Challenge Roth 2018

Sunnuntaina pääsin kisaamaan yhdessä legendaarisimmista triathlonkisoissa täydellä matkalla Saksan Rothissa (3,8km, 180km ja 42,2km). Kuten jo ennakkoon kirjoittelin, oli mennyt talvi ja kevät olleet treenin suhteen erinomaiset ja sen puolesta kaikki oli kunnossa jopa ennätykseni jahtaamista varten.

Aamulla ennen starttia. Ilma oli viileä, mutta lämpesi kyllä päivän aikana. Kuva. Teemu Lemmettylä.

Kisaviikko oli hieman haastava levon suhteen, sillä Teemu joutui matkustelemaan ja minun piti hoitaa arjen pyörittäminen yksin ja ilman autoa. Tästä johtuen lepo ei ollut aivan optimaalista, mutta työssäkäynnin, perheen ja triathlonin harrastamisen yhteensovittaminen on joskus tällaista. Kisaa edeltävän viikon nukuin kuitenkin erinomaisesti, joten kokonaisuus oli hyvä.

Pyörä odottamassa seuraavaa päivää.

Perjantaina saavuimme kisapaikalle ja ensimmäisenä ymmärsin kuinka isosta tapahtumasta onkaan kyse. Expo ja oheispalvelut olivat isommat kuin missään mitä olen aiemmin nähnyt. Ja uskokaa pois, kisoja on tullut reilun 15 vuoden aikana nähtyä ja koettua "muutamia" ja kaikenlaiset kisajärjestäjät ja organisaatiot ovat tulleet tutuksi. Kaikki toimi loistavasti ja asiat oli mietitty loppuun asti.

Kisa-aamuun heräsin neljän jälkeen, noin kuuden tunnin unien jälkeen. Illalla olimme Teemun kanssa nauraneet, että eniten ennen kisaa harmittaa juuri edeltävänä iltana, kun tietää että seuraavana päivänä samaan aikaan on aivan loppu (kisan jälkeen). Pystyin tällä kertaa syömään aamupalan ja vaikka toki jännitti, niin olo oli ihan rento. 

Pyörä kun kulkee, niin naista naurattaa. Kuva: Marathon Photos

Asiaan kuuluvien toimien jälkeen tuli pian starttivuoro. Oma lähtöni oli täysin naisten startti, joten siskojen kanssa lähdettiin liikkeelle. Mutta ei mitenkään sopuisasti, sillä koskaan en ole saanut niin paljon osumia startissa. Kyynärpäätä tuli korvaan ja kantapää suoraan lasiin. Näistä lopputuloksena mustunut korvanlehti ja punainen silmä. Ja vahinkojahan nuo toki ovat, mutta tähän saakka olen pystynyt moiset välttämään. Uinti oli sitten vauhdillisesti samaa tekemistä kuin aina. Miten se on edes mahdollista! Parantunut uinti ei suoraan siirry altaasta avoveteen ja vähäisillä triathlonstarteilla ei saa tarvittavaa kokemusta suunnistamisesta ja taktisesta pelisilmästä. Lisäksi pitkät avovesiuinnit jäivät tekemättä ennen kisaa, joten siinäpä muutama syy 1:18:44 ajalle. Olin 288. hitain nainen uinnissa, mutta ainakin hyvävoimainen, jos se nyt oli lohtuna tilanteessa.

Muutamia teknisiä kurveja laskuissa oli. Huomaa, että miehet ovat selkä pystyssä ja minä tyttö ajan vaan aerosta!
Kuva: Teemu Lemmettylä

Vaihdossa otin geelin, sillä olinhan ollut jo hyvän tovin pitkästä päivästä liikkellä ja se oli vasta alkua. Pyörälle päästyäni join ensimmäisen "spesiaalipullon" (= Teemun sekoitus) nopeasti ja siitä lähtien noudatin suunnitelmaa ravinnon suhteen tarkasti. Järjestäjien urheilujuoma maistui laimealta, joten pyöräilyn lopussa kaipasin T2:lla odottavaa suolatablettipussiani. Pidin Rothin pyöräreitistä, joka kierrettiin kahtena kierroksena. Nousut olivat töpäköitä, mutta eivät liian pitkiä. Rikkoivat hyvin ajoa ja toivat vaihtelua. Solar Hill oli kokemuksena aivan mahtava. Poskilihaksia alkoi kivistämään, kun hurjan yleisömeren kannustaessa meni suu virneeseen ihan itsestään. Peesausta en muuten nähnyt lainkaan. 5min rangaistus JA 1km lisälenkki maratonilla tuntui olevan riittävä pelote sellaista harkinneille. Lisäksi moottoripyörillä liikkuvia tuomareita näkyi paljon ja kerran kuulin vihellyksen edessäni, kun kisaaja näytti ylittävän keskiviivan syystä tai toisesta. Tämä oli siis ankarasti kiellettyä. Yhdessäkään penalty boxissa en nähnyt ketään, mutta toki nämä ovat vain omia huomioitani asiasta. 

Toisella kierroksella vastatuuli on kovempi ja siihen ei auttanut puskea liian kovaa. Pyörä kulki hyvin ja ajo tuntui vahvalta. Pienissä kylissä kannustus oli huikeaa ja kylät olivat myös kauniita. Tulin vaihtoon kun pyöräilyä oli takana 5:31:12 ja vähän olin harmissani, että aikaa oli mennyt 8min enemmän kuin viime kesänä Puolassa. Olin siis ennätystäni jäljessä. Pyöräaikani oli naisten 39. nopein. Pieni parannus uinnista, heh.

Lämmön noustessa olin tyytyväinen, että olin hoitanut triathlonin neljännen lajin, eli syömis-ja juomiskisan, suunnitelman mukaan. Kuva: Teemu Lemmettylä

Maratonille lähdin ajatuksella, että juostaan niin pitkään niin kovaa kuin mahdollista. En tiedä, että onko tämä paras taktiikka, mutta tunnen itseäni sen verran ettei ainakaan täydellä matkalla minun kannata lähteä hakemaan loppua kohti nousevaa vauhtia. Hyvinhän se lähti kulkemaan, kunnes +25 asteen lämpö ja matkan rasitukset alkoivat 20-30km välillä tuntua. Teemu oli reitin varrella ja muistutti kehon viilentämisestä, juomisesta ja syömisestä. Nämä asiat olivatkin kunnossa, vaikka kiukulla piti geelit ottaa. Suolatabletit toimivat hyvin ja toivat tunteen paremmasta menosta.

