torstai 10. huhtikuuta 2008

(Kunto)urheilijan pohdiskelua

Urheilun saralla on itselläni kovat pohdinnat menossa. Mitä tehdä jatkossa? Vaikka polvi on kuntoutunut suhteellisen hyvin ja nopeastikin, niin salibandykentille palaaminen arveluttaa. Olisiko sitten kestävyysurheilusta minulle harjoittelumuodoksi? Pari vuotta olen jo juoksennellut ja viime syksynä porhalsin ensimmäisen puolimaratonini. Aika oli mitä oli (noin 2,5 h), mutta se oli itselleni iso juttu. Tänä vuonna oli tarkoitus juosta maratoni, mutta se kariutui tähän polven rikkoutumiseen.

Tuntuu hassulta, mutta olen vasta nyt itse ymmärtänyt triathlonharjoittelun monipuolisuuden ja hauskuuden. Myös vaparin harjoittelu tuo rutkasti haastetta ja ainahan on mukava oppia uutta. Milloinka on sopiva aika liittyä johonkin seuraan ja milloinka on sopiva aika lähteä esim. yhteislenkille? Jotenkin on tunne, että juuri tärkeä alkutaival tulee räpiköidä läpi yksin, jotta pystyy liittymään erilaisiin porukoihin ja lähteä sitten kehittämään itseään varteenotettavana kuntourheilijana. Itselläni on hyvin realistinen käsitys omasta tasosta ja en haaveilekaan vuosia jo harjoitelleiden kanssa polskimisesta, mutta jossakin vaiheessa sekin varmasti auttaisi. Lisäksi olen aina ollut vankasti mukana seuratoiminnassa, eli urheiluseuraan kuuluminen ja seuratyötä tekeminen on luontainen osa harrastustoimintaa. Mitä siis tehdä?

Pohdinnat sikseen. Tänään oli sitten (tämän tutkinnon) viimeiset luennot. Enää on jäljellä muutama seminaari ja kolme tenttiä. Ja se gradu, mutta se on kyllä hyvässä vauhdissa, jos motivaatio vain pysyy yllä. Kuukauden päästä ollaan Lanzarotella, ja tässäpä muutamia kuvia vuoden takaa:

tiistai 8. huhtikuuta 2008

Uutisia triathlonperheelle

Koska uutiset Savoon tulevat ilmeisen hitaasti ja informaatioteknologian ihmeet eivät siinä tunnu auttavan, niin meinasi päästä ohitseni ulkoministeri Stubbin riemastuttava blogikirjoitus urheilun "riemusta" ja erityisesti triathlonista. (Syynä kirjoituksen ohittamiseen voi olla myös Lapponia Hiihdon mukana tuoma yleinen uutispimennys, joka oli kyllä myös vapauttavaa.)

Kirjoitus oli jotenkin niin osuva. Valitettavan usein joitakin lajeja mystifioidaan, mutta triathlonissakin voi olla kyse ainoastaan henkilökohtaisesta terveysteosta ja omien rajojen etsimisestä. Hawaii Ironmanin kerran (huoltajana/vaimona) kokeneena voin vain "ihastella" sitä tyyliä, kuinka ennakkoluulottomasti ihmiset lähtevät tuohonkin kuninkuuskisaan mukaan! Ja toiset kannustavat: "You can do it!" Eikä tyyliin: "Pysytkö sä edes pinnalla!"

Oma kynnys ylittyi yllytyksen myötä viime kesänä Joroisten pikatriathlonissa. Aivan tarpeettomia paineita toivat/tuovat oma vaatimustaso ja mieheni menestys. On haastavaa suhtautua triathloniin samalla tavalla kuin maratonjuoksuun, kun toinen taloudessa tekee sitä ammatikseen. Mutta olisihan se vallan hienoa, jos kesällä 2009 saisi olla samalla lähtöviivalla yhdessä mieheni ja ministerin kanssa, sitä ennen en taida puolimatkalle vielä lähteä! :D

maanantai 7. huhtikuuta 2008

Kuritusta

Aamulla kuritin itseäni uimahallin salilla ja illalla oli sitten vuorossa kuritusta hieronnassa... Tänään naurettiin Teemun kanssa, että minulla ei muuta olekaan kuin ns. hitaita lihassoluja, mutta nekin väsyy niin pirun nopeesti. Tänään sainkin sitten kotiin vihdoinkin "hoidossa olevan" pyörän, joten ehkä asiaan on tulossa jonkinlaista parannusta. Ohessa kuva pyörän säädöstä:

Ohjelmassa oli tänään myös työhaastattelu, joka oli mukava reissu. Ensi viikolla suuntaan Tukholmaan katsomaan yhdessä joukkueen kanssa Ruotsin salibandyn finaaleja. Sitten Rukalle. Sen jälkeen onkin vappu ja salibandyturnauksen järjestelyt ja sitten suunnataankin jo kohti Lanzarotea! Kiirettä sitten pitää!

Ja tässäpä vielä aurinkoinen kuva viime viikolta, kun pätevä huoltaja (se olen minä!) nojaili sauvoihin appiukkoa odotellessa maaliin...

sunnuntai 6. huhtikuuta 2008

Urakka takana

Lapponia Hiihdot olivat menestys ja olin melko leuhkana, kun mieheni voitti olympiavoittajan sekä maailmanmestarin! :D Mutta jännitystä mahtui myös minun päivääni. Ensinnäkin, kisahan oli etappikisa, eli yhteisaika ratkaisi ja kisoja käytiin maanantaina (60 km), keskiviikkona (50 km) ja perjantaina (80 km). Perjantaina minun tehtävänäni (yksi lukuisista siis) oli lähdön jälkeen siirtyä Pallakselle juottamaan. Muuten hyvin toiminut tiimimme (= Teemu, appiukko ja anoppi) arvioi matkan juottopaikalle hieman väärin, ja noin 60 km osoittautuikin lähes 100 kilometriksi... Meinasi hiukka kiire iskeä. Juottopaikalle ehdin kuitenkin ajoissa ja lopputuloksena 2. sija (Teemulle, ei minulle). Lähes ainoastaan minun ansiostani! ;D

Annoin myös haastatteluja enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Hiihtokilometrejä tuli myös minulle, joskin aika tavalla vähemmän kuin Teemulle...

Nyt ollaan taas vihdoin kotona ja huomenna on pyykkipäivä. Muutamille asiasta kiinnostuneille lukijoille voin kertoa, etttä Lapissa gradu eteni noin neljän sivun verran. Sinne siis! :D