konsteineen. Minua jännitti normaaliin tapaan ja aamupalakin taisi jäädä vähän kesken. Pystyn pitämään jännityksen siis hallinnassa ja olen ajatellutkin, että sitten kun minua ei kisa-aamuna yhtään jännitä, niin jätän kisailun. Tänä kesänä jännityksen aiheet ovat vähän eri, kun podiumpaikoista ei tarvitse kilvoitella, mutta enemmänkin mietityttää, että kestääkö polvi ja onko vanhat kuntopohjat edes auttavalla tasolla. Eturistisideleikkauksesta tuli tällä viikolla 7 kuukautta täyteen, joten aika tuore tapaus se ristiside sinänsä vielä on. Sehän on kuitenkin iso operaatio ja polvessa melskataan aika tavalla. Polvi sinänsä on kuntoutunut hyvin eikä polvessa ole ollut mitään kipuja. Kolotukset tulevatkin polven ympärille, kun lihakset ja muut liitännäiset väsyvät ja rasittuvat.

Starttilupa annettiin klo 12 ja uinti tapahtui 250 kilpasiskon ja -veljen kanssa kahtena 750m kierroksena. Jos mitä tässä on melkein 10 kisavuoden aikana oppinut, niin on silmä sille, mistä kannattaa lähteä liikkeelle uinnissa. Valitsin vasemman reunan heti eturivin jälkeen. Se olikin oiva paikka, mutta reilun 100m (?) jälkeen reitti kaventui ja siinä poristiin kaikki kuin muikut verkossa. Ensimmäisellä kierroksella oli erikoinen ilmiö, kun jokaisella poijulla tuli seinä vastaan kun kaikki heitti uinnin sikseen ja tähystelivät sammokoina seuraavaa poijua, kai. Voisi ajatella, että olisi helpompaa uida ihan normaalisti käännös ja jatkaa uinti ja suunnistusta sitten. Uintiin olen sinänsä tyytyväinen, että pystyin todella peesaamaan paria uimaria hyvin. Aika 30:38 ei kuitenkaan ole minkään hurraahuudon arvoinen ja sen minkä peesaamisesta onnistuin niin mm. vasemman käden vedossa epäonnistuin.

Oma paikka T1:llä ei meinannut tulla ikinä vastaan ja huutelinkin, että joko tämä on se juoksuosuus. Ilmeisesti kaikkia ei tämä psykologinenpeli huvittanut ja joku tokaisikin, että tämä on kisa. Hehe. Lähdin ajamaan pyörää ihan hulluna, koska se on tällä hetkellä ainoa laji, jossa pystyn tekemään aikaa. No ei tarvinnut kauaa ajella, kun ketjut tippuivat etuvaihtajan stopparin alle solmuun ja sieltä ne eivät millään vippaskonstilla nouse. Sram Force -etuvaihtajan ominaisuus vai vika, ainakin se pitää olla säädettynä tosi tarkasti. Eipä auttanut kuin nousta pois pyörältä ja alkaa repimään ketjuja ylös. Repimään, koska mitään muuta ei ollut tehtävissä. Kun 5 minuuttia oli kulunut, niin sain ketjun pois pinteestä sekä haavan sormeeni ja ketjuöljyä joka puolelle. Siinä välissä olin jo kerennyt mielessäni heittää pyörän hatelikkoon, kaaressa. 

Taas yksi kisa takana.

Kiva tietysti, että ensimmäinen mekaaninen ongelma tuli  kisassa vasta nyt. Hanurista tietysti, että käytössä oli sitten vaan pikkulimppu joten alamäkiin sai smirklata aika helvetisti ja siten pyöräaika meni miten meni. 1:26.