Tuon kymmenen kilometrin aikana keskittymiseni heikentyi ja kävin keskusteluani itseni kanssa siitä, että kun ennätysjahti on nyt menetetty, niin eikö voisi jo vähän höllätä vauhtia. Kiukuspäissäni totesin kuitenkin, että juoksemalla tämä reissu loppuu ja mitä nopeammin se etenee sen parempi. Kun juoksin 32km kyltin ohi tajusin, että minullahan on noin 1h15min aikaa juosta viimeinen kymppi ennätykseeni nähden. Siitä sain uutta puhtia. Tajusin, että tulen alittamaan neljän tunnin rajapyykin jahka pysyn liikkeellä. 

Maalisuoralla oli hyvä fiilis. Kova päivä oli tulossa päätökseensä onnistuneesti. Kuva: Teemu Lemmettylä

Juoksun lopussa oli pari ilkeää ylämäkeä ja mukulakiveä. Lisäksi reilusti nauttimani neste alkoi hölskymään vatsassa, jota paikkasin suolalla. Vähän jo mietin, että tuleekohan tuosta ongelma, mutta päätin työskennellä sen ongelman kanssa sitten jos on tarvetta. Ei tullut tarvetta. Viimeiselle kolmelle kilometrille oli aikaa  noin 30min. Silloin tiesin, että onnistun siinä, mistä en oikeastaan uskaltanut haaveilla etukäteen, eli 11h alittamisesta. Ehdin moittimaan itseäni fokuksen kadottamisesta juoksussa, mutta kiittelin itseäni siitä, että pääsin kisaani takaisin.

Maalisuora oli hieno kokemus. Viimeisen vuoden työ ja tietysti pidempi harjoitteluhistoria oli tuottanut jälleen hedelmää ja kilpailu oli tuota 10km henkistä "tummumista" lukuunottamatta ehjä hyvä kokonaisuus. Silloinkaan en antanut periksi, vaikka vaikealta tuntuikin. Juoksin maratonin ajassa 3:48:39, joka oli 37. nopein aika. Itse asiassa se on vain n. 6min hitaampi kuin 2014 helpolla reitillä juoksemani maraton.

Ylitin maaliviivan ajassa 10:47:55, mikä tarkoitti noin 15min parannusta viime vuonna tehtyyn ennätykseen. Aika oikeutti 14. sijaan ikäryhmässä ja 49. sijaan naisissa, kun naisia oli 412 mukana. Sarjani voittaja meni 9:37, joten siinäpä ero sarjani kärkeen. Maalissa olin parempi voitisempi kuin koskaan aiemmin eikä jalatkaan olleet niin loppu kuin usein minulla on. 

Huuda, huuda ilosta! Kuva: Teemu Lemmettylä

Olen iloinen siitä, että yleisesti pystyn harrastamaan näin äärimmäisen hyvää kuntoa vaativaa lajia ja sekä nauttimaan juuri tästä ainutlaatuisesta kokemuksesta että parantamaan ennätystäni. Tiedän, ettei ennätyksen jahtaaminen voi, eikä pidäkään olla se juttu, mutta iloitsen siitä nyt. Se kertoo minulle siitä, että tekemiseni on tuottanut tulosta, en antanut periksi vaikka sekä arjessa että kisassa on ollut hankalat hetkensä ja että minulla on voimia vielä senkin jälkeen, kun meno tuntuu liian kovalta.

Tämä ei olisi mahdollista ilman Teemun tukea ja ohjausta. Yksi suurimmista vahvuuksistamme on se, että molemmat ymmärtävät mitä tämä laji vaatii ja tuemme toisiamme sekä järjestämme arkemme niin, että harjoittelu on mahdollista. Mummot ja ukit ovat myös olleet tärkeitä, kun harjoitteluun on pitänyt löytää aikaa toisen ollessa poissa. Nyt tyttäremme on jo sen verran iso, että olipahan hän muutamana lauantaina klo 07 uimahallissa eväiden ja iPadin kanssa. Kova työ palkittiin ja nyt on levon ja palautumisen aika.

Rutinoitunut olympialeski

Vuonna 2014 Teemu oli Sotshissa ja nyt neljä vuotta myöhemmin Pyeongchangissa. Erona omasta näkökulmasta neljä vuotta vanhempi lapsi ja maantieteellisen sijainnin vaihtuminen PK-seudusta Savoon, joka mahdollistaa isovanhempien häikäilemättömän hyödyntämisen omissa treenikuvioissa. Samaa on kirjoitusasun vaikeus molempien olympiakaupunkien nimissä.

Tasapainoinen tammikuu.

Tähän väliin olisin halunnut katsoa faktatietoa kyseisistä vuosista Movescountista, mutta lopputulos ei ollut suotuisa, sillä Movescount on ollut jo useamman tunnin päivityksen kourissa. Joka tapauksessa tammikuu (2018) sisälsi tosi hyvää treeniä huolimatta Tour de Skistä tai olympialeskeydestä. Määrää tuli hyvin ja uinnit pyörivät säännöllisesti. Varsinkin uinnissa olen tehnyt päättäväisiä liikkeitä ja hommautunut keskiviikkoisin seuran uintitreeneihin. Teemun ollessa Koreassa, olen sopinut hoitohukit kiinteästi äitini kanssa viikolle ja lauantaina klo 07 uintiin pääsen anoppini avustuksella. Heistä olen kiitollinen ja heidän apuaan arvostan kovasti. Paljon hehkuttamani Zwift antaa minun tehdä hyvää treeniä kotona. Zwiftin avulla olen harjoitellut aamulla ja illalla sekä (lapsen) päivä- ja yöunien aikaan.

Aivan on näköinen!

