lauantai 20. joulukuuta 2014

20.

Tänään on tullut selväksi, että minun viihdearvo ei ole kovinkaan korkealla. Kotona, koska en ole poistunut minnekään kolmeen päivään. Apua. Muut ovat käyneet uimassa, hiihtämässä, pulkkahommissa ja huomenna kuusen haussa. Minä olen ollut ja tehnyt leikkauksen jälkeistä jumppaa..

Ihan tässä hyvin vielä menee. Mustekalana.

Eipä silti kauheasti houkuttele tuo ulosmeno vielä. Minne sitä menisi? Istuminen aiheuttaa kohtuu nopeasti kolotusta ja turvotusta, joten autoilukaan (kyytiläisenä) ei ole toivelistalla. Huomenna on kyllä pakko laittaa nenä ja jalat ulos ovesta, edes takapihalle.

Jalassa on 14 tikkiä. Tosi siistin näköiset haavat ja ihme kyllä nuo makkaraniitit eivät lainkaan herättänyt inhotusta tavattaessa.

perjantai 19. joulukuuta 2014

19.

Lupailin eilen kirjoitusta uudesta pyörästäni, mutta siirrän sen seuraaville päiville, koska en saanut otettua oikeutta tekeviä kuvia uudesta kaunottarestani. Sen sijaan otin alla näkyvän kuvan ja laitoin sen mm. Instagramiin, niin eikö jo joku jalkaperverssi ollut "huutelemassa"! Oh well, makunsa kuullakin...

Näissä merkeissä. Tuijotan uutta runkoa ja mietin, että hymyilyttääkö vai sapettaako se minua. 
Kotona "omaishoito" on toiminut kohtuullisesti, joskin aamunlehti on jätetty joka aamu (jo kahtena aamuna) hakematta, eli olen joutunut tinkimään aamukahvin kanssa luetusta sanomalehdestä. Lisäksi pienempi hoitaja on hieman arvaamaton otteissaan, joten erilaisia huomaamattomia barrikadeja on pitänyt rakennella. 

Jalkajumpat ovat jatkuneet ja tunnollisesti olen vähintään vispannut nilkkoja muutaman kerran tunnissa. Jumppa on sillä tavalla nihkeesti kipeetä, mutta jos sitä ei nyt tee, niin sitten se vasta myöhemmin vaikeaa on. Toinen päivä kotona menossa enkä ole vielä tulossa hulluksi. Liittyneekö pikkulapsivanhemmuuteen, mutta tänäänkin olin ihan vain hiljaa itsekseni ja katselin kattoa sekä otin tirsat. :)

torstai 18. joulukuuta 2014

18.

Leikkaus meni suunnitellusti ja niinhän siinä kävi, että seurasin operaation monitorista. On se vaan erikoista kun puudutus potkaisee ja näköhavainto suoraan ylös sojottavasta jalasta ei vastaa oletusta jalan sijainnista.

Puudutus, lääkkeet, kipu ja syömättömyys tekivät olosta kuitenkin lähdön hetkellä pahoinvoivan, mutta siihen se sitten onneksi jäi. Ensimmäinen yö oli vähän kehno, mutta tämä päivä on ollut jo parempi.

Kylmä paketti.
Jumpan aloitin heti ja sehän tarkoittaa nilkan suoristamista ja koukistamista, "reisijumppaa", polven koukistamista ja  seisaaltaan taakse ja sivulle heiluttelua. Turvotusta ei ole kauheasti, mutta se voi ilmeisesti tulla myöhemminkin. Polvi suoristuu mukavasti, mikä on nyt tärkeää. Kepeillä kulkeminen alkaa taas sujua. Viimeisestä oli kuitenkin ehtinyt kulua 7 vuotta.

Sairaala Mehiläisen koko henkilökunta oli mahtavaa ja kokoajan minulla oli huolehdittu olo. Mieltä lämmitti eniten se, kun ortopedi oli kirjoittanut leikkauskertomukseen(?) triathlonisti, tarkoittaen sillä minua.

Uusi tykkipyöräni Argon 18 E112 on tullut kotiin. Siitä lisää huomenna.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

17.

Kohta mennään. Aamulla hain apuvälinevarastosta seuraavien viikkojen tuen eli kyynärsauvat. Kuuteen tuntiin ennen leikkausta ei saa syödä eikä suun kostuttamista enempää juodakaan, joten tunnelmat ovat, jo tässä noin paria tuntia ennen operaatiota, vähän karahtamassa kiville kun verensokerit menevät lattiasta läpi. Lisäksi päähän alkaa pian jomottamaan tämä jännitys, vaikka tavallaan ihan rauhallinen olenkin. 

Reppuun (koska olkalaukku ja kyynärsauvat eivät ole järkevä yhdistelmä) pakkasin Finisher-paidan, joka on aikuisen naisen (ei sen mistä Koivuniemi laulaa) pep talk -yritys itselleen. Itse operaatio ei tässä kai itsessään jännitä, mutta sen jälkeinen aika. Tässä sitä nyt ollaan. 

tiistai 16. joulukuuta 2014

16.