Juoksuun lähtiessä tunnelmat olivat alussa vähän kivillä, mutta nousivat pikaisesti, kun lähdin naputtelemaan. Ilokseni huomasin, että kilometriajat pysyivät reilusti alle 6min/km. Jostain se on ilo otettava. Ohittelin enemmän kuin minua ohiteltiin. Alamäet ne ovat kyllä myrkkyä leikatulle jalalle, mutta kivuitta juoksin. Olin varma, että aikaa menee tänään kuitenkin yli 3 tunnin, joka tietysti olisi kauhea pettymys monella tapaa, mutta eikös mitä! Maalissa kello pysähtyi ajassa 2:59:43. Lämpö ei minua niin haitannut, sillä olimme juuri olleet viikon Mallorcalla, jossa lämpömittari näytti koko ajan yli +30 astetta.

1. Hast, 2. Lemmettylä ja 3. Lieto.

Kaikesta parasta päivässä oli Teemun huikea suoritus (2. sija) olympiamatkalla, sillä nämä lyhyet matkat eivät perinteisesti ole olleet hänellä niin vahvoja kuin tänä kesänä. Ihan erikoismiesten joukossa on distanssimies menestynyt. Tuukan ja Teemun ero kokonaiskisassa on nyt 3 minuuttia Teemun hyväksi, joten jännä loppukesä on tulossa! Ja Norseman on jo 4 viikon päästä.

Finntriathlon Vanajanlinna

Eilen kisattiin Finntriathlon-sarjan ensimmäinen kisa Vanajanlinnan kauniissa ympäristössä. Omat odotukseni olivat kaksijakoiset, sillä toisaalta odotin pääseväni taas kisaamaan, mutta 6 kuukautta eturistisideleikkauksen jälkeen kunto oli jotakuinkin suuri arvoitus. Starttilupa minulla sentään oli!

Puitteet olivat kauniit. Lainapyörä kuvassa.

Kisahan oli peesivapaa, joka tarkoitti lainakaluston hankintaa ja onneksi ystävä lainasi Cervelon kisaa varten. Lauantaina tutustuin pyöräreittiin ja tulin sinuiksi pyörän kanssa. Kyllähän se tietty eri juttu on kuin triathlonpyörä, oman maantiepyöräni laitoin eteenpäin vuonna 2010. Saavuimme paikanpäälle lauantaina ja lämpötila oli melkeinpä helteinen. Kisa-aamuun sai herätä vesisateessa ja vähän vilpoisimmissa tunnelmissa.

Avovedessä en sitten viitsinyt käydä ennen starttia lainkaan, koska säätila oli niin "kesäinen" ennen kisaviikkoa. Pikkulämmittelyt vetäisin kuitenkin ennen starttia kahteen otteeseen ja hyvältähän se tuntui. Vesi +15,7 asteista ja onhan sitä uiti kylmemmässäkin. Yllättävän vähän se vaikutti. Ja aivan hyvin tarkeni koko kisan.

Jauhan karkuun. Sprintissä ei oikein pääse itsensä kanssa kunnolla keskustelemaan. Kuva Timo Kananoja.

750m uinti sujui ajassa 15:10. Eli ei mitään hirveää kiirettä ollut, mutta vanhasta muistista ihan kivasti irtosi. Loppusuoralla tein erilaisen valinnan kuin iso joukko naisia, mutta en osaa kyllä vieläkään analysoida, että mitä se tarkoitti.

Peesissä oli hassua ajella. Kuva Timo Kananoja.

Pyörällä oli kiva päästä jauhamaan, joskin periaatteeni, että kisaan aina sukat jalassa maksoi minulle paljon, ehkäpä jopa mitalin. Mutta sellaista elämä on. Kokemuksesta tiedän, millaista on parannella verirakkulaa kesän... Parin naisen kanssa ajoin peesissäkin ja hyvinhän siinä sai reilusti yli anakynnyksen mennyttä sykettä hetken myös palautella. 20km aikaan 38:19.

Väsyy vaan ei taivu. Kuva Timo Kananoja.