Edelleen jokapäiväinen aerobinen 70-90min liikunta tulee työmatkapyöräilystä, joka näin talvella on raskaampaa kuin kesällä. Edelleen perässäni on yhä vanhempiensa perimän mukaisesta kasvava viskari, joten keskisyke 140-150 kertoo työmatkatempon rasittavuudesta omaa tarinaansa. Toki tähän vaikuttaa myös kumpuileva kuopiolainen maasto. Ja tähän vielä kerran viikossa lapsen uintiharjoitusten aikaan teen salitreenin. Hiihtämään ja juoksemaan sitten mahdollisuuksien mukaan.

Training Center.

Näillä spekseillä pitäisi "selvitä" talvesta. Pääsiäisenä on hiihtoblokki pohjoisessa ja vapun tienoilla menemme taas Calellaan leirille. Olympialaisten jälkeen Teemua kutsuvat vielä paralympialaiset. Urheilijat suorituksineen ovat pääosassa, mutta on ollut mielenkiintoista nähdä kaikki se työ mitä tehdään taustalla. Itse tietysti mietin myös valmentajien ja huoltajien jne. perheitä, jotka tukemalla puolisojaan uravalinnoissaan venyvät suomalaisen huippu-urheilun hyväksi. Työtähän se on siinä missä muukin työ, mutta toki se sisältää satoja matkapäiviä ja välillä myös aika julkisen työn tuloksen "arvioinnin". Tsemppiä tasapuolisesta kaikille, joita olympialaiset koskettaa, myös kotikatsomoihin! 

Erilainen ylimenokausi

Takana on ylimenokausi, josta viimeiset 10 viikkoa olivat tavanomaisesta poikkeavat. Olen jo parin vuoden ajan silmäillyt Fitfarmin nettivalmennuksista bikini challengea, joka on naisille suunnattu kehonmuokkausvalmennus. Miksikö? Siksi, että haluaisin koittaa millaisia muutoksia omassa kehossa ja mielessä tuollainen valmennus mahdollisesti saa aikaan ja kuinka hyvin oikein kunnon punttikuuri purisi, jos sellaisen tekisi. Minun on pitänyt sitkeästi odottaa sopivaa ajankohtaa, sillä kestävyysurheilu ja lihasten kasvattaminen eivät todellakaan mene käsi kädessä eikä ruokavaliokaan mene kalorien puolesta suotuisalla tavalla. Halusin tehdä valmennuksen by the book -tyyliin, jotta saisin siitä parhaiten kaiken irti.

Äkkiä kuva, ettei kukaan vaan yllätä!

Elokuun lopulla oli sitten aika aloittaa ja salilla olen käynyt nyt neljä kertaa viikossa ja sen lisäksi olen tehnyt ns. viikkotreenin. Aerobiset treenit, siis sellaiset triathlontyyliset, jäivät muutamiin kertoihin. Toki minulle tulee kohtuu rankkaa työmatkapyöräilyä päivittäin, mutta se lienee jo osa normaalia kulutusta. Solvalla Swimrun kolmannella viikolla oli aika jännittävä kokemus tästä näkökulmasta, mutta se oli oikeastaan ainoa kerta/viikko, kun sovelsin annettua ohjeistusta. Miinuskaloreilla ei useamman tunnin suoritus olisi onnistunut.

Selvää lahjakkuuta classiciin, ainakin yläkropan osalta. Poseerauksessa olisi ehkä vielä tekemistä.

Salitreenistä olen tykännyt aina, mutta nyt se meni uudelle tasolle. Uusia liikkeitä ja laitteita, uutta energiaa. Sarjan tehtiin failureen saakka. Aika pian painoja pystyi lisäämään ja pian muutoksia huomasi peilistä. Luonnollisesti tämä nosti myös motivaatiota jatkaa pedantilla linjalla. Isoimmat muutokset näkyvät yläkropassa ja salaa kyllä piti aina treenin jälkeen yrittää pullistella pukuhuoneessa. Pari kertaa otin selfien, mutta olin melkeinpä paniikissa, että joku vielä kävelee pukkariin ja näkee. 

Välipala. Tarkat määrät punnitsin 10 viikon ajan.

Vaikka salitreenien määrässä tapahtui lisäys, niin vielä merkittävämpi asia oli tuo ruokavalio. Oli todella tervetullutta ravistella omia ruokailutottumuksia. Eivät ne mitenkään hunningolla ole olleet ja sanotaan niin päin, että hyviä asioita tuli poimittavaksi mukaan. Leivän sijasta voi syödä kaurapuuroa ja rahka muutamin lisukkeineen on hyvä välipala. Marjoja olen syönyt paljon enemmän kuin yleensä ja olen oppinut näkemään eri ruoka-aineiden määriä lautasella uusin silmin. Yksi isoimmista asioista on sokerin totaalinen skippaaminen ja oivallus, että en tarvitse sitä mihinkään. 10 viikon aikana oli kaksi vapaata ateriaa, jolloin voi, yllätys yllätys, syödä vapaasti. Söin molemmilla kerroilla nameja. Eivät ne maistuneet sen paremmilta kuin huonommiltakaan. 

Muutokset olivat jopa yllättäviä, mutta toki kun kaiken teki kuten on sanottu, niin tuloksia sopii jollain tasolla odottaa. Kiloja hävisi 5,5 ja senttejä siirtyi hauiksiin ja reisiin. “Tietysti” noita senttejä hävisi eniten rinnanympäryksestä (6cm), mutta kaikkea ei voi saada. Heh heh. Tavoitteenani oli saada lisää voimaa koko kroppaan ja tämä tavoite on saavutettu. Ruokailua olen toki pohtinut triathlontreenien näkökulmasta, mutta aion jatkaa puhtaiden raaka-aineiden valmistamista ja kohtuuden säilyttämistä. Kun 80 prosenttia on kunnossa, voi 20 prosentissa ottaa rennommin. Ja koska lapsella on karkkipäivä, tulen jatkossa itsekin keskittämään mahdolliset herkkuhetket niihin.

Kotona otettiin jo mittanauhaa esille, kun alkoi askarruttaa kummalla on isompi hauis. Hävisin sen kyllä, mutta vain kahdella sentillä.