Tänään ei meinannut ehtiä bloggaamaan, mutta siihen on hyvä syy! Triathlonhaaste oli kylässä ja tarinointi siinä seurueessa vähän venähti. 

Sainpahan ajatukset pois leikkauksesta...
Teemu ja Tomppa puskevat Havaijilla vuonna 2007.

maanantai 15. joulukuuta 2014

15.

Minä olen onnekkaassa asemassa, koska minulla on valmentaja jolla on kokemusta, näkemystä ja (jopa akateemista) tietoa. Mikään ei ole niin puistattavaa kuin valmentaja, jolla on vain näkemystä. Varsinkin lasten ja nuorten kohdalla se on anteeksiantamatonta. Pitäisi sitä sen verran olla järkeä myöntää, että nyt tämä homma ei ole ihan sillä tavalla hallussa kuin pitäisi. Toisaalta voidaan ajatella, että myös liikuttaminen on tärkeää, mutta ajattelin tässä kilpaurheiluun tähtäävää harjoittelua.

Aikuisurheilijana olen saanut kokea monenlaisia valmennuksia useissa eri lajeissa. Vähän sinne päinkin oleva ohjaus voi olla ihan ok, jos tilanne on kaikilla osallisilla tiedossa ja hyväksytty. Erilaiset "kisaan kymmenessä viikossa" -ohjelmat ovat hyviä, mutta yksilöllistä tilannetta ja ominaisuuksia sellaiset ei luonnollisesti huomioi. Monesti ehkä unohtuu, että myös aikuisen on hyvä kuulla kehittämiskohteiden lisäksi myös positiiviset asiat. Itse pidän yksinkertaisesta. Kun treeni on treeniä ilman mitään rimplailua. Joo, uinnissa tehdään erilaisia drillejä, mutta ei niiden tarvitse keskittyä pikkurillin pyöritykseen kera kuminauhojen, lättäreiden ja pullarin. Överi datavouhotus jokaisessa harjoituksessa on myös omiaan tappamaan liikunnan riemun.

Oliko katsojilla Sääksessä toppatakit?

Tarpeita valmennukselle on yhtä monta kuin valmennettaviakin. Mielestäni osaava valmentaja pystyy  valmentamaan menestyksekkäästi jokaista tuon kirjavan joukon yksilöä. Heillä on eri tavoitteet, lähtökohdat ja edellytykset. Motivaatio voi olla yhtä korkealla. Valmentaja pystyy soveltamaan hänellä olevaa tietoa ja auttaa valmennettavansa tulokseen, joka on saavutettavissa.

Tästä päästään luonnollisesti siihen, että myös aikuisella ihmisellä on vastuu tekemisistään ja tekemättä jättämisistä. Jos on antanut jollekin vastuun valmennuksesta, tulee siihen luottaa ja pidemmällä aikavälillä miettiä mahdolliset muutokset. Jos joku näkee vaivan ja itse maksaakin valmennuksesta, ei ole järkeä alkaa siinä rinnalla suhaamaan muuta. Ei kannata silloin "ottaa vähän lisätreeniä nettifoorumilta", "tehdä toisin kun aviomies sanoo niin" tai "kertoa muunneltua totuutta treenipäiväkirjassa".

Minulle toimii Teemun valmennusfilosofia ja tulosten perusteella se sopii muutamalle muullekin. Tärkeintä on löytää se itselle sopiva, tässäkin.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

14.

Jotkut asiat eivät ikinä muutu. Ennen isompia kisoja/suorituksia minä tunnetusti kuulostelen terveystilannettani todella herkästi ja olen taipuvainen saamaan (ainakin kuvittelen saavani) hengitystieinfektion noin 8 kertaa kymmenesti. Kuitenkin viimeisen, sanotaan 7 vuoden aikana startti on pitänyt perua kerran tai kaksi. Tällä kertaa "oireilen" ennen operaatiota... Josko minulle sittenkin on tulossa flunssa? Oh joy, oh joy...

Kun yhdistetään liukas liukumäki ja päättäväinen taapero, saadaan tulokseksi ikiliikkuja.

Kolme yötä jouluun leikkaukseen on. Onneksi maisemat ovat lumiset, harmautta oli jo riittämiin.

Irongirl halusi tänään ulkona olessamme hiihtää. Sukset jalkaan ja sauvat käteen ja menoksi. Mutta onpa tehty vaikeeksi elämä noiden remmisiteiden kanssa. Totesin, että isi osaisi tämän huomattavasti paremmin vaikkei juuri tuo sidemalli taida olla maailmancupissa käytössä. Irongirl totesi hänen isällään olevan hassu työ kun isi hiihtää. Elä muuta virka!

Ja sinne läks omalla takapihalla.