Sitten ennalta hankalimpaan osuuteen eli juoksuun. Jos uinti- ja pyöräkunto ovatkin kohtalaisen hyvin pysyneet yllä, niin tosiasiahan on, että ison polvioperaation jälkeen juoksu ei ole vahvimmillaan. Lenkkivauhdiksi meinasikin ensin jämähtää meno, mutta muutaman naisen ohitettua minut päätin, että nän helpolla tämä asia ei kyllä hoidu! Nostin askelrytmiä ja katseeni ja siitä se ajatus sitten lähti. Muutamat jyrkät alamäet alkoivat tuntumaan polvessa, mutta se kipu on sellaista, mitä odottaa saattaakin vielä seuraavat 6 kuukautta. 5km aikaan 25.35.

Maalisuoralle kaarsin riemuissani. Joulukuussa leikkauksen jälkeen tunnelmat olivat erit. Eturistisidevamma voi päättää esimerkiksi jalkapalloilijan tai jääkiekkoilijan uran. Kestävyysurheilussa tilanne on hieman eri, mutta mitään takuuta paluusta normaaliin ei ole. Siksipä olen iloinen, että olen toipunut kisailukuntoon ja siitä on hyvä ponnistaa taas kohti kisakuntoa ja kesää 2016. Niin, ja maaliviivan ylitin ajassa 1:24:41 sarjani kuudentena. Pyörä oli kolmanneksi nopein.

Tässä kuvassa on jotain hienoa. Kuva Timo Kananoja.

Teemun kisakin oli aivan loistava sprintiksi ja jos herra olisi viitsinyt laittaa pikanauhat kenkiin, niin olisiko hän ollut podiumilla neljännen sijan sijaan? Nyt emme saa koskaan sitä tietää.

Ironmanin osallistuminen peruttu, tilalle Finntriathlonin Kerää Koko Sarja

Jos edellinen kirjoitus alkoi hymyllä, niin tämä voisi alkaa irvistyksellä. Toissa yönä asentoa vaihtaessani takareidestä (siis leikatun jalan) kuului äänekäs poksahdus. Siitä tietysti paniikin kautta analysoimaan, että mikä osa napsahti ja kylmää hakemaan. Kipua oli myös ihan riittävästi.

Aamulla vitkuttelin, että kehtaisin soittaa ortopedille maanantaina heti aamusta ja hänen rauhallinen äänensä kertoi, että asia liittynee jännesiirteen ottokohtaan, mistä arpikiinnike nyt revähti. Tämä on aika tavallista kuntoutumisaikana eikä sinänsä vaarallista, kuulema.

Takapihalla on activity park...

Mutta nämä yölliset kauhunhetket oli kyllä hiuksia nostattavia. Tänään fysioterapiassa todettiin, että kaikki on kunnossa. Koukistus olipa jopa erittäin hyvä! Kuitenkin tein sen päätöksen, että peruin osallistumiseni Kööpenhaminen Ironmaniin. Ja pistin nimeni listaan Tahkon puolikkaalle, eli liityin Kerää Koko Sarja -porukkaan. Tärkeintä on nyt kuntoutua hyvin ja jos siinä sivussa saa lisää vauhtia kesälle 2016, niin hyvä niin. Köpiksen ainoana tarkoituksena olisikin vain näyttää itselleni, että selvisin eturistisiteen katkeamisesta. Mutta ilmoittautuminen saattaisi aiheuttaa kuitenkin painetta itselleni (ja muille) sekä pahimmillaan tietysti tehdä hallaa lopulliselle kuntoutumiselle (jos ja kun sitkeys menee järjen edelle). Ja tietysti aika kallista lähteä keskeytysmahdollisuus yllä Tanskaan asti, kun Joroinen ja Tahko ovat 90km säteellä kotoa.

Puolikkaille on kuitenkin mahdollista hakea vauhtia ja niiden kautta saada sitä myös ensi vuodelle. Joten tässä ratkaisussa myös urheilulliset edellytykset ovat yhdessä osassa. Tavallaan harmittaa, mutta tiedän päätyneeni oikeaan ratkaisuun.

Vihreä paholainen (entinen auto) piti päästää menemään ja nyt kelpaa taas ajella.