Ryhti parani kropassa ja ryhtiä tuli syömiseen. Ihoni ei ole ollut huono, mutta nyt se oikein kuultaa. Oloni on kokonaisvaltaisen voimakas, mitä on vaikea sanoin välittää kuulostamatta pöhkölle. Rakas aviomieheni totesi nukkuvansa betoniporsaan vieressä nykyään. Olen salaa tästä hyvin tyytyväinen. Kaikkein parasta on, että nyt kun alkamassa on 12. vuosi triathlonharjoittelua, olen tämän syksyn jälkeen supermotivoitunut ja odotan peruspuurtamista aivan eri tavalla kuin parina viime vuotena.

Q1 ja harjoittelun sietämätön keveys

Ensimmäinen vuosineljännes alkaa tulla päätökseensä. Useamman vuoden ajan talvikuukausien harjoitteluuni on vaikuttanut se, että aviomieheni kulkee maastohiihdon maailmancupin mukana ympäri maailmaa ja lisäksi hän on tutkaillut olosuhteita Koressa ensi vuoden olympialaisia varten jo siihen malliin, että on tänä vuonna viettänyt enemmän aikaa siellä kuin kotona.

Kävin Teemun työpaikalla Lahden MM-kisoissa.

Kun pyörittää arkea kokonaan itse, on siinä täydelle matkalle harjoittelulle haastetta. Kuinka paljon vaivaa isovanhempia, kuinka jättää jo isäänsä (satunnaisesti, muttta sitäkin väkevämmin) ikävöivä lapsi hoitoon, kuinka tehdä töissä parhaansa, kuinka hoitaa enterorokot, työreissut, kaupassakäynnit ja se oma harjoittelu?

Välillä työmatkapyöräily on vähän rankempaa.

Oikeasti siinä joutuu olemaan itsekäs. Siinä joutuu käyttämään luovuutta kaikin mahdollisin tavoin. Eihän se mikään temppu ole. Monet huolehtivat ainoana aikuisena perheistään, töistään ja arjestaan. Ja treenavat myös. Joka tapauksessa nämä ovat reunaehdot, jotka ohjaavat toimintaa.

Hiihtokelejä on riittänyt Kuopiossa vielä toistaiseksi.

Miten minä sitten harjoittelen? Peruskompista huolehtii työmatkapyöräily. Kuulostaa helpolle, mutta kun vetää 35kg kärryä maasturin perässä kaksi kertaa päivässä 30-45min, niin kyllä se ainakin pitää kropan ja aineenvaihdunnan liikkeessä. Toinen pysyvästi toistuva rutiini on viikottainen sali lapsen uimakoulun aikana. Maastaveto, penkki, kyykky ja loput sitten ehtimisen mukaan. 

Tämän lisäksi iltaisin voi tehdä kotona kuntopiirit ja vastaavat sekä tietysti ajaa trainerilla. Wattimittari pitää huolen siitä, että aika tulee käytetyksi viisaasti, eli ns. ottamalla löysät pois. 

Kaikki taidot peliin...

Määrää pitää kuitenkin näissä hommissa saada myös kasaan, joten aina kun lastenhoito järjestyy niin siihen väliin ripotellaan joko hiihtoa, juoksua tai uintia. Kuitenkin selvästi enemmän kahta ensimmäistä, koska ne ovat myös aikatehokkaita lajivalintoja. Yritän tehdä sen mitä teen mahdollisimman hyvin ja järkevästi. Ei hankalasti toteutettavia treenejä, mutta ei myöskään höntsäilyä ja tuntikeräilyä. Niitä kuuluisia oikeita asioita.

Hymyilyttää, kun alla on ensimmäistä kertaa karvapohjasukset. Ukki oli tuolloin lapsen kanssa.

Tammikuussa 33h, helmikuussa 23h (sitkeä flunssa verotti) ja maaliskuussa on nyt kasassa 24h. Viime vuonna tunnit olivat vastaavat. Seuraavaksi aloitetaan panostus uintiin, pääsiäisenä hiihdetään pohjoisessa ja sen jälkeen suunnataan Calellaan leirille. Ruuvia voi kiristää ihan huolella ja niinhän se tässä vaiheessa pitää ollakin. Viime vuonna Köpiksessä näillä spekseillä mentiin aikaan 11:20. En kiellä, etteikö olisi hauska kokeilla, miten kovaa kulkisi (vai kulkisiko), jos pystyisi harjoittelemaan koko talven paremmin. Mutta ehtiihän tuotakin kokeilla sitten, kun sille on aikansa ja jos asia vielä vaatii vastauksensa.

Nauti!

Elokuun Ironman on kuin muisto vain, vaikka eihän siitä nyt niin kovin kauan ole, vai onko. Paljon on ehtinyt siinä ajassa tapahtua ja ensi kesän on triathlonin suhteen jo suunniteltu hyvin eli melkein jo tehty. Otetaanpa katsaus syksyyn!

Juuri mihinkään ei kannata suhtautua niin kovin vakavasti,

Kööpenhaminassa tapahtuneen raaston jälkeen podin pari flunssaa, jotka otin vastaan kohteliaasti päiväkotirumbankin alettua sopivasti. Työmatkapyöräilyä, joka kyllä on n. 1h päivässä kärry perässä, lukuun ottamatta en tehnyt moneen viikkoon mitään. Ei huvittanut oikeastaan yhtään, niin kuin ei tarvitsekaan. Ironman-blues oli hyvin lievä, ehkä pientä kaihomieltä vain. 

Ylimenokauden hauskoja puolia on se, että voimme (oikeastaan ainoastaan silloin) treenata yhdessä Teemun kanssa.

Ensi kesänä suuntaan "nuoruuden" maisemiin Puolan Challenge Poznaniin. Olin Puolassa vaihto-opiskelemassa taloustieteitä 2000-luvun alussa ja muutama vuosi myöhemmin olin samaisen yliopiston kv-suhteiden osastolla töissä ja tekemässä harjoittelua. Meillä on myös hyviä ystäviä Puolassa, joita olemme viimeksi nähneet 10 vuotta sitten. Puolan kieli on vähän ruosteessa, mutta eiköhän sitä trituristihommat vielä selvitetä! 

Kävin koittamassa miltä tuntuu yrittään juosta Tahkovuoren huipulle. Kuten kuvasta näkyy, ei kovin hyvälle.

Ensi kesänä houkuttelee myös ajatus osallistua Finntriathlon Leville. Mutta katsotaanpa nyt rauhassa vielä, jahka Teemunkin sunnittelmat selkiytyvät. Köpiksen 11:20h oli suortuksena sellainen, että siitä voi tietysti ajatella parantavansa, mutta kyllä oli niin kunnonmukainen suoritus ja mahtavat olosuhteet että tiukassa voi olla. Joitakin osa-alueita on helppo parantaa, esimerkiksi tämän vuoden uintikilometrit ovat pöyristyttävät 59. Toki pyörässä tapahtui kehitysharppaus, samoin juoksu kehittyi entisestään. Kaikkea ei vain voi saada ja nämä on harkittuja paikkoja, joissa pitää pitää pää kylmänä. Onneksi minulla on sellainen "viilennin" ihan kotosalla.

Altaassakin on työt aloitettu.

Elämässä kaikki ei suju kuitenkaan suunnitellusti. Olin leikkausjonossa suunniteltuun operaatioon marraskuussa, mutta minkä odotus päättyikin paljon aiottua aiemmin päivystysleikkaukseen. En avaa enempää tällaista henkilökohtaista asiaa, mutta tilanne on nyt hoidettu ja sairauslomakin päättyy tänään. Treeninkin voi aloittaa. Ajattelin ottaa tämän yhtenä muistutuksena nauttia sekä niistä että muistakin asioista, mitä saa ja on mahdollisuus tehdä.

Vähän erilainen selfie kuin yleensä minun ottamat.

Varustepäivitys 2016

Kyllä se on taas kesä tulossa, kun varusteita saa tilata. Soveltuvin osin kyllä suositaan myös paikallisia yrittäjiä, mutta kaikissa hankinnoissa se ei ole mahdollista.

Meille kotiutui Teemun Feltin mukana pyörän ensiasennussatulana(!) ISM:n Adamo Attack. Minun onnekseni. Olen vuosia ajanut Adamo Roadilla, joten tämä päivitys oli sopivasti tervetullut. Ja siinä kun edellinen alkoi viime vuonna tuntumaan liian leveältä, mikä tietysti oli vähän erikoista ottaen huomioon useammat tuhannet kilometrit, niin Attacki tuo helpostusta tähänkin. Kyllä taas kelpaa.  

Henkilökohtainen mechanic hommissa. Käännä sitä ruuvvii!

Oman triathlonurani alkupuolella muistelen tapausta, jossa nainen oli etsinyt naisten satulaa omaan pyöräänsä, koska oli kärsinyt jo tarpeeksi erilaisista hankaluuksista ajoasentonsa kanssa. Kivijalkakaupasta oli silloin vastattu, että näillä ne kaikki ajaa. Menemättä nyt kaikenlaisiin yksityiskohtiin, niin tähän satulahommaan kannattaa kyllä nähdä vaivaa. Ei ole mitenkään sanottua, että se ensimmäinen, toinen tai edes kolmas olisi se oikea. Satulasta puhun siis. Parastahan olisi, jos saisi testattua ajossa ja vaikka vaihdeltua kaverin kanssa.

Kotipihassa se sitten tipahti kokonaan.

Yksi aikakausi päättyi kesken työmatkan, kun vuodesta 2009 palvellut Sellen satula sanoi suhteemme irti. Ratkaisu oli kokonaan satulan. Pohdin mielessäni, että johtiko tähän eroon kilometrit vai kilogrammat saamatta ikinä vastausta. Itse asiassa satula vietti jo ansaittuja eläkepäiviä, sillä sen ensimmäinen palveluspaikka oli maantiepyörässäni. Ehkäpä nämä työmatkatempot olivat vain liian vaativia. Uutta tuli jo Wigglestä tilalle, joten kasasin itseni aika nopeasti.

Muikeena. Pääsispä jo kisaamaan!

Tämän vuoden kisa-asuksi hain maailmalla jo melko vakiintunutta trendiä, eli hihallista skinsuittia. Tässä Zootin puvussahan on kaikki kohdallaan. Lisäksi kangas on UPF50+, eli ensi kesänä en polta selkääni kuten kaikkina edellisinä vuosina. Olen kyllä aika innoissani tuosta suikasta. Lisäksi se käy oikein kivasti jo omistamiini laseihin ja lippikseen. Mikään ei ole ikävämpää kuin kisa-asu joka ei sytytä!

Kenkänamia!

Kenkäosastolla luotin vanhaan ja hyväksi havaittuun. Eli Sauconyn Kinvarat ovat vaan niin sopivat ja muutenkin pätevät minun jaloissa. Se on hassua, kun ottaa uudet kengät laatikosta, niin samoin tein voi lähteä juoksemaan vaikka pidemmänkin lenkin. Siis voi, harvoin olen niin tehnyt.

Melkoista materian hehkuttamista oli nyt tämä, mutta kun huolella harkitsee ja hyvää ostaa, niin siitä riittää iloa sitten kauaksi aikaa.

Kuntoa!

Olen täysin tietoinen, että tästä on parin viimeisen postauksen perusteella tullut hiihtoblogi. Olen luvannut, että kun hiihdon mc-kausi päättyy, niin minulla alkaa uusi elämä. Tarkoitus on alkaa esimerkiksi käymään uimahallilla enemmän kuin pari kertaa kuussa. Viime viikolla tuo kausi sitten Kanadassa tuli päätökseen ja perheemme toinen aikuinen palasi kotiin.

Lempisuksipari.

Samoin tein en kuitenkaan rynännyt uimahalliin vaan ladulle. Kuopiossa on ollut aivan mahtavat hiihtokelit, joten kahden tunnin hiihto työpäivän jälkeen ei ole ollut mikään ongelma. Ja siis onhan hiihto nyt yläkropalle hyvää treeni uintiakin ajatellen. Edelleen noin 10h/viikko -tahtia olen pystynyt pitämään yllä. Uida ehtii kyllä ja juosta kannattaa sitten, kun se on turvallista. 

Kauhea sienilaatikko jahtaa koiria ma ja to klo 20-22 Puijolla.

Tänään kävin "saamassa happoja kroppaan" hiihtäen Puijolla. Nousin kaksi kertaa suoraan tornille niin kovaa kuin pystyin. Ilmeisesti olin niin loppu, että pois lasketellessani kaaduin jäisessä laskussa. Sukset lähti alta ja nainen mätkähti istualleen. Tietenkin ensimmäisenä katsoin, ettei kukaan nähnyt. Sitten tunnustelin mahdolliset fyysiset vahingot. 

Tällä ajoneuvoyhdistelmällä ajan kelistä riippumatta kesät talvet 12km päivässä. Molempiin suuntiin Puijon valloitus...

Tämä kaikki saattoi liittyä siihen, että olin aamulla sanonut, että pitäisi varmasti vaan kaatua pyörällä, niin pääsisi jännityksestä. Tämä taas liittyi siihen, että kun jäätynyt sohjomössö kauhistuttaa minua polven mahdollisen loukkaamisen takia, niin olisi parempi kaatua enemmin kuin myöhemmin ja saada se asia hoidettua. No sukset voin nyt ruksia yli...

Tralalaa, hiihtäjänaista naurattaa...

Tässä vaiheessa olisi melko legendaarista sanoa, että kunto on parempi kuin koskaan. Mutta sanon kuitenkin, että säännöllinen harjoitusrytmi, hiihto ja wattimittari pyörässä, joka on trainerissa ovat tehneet sen, että en varmastikaan ole ollut yhtä hyvässä kunnossa tässä vaiheessa vuotta ikinä. Odotan niin kovasti etelän leiriä, koska siellä pyöräily nousee aina ihan uudelle tasolle. Ja mielestäni tämä toimii sarjasta riippumatta. Treeniä, ystäviä, palautumista ja ruokaa - mitä muuta sitä nainen voi kaivata?

Kyllä se on parempi oppia nuorena pitovoitelun salat.

Marraskuu

Miljoonasateen Marraskuu on mielestäni aika väsynyt renkutus. Varsinkin kun se alkaa soimaan radiossa syyskuussa. Mutta marraskuu on joka tapauksessa melkein kohta ohitse ja kuun alussa alkanut treeni iloisesti alussa. Jälleen olen aloittanut harjoittelun harjoittelun ja viikkotuntimäärät ovat olleet noin kahdeksan tunnin tietämillä. Uimassa olen käynyt jopa vähintään kerran viikossa!

Toimitsijan räätälöity näkymä.

Tämähän ei tule mitenkään ilmaiseksi, koska käytännössä koko marraskuu pyöritän arkea itsekseni. Mielestäni olen ansainnut jonkun ruusukkeen tästä sankaruudestani, mutta kovempiakin suorituksia tällä saralla esitetään säännöllisesti. 

FTP:n jälkeen ei ole kauheasti elämää. Se suorastaan yritti paeta. Pics - or didn't happend!

Sen sijaan olen keskittynyt itse kovuuteen. Trainerilla poljettu FTP-testi oli helvetillinen kokemus, mutta testinä se onnistui erittäin hyvin. Ottaen huomioon, että olin polkenut tripyörääni viimeksi elokuussa ja että vasemman jalan voimantuotto on vielä reilusti oikeaa perässä. 20min ajon keskiwatit olivat kuitenkin 192, joten pohjat on nyt asetettu. Se, että pari tuntia testin jälkeen lähdin kärry perässä torille joulukauden avajaisiin oli kyllä ajatus, jonka toteutus olisi saanut jäädä tekemättä.

Ai ettekö olisi itse koittaneet?!

Talvisen puolimaratonin startti lähestyy ja juosta on pitänyt. En ole ennen juossut talvella ja tietty vähän jännitystä tuo, että onko lunta, jäätä vai mitä alustana. Marraskuuhun olennaisena osana kuuluu myös firman palloiluturnaus. Juuri se pahamaineinen, jossa viime vuonna eturistisiteeni katkesi. Meillä on kuitenkin kasassa perinteinen porukka, enkä jäisi tapahtumasta pois mistään hinnasta. Tänä vuonna kuitenkin pysyin poissa kentältä, mutta koin samat tunteet joukkueeni mukana kuin pelaajanakin. Nainen voi lähteä pelistä, mutta peli ei naisesta.

Joulukuu lähestyy ja jälleen on aika odotetun joulukalenterin! Eli postaus joka päivä jouluun saakka. Edellisvuosi löytyy tunnisteella Joulukalenteri2014. Tiedän, että ette pysy nahoissanne.

Tahkon alla katse jo tulevaan

Huomenna perjantaina suuntaamme kohti Tahkoa ja triathlonkauden päätöstä. Vaikka Joroisten jälkeen mietinkin kuumeisesti, että tekisinkö sittenkin täyden matkan, niin lopputulemana oli pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja tehdä toinen puolimatka tänä kesänä.

Panda-look.

Tai eihän se alkuperäinen suunnitelma ollut, vaan alkuperäinen suunnitelma oli kisata Kööpenhaminan Ironmanilla alle 11h30min... Polvi on edelleen ollut kivuton, mutta toki sellainen niin kuin 8kk leikkauksesta kuuluukin. Rasituksen rytmitystä pitää tarkkailla eri tavalla ja eilenkin kävin pikkujuoksun sijaan vesijuoksemassa. Voi luoja että se on tylsää touhua! Tällä loukkaantumishistiorialla se on myös tuttua, joten tiedän mistä puhun.

Kuva osittain lavastettu. Asento liioiteltu pitkän juoksun jälkeen.

Tankkauspäivät Tahkoa kohti oli eilen ja tänään. Norseman-reissun jälkeen piti saada aineenvaihdunta taas liikkeelle. Tarkoittaen tietysti urheilullisessa mielessä, ei siinä mitään vikaa yleisesti ottaen ole. Se tarkoitti pitkiä pyörälenkkejä ja pitkää juoksua (70min...). Tässä pienessä tankkauspöhössä on vaikea sanoa, että lähtikö se sitten käyntiin vai ei. Lauantaina olen viisaampi.

Mr. M:n kanssa Puutossalmen lossilla. Aika paljon hauskempaa ajella nuo pitkät jonkun kanssa kuin yksin.

Arkikin alkoi tällä viikolla, kun töihin oli taas kammettava ja päiväkotirumba siinä samalla aloitettava. Minusta on (ainakin toistaiseksi) ollut aina mukava palata töihin ja arkeen kesäloman jälkeen. Arki heitti märän rätin päin kasvoja tänään, kun 3 päiväkodissa vietetyn päivän jälkeen oltiin neljäs päivä kuumeesta toipumassa. Siinä sitä arjen realismia, mutta sellaistakin tämä elämä välillä on.

Tänä kesänä olen keskittynyt näyttämään hyvältä, joten toteutin parin vuoden haaveilun ja ostin koko kisa-asun Betty Designsiltä. "Bad ass is beautiful!"

Katseeni on siis tiiviisti jo kaudessa 2016 ja olen tässä makustellut ajatusta, että treenaisin siihen ihan silleen täpöllä. Teemu sen taisi sanoa ääneen ensin ja minua houkuttaa aika paljon ajatus siitä, että katsoisi, mihin "asti" rahkeet riittäisivät. Ja puhun ihan nyt niistä omista rajoistani ja ajoistani tyyliin sub11 ja AG:ni podiumpaikat. Viime kesän hienot suoritukset tulivat kuitenkin aika kohtuullisilla (melkeinpä vähäisillä) treenimäärillä, joten sen suhteen voin tehdä enemmän ja paremmin. Entisenä kilpaurheilijana tämä ajatus vie mukanaan ja asian toteuttamiseksi talvikaudella onkin jo isovanhemmat valjastettu asianmukaisiin tehtäviin.

Harjoittelu, perhe ja ajankäyttö

Minulta kysytään usein, että miten aikani riittää treenaamiseen. Siihen varmasti liittyy myös se tieto, että en suinkaan ole perheestämme se, jonka käytettävissä oleva aika hupenee eniten harjoitusten parissa ja että olen itse työssäkäyvä ihminen. Lisäksi kysyjä (aina muuten nainen) usein lisää, ettei haluaisi sen oman treeniajan olevan poissa perheeltä yleisesti.

Vastaus on samalla yksinkertainen ja hyvin monimutkainen. On ihan selvää, että meillä kaikilla on sama määrä tunteja vuorokaudessa käytössämme. Suurimman osan "pitää" käydä töissä, joten sinne menee iso siivu tunneista. Sitten pitää syödä, joten kaupassakin pitää käydä ja kodinhoidollisia asioita pitää toimittaa säännöllisesti myös. Nukkuakin pitää, joten tästä kaikesta poikii kysymys, miten ihmeessä?

Puijon polut -polkujuoksukisa juostiin tänään, yllätys yllätys, Puijolla.

Minun mielestäni kysymys on organisoimisesta. Vähän niin kuin "have a plan and stick to it". Treenit (ja muut menot) kalenteriin ja siinä suunnitelmassa pysytään. Tämä on siis kaiken lähtökohta. Työmatkojen hyödyntäminen on avainasemassa. Pyörällä tai juosten. Tai sitten niin, että menee suoraan töistä esimerkiksi uimaan tai salille. Jos kotona joutuu neuvottelemaan treeniajasta, niin asia on tietysti kimurantimpi, enkä tiedä sellaisesta mitään. Toivoisi sellaisessa tilantessa tietysti löytyvän ymmärrystä yleisesti omille harrastuksille ja oman ajan tarpeelle.

Toki pitää huolehtia siitä, että töistä lähtee treeneihin mahdollisimman hyvin valmistautuneena. Ei esimerkiksi nälkäisenä ja janoisena. Kaikki treenikamat mukana ja ajatus kirkkaana. Työasiat voi odottaa ja kotona pärjätään oikein mainiosti. Ja jos ei pärjätä, niin aika opetella sitäkin. (Viimeinen siis, jos on lapsia. Toivottavasti yksin kotiin jäävät aikuiset pärjäävät ilman huolehtimista.) Aivan huipputilanne on, jos isovanhemmat (tai muu verkosto) pystyvät osallistumaan elämään ja helpottamaan arjen aikatauluja ainakin silloin tällöin. Tämä on myös elintärkeää silloin, jos molemmat vanhemmat starttaavat samaan kisaan.

Tärkeää on myös, että käytettävissä oleva aika käytetään tehokkaasti. Esimerkiksi triathlonissa ei oikeasti ole kyse tuntien keräilystä, vaan tarkoituksenmukaisten harjoitteiden tekemisestä, jotka vievät kohti asetettua tavoitetta. Tästä on paljon hyviä esimerkkejä. Tässä luonnollisesti auttaa esimerkiksi hyvä valmentaja. Keskitytään tekemiseen eikä siihen paljonko joku muu on, tai joskus itse, harjoituspäiväkirjaan tunteja merkinnyt. Tavoitteita voi luonnollisesti olla niin paljon kuin on ihmisiäkin. Kuka motivoituu mistäkin.

Ehkäpä tämä yleisestikin koskettaa enemmän naisia ja erityisesti äitejä. Työn ja kodin välillä sukkulointi voi jo itsessään aiheuttaa ihan tarpeeksi paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Jos nainen on valinnut triathlonin, tai triathlon valinnut naisen, niin se kuitenkin on laji, joka vaatii jonkinlaista aikapanostusta. Juoksu on aikatehokasta, mutta uinti ja pyöräily vievät enemmän aikaa. Itse pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että saan toteuttaa itseäni myös muualla kuin kotona ja töissä. Olen parhaimmillani silloin kaikissa kolmessa. Jos joku noista kolmesta poistetaan elämästäni, voin pian huonosti ja sitten koko perheellä on huonot tunnelmat. Tavallaan itsensä tuntemisesta kaikki lähtee. Mikä minulle on tärkeää? Harjoitteluun käytetty aika ei ole pois perheeltä, jos se antaa virtaa ja yleistä hyvinvointia ympäristöön.

Joudun kai tähän loppuun laittamaan eräänlaisen vastuuvapauslausekkeen. En neuvo ketään, mutta kerroin edellä siitä, mistä itse parhaiten tiedän, eli omasta elämästäni. 

Todisteita tasottomuudesta

Vappuviikon treenisaldo oli reilut 11,5 tuntia, joten näin kuntoutujana asia hymyilyttää kovin. 

Jos viimeksi kerroin siitä, että vappuajelu meni lievästi sanoen mönkään, niin sen paremmin ei käynyt sunnuntain lenkilläkään. Ajoin aivan mahtavaa reittiä kuten vanhaa ratapohjaa pitkin, mutta välillä lunta oli aivan mielettömästi. Siis niin paljon, ettei eteneminen ollut mahdollista. Mitenkään. Jotta kukaan ei unohtaisi tasottomuuttani tässä suhteessa, niin voin kertoa, että ajattelin seuraavan kerran lunta nähdessäni heittäytyä hankeen selälleni. Torjuin kuitenkin ajatuksen puhisemalla ääneen, että itse pitäisi siitäkin nousta...

Pyörä pysyi lumessa pystyssä ihan itsestään. Ei kuitenkaan edennyt niin.

Viime viikolla oli taas legendaarinen pöytäjääkiekkokauden päättäjäisristeily Tukholmaan. Kausi, jota en oikeastaan aloittanutkaan, mutta puolustin naisten mestaruutta viime kaudelta. Hävisin finaalisarjan 2-0 ja melko hyvin pystyin peittelemään pettymykseni. Not! Nyt naurattaa se, mutta ei vieläkään se, että hävisin. En voi koskaan laulaa Aikuista naista... Risteilyyn liittyy erittäin omituinen tapahtumasarja, joka päättyi Tukholman päässä suoritettuun 10km juoksulenkkiin. Omituiseksi tämän tekee se, että suurin osa risteilyvieraista eivät poistu Tukholman päässä laivasta trikoissa. Tosi virkistävä lähestyminen Tukholmaan, vaikka yhden maratonin olenkin siellä juossut.

Muuten liikkumiset keskittyivät tanssilattialle, missä ilo oli virkamiesmäisesti ylimmillään. 

Risteilyltä on täysin luonnollista jatkaa melkein suoraan häihin, jos ja kun kunto sen kestää.

Olen tehnyt useita varustehankintoja kevään aikana, mutta yksi ehdoton suosikkini on juuri postissa tullut pyöräilylippis. Siis laitettavaksi kypärän alle, tai kisapaikalle pre race -pelotteeksi muille.

Middle Aged Women In Lycra...

Pääsiäisfestarit sekä maastohiihtoa takana

Voi siskot mikä pääsiäinen! En olisi muutama viikko sitten uskonut, että hiihtäisin huhtikuun alussa 4 tuntia muutamassa päivässä, mutta näin kävi. Ensimmäinen lenkki oli kuulostelua, sekä polven että korkealle kohonneen sykkeen... 

Uudet Yokon Optigripit pitivät kuin unelma. Kolmantena päivänä liippaladulla myös luistivat. (Kuva Rouva V.)

Seuraavana päivänä vuorossa oli parin tunnin yritys. Kuten edellisenäkin päivänä, sain seuraa Rouva V:stä. Mikä oli pohjoisen maisemien ja hiihto-olosuhteiden lisäksi pääsiäshiihdon TOP-3:ssä. Reilut pari tuntia me hiihdimmekin, eikä missään asiaankuulumattomissa paikoissa tuntunut mitään erikoista. Voisi sanoa, että aivan mahtavaa! Leikkauksesta on kulunut neljä kuukautta ja vaikka matkaa on vielä jäljellä, niin ainakin voi todeta, että oikeat asiat on tehty oikeassa järjestyksessä. Vaikka taannoin vähän manasinkin, kun fyssarini sanoi, että pyörä tulee vasta kävelyn jälkeen (mikä tietysti on triathlonistille täysin väärä tapa edetä), niin kyllä hän oli oikeassa. 

Pääsiäiskattausta.

Minulla oli taannoin erityisen hieno mahdollisuus päästä koettamaan keramiikan "maalaamista" mestari Anu Pentikin kanssa. Alla on tämän kokeilun lopputulos. Ilmeisesti eivät menneet tuotantoon, mutta kotona pääsevät kyllä esille. Hienoa päästä kokemaan tällaistakin. Tykkäsin aivan mahdottomasti.

Itse sain tehdä, mestari neuvoi.

Kuis kulkee?

Ihan tässä hyvin jo kävellään ja jopa hölkätäänkin. Viime viikolla Teemu tuli kotiin Falunista ja elimistöni aivan selvästi oli juonessa mukana ja heittäytyi syöksykierteeseen ja suin päin flunssaan. Aivan kuin se olisi saanut luvan höllätä, kun toinenkin aikuinen tuli mukaan arkeen. Luonnollisesti vielä tietenkin loma-aikaan, kuten tunnollisen työntekijän kuuluukin. No se tarina jatkuu yhä, sillä ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden kehittyi poskionteloihini sen verran jomotusta ja tavaraa, että antibiooteiksi meni....

Fysioterapeuttini ottaa vastaan myös täällä.

Ja luonnollisesti tämä kaikki juuri silloin, kun viime viikon maanantaina olin päässyt käymään kuopiolaisen FysiXin kävelyanalyysissa ja saanut juoksuhölkkäluvat kuntoon. Toipuminen polven suhteen on todellakin niin hyvällä mallilla, että koko lajitrio on nyt mahdollista ja salillekin PITÄÄ mennä. Aivan mahtavaa, jahka tästä poskionteluntulehduksesta pääsisi...

Tuliaisena sain Yokon Yxs Optigripit 2.0:t. Nyt on hyvä hiihdellä. Tai olisi. Ensi vuonna. 

Treeniä on kertynyt jo ihan hyvin, mutta kuntouttava liikunta on ollut pääosissa. Nyt on kuitenkin tarkoitus, että suunnitellaan harjoitusohjelma ja aletaan toteuttamaan sitä. Voitteko kuvitella. Voi tätä ilon ajatusta. Olen pian kohta taas minä.

Kävimme kannustamassa Lahdessa hiihtäjiä.