Challenge Roth 2018

Sunnuntaina pääsin kisaamaan yhdessä legendaarisimmista triathlonkisoissa täydellä matkalla Saksan Rothissa (3,8km, 180km ja 42,2km). Kuten jo ennakkoon kirjoittelin, oli mennyt talvi ja kevät olleet treenin suhteen erinomaiset ja sen puolesta kaikki oli kunnossa jopa ennätykseni jahtaamista varten.

Aamulla ennen starttia. Ilma oli viileä, mutta lämpesi kyllä päivän aikana. Kuva. Teemu Lemmettylä.

Kisaviikko oli hieman haastava levon suhteen, sillä Teemu joutui matkustelemaan ja minun piti hoitaa arjen pyörittäminen yksin ja ilman autoa. Tästä johtuen lepo ei ollut aivan optimaalista, mutta työssäkäynnin, perheen ja triathlonin harrastamisen yhteensovittaminen on joskus tällaista. Kisaa edeltävän viikon nukuin kuitenkin erinomaisesti, joten kokonaisuus oli hyvä.

Pyörä odottamassa seuraavaa päivää.

Perjantaina saavuimme kisapaikalle ja ensimmäisenä ymmärsin kuinka isosta tapahtumasta onkaan kyse. Expo ja oheispalvelut olivat isommat kuin missään mitä olen aiemmin nähnyt. Ja uskokaa pois, kisoja on tullut reilun 15 vuoden aikana nähtyä ja koettua "muutamia" ja kaikenlaiset kisajärjestäjät ja organisaatiot ovat tulleet tutuksi. Kaikki toimi loistavasti ja asiat oli mietitty loppuun asti.

Kisa-aamuun heräsin neljän jälkeen, noin kuuden tunnin unien jälkeen. Illalla olimme Teemun kanssa nauraneet, että eniten ennen kisaa harmittaa juuri edeltävänä iltana, kun tietää että seuraavana päivänä samaan aikaan on aivan loppu (kisan jälkeen). Pystyin tällä kertaa syömään aamupalan ja vaikka toki jännitti, niin olo oli ihan rento. 

Pyörä kun kulkee, niin naista naurattaa. Kuva: Marathon Photos

Asiaan kuuluvien toimien jälkeen tuli pian starttivuoro. Oma lähtöni oli täysin naisten startti, joten siskojen kanssa lähdettiin liikkeelle. Mutta ei mitenkään sopuisasti, sillä koskaan en ole saanut niin paljon osumia startissa. Kyynärpäätä tuli korvaan ja kantapää suoraan lasiin. Näistä lopputuloksena mustunut korvanlehti ja punainen silmä. Ja vahinkojahan nuo toki ovat, mutta tähän saakka olen pystynyt moiset välttämään. Uinti oli sitten vauhdillisesti samaa tekemistä kuin aina. Miten se on edes mahdollista! Parantunut uinti ei suoraan siirry altaasta avoveteen ja vähäisillä triathlonstarteilla ei saa tarvittavaa kokemusta suunnistamisesta ja taktisesta pelisilmästä. Lisäksi pitkät avovesiuinnit jäivät tekemättä ennen kisaa, joten siinäpä muutama syy 1:18:44 ajalle. Olin 288. hitain nainen uinnissa, mutta ainakin hyvävoimainen, jos se nyt oli lohtuna tilanteessa.

Muutamia teknisiä kurveja laskuissa oli. Huomaa, että miehet ovat selkä pystyssä ja minä tyttö ajan vaan aerosta!
Kuva: Teemu Lemmettylä

Vaihdossa otin geelin, sillä olinhan ollut jo hyvän tovin pitkästä päivästä liikkellä ja se oli vasta alkua. Pyörälle päästyäni join ensimmäisen "spesiaalipullon" (= Teemun sekoitus) nopeasti ja siitä lähtien noudatin suunnitelmaa ravinnon suhteen tarkasti. Järjestäjien urheilujuoma maistui laimealta, joten pyöräilyn lopussa kaipasin T2:lla odottavaa suolatablettipussiani. Pidin Rothin pyöräreitistä, joka kierrettiin kahtena kierroksena. Nousut olivat töpäköitä, mutta eivät liian pitkiä. Rikkoivat hyvin ajoa ja toivat vaihtelua. Solar Hill oli kokemuksena aivan mahtava. Poskilihaksia alkoi kivistämään, kun hurjan yleisömeren kannustaessa meni suu virneeseen ihan itsestään. Peesausta en muuten nähnyt lainkaan. 5min rangaistus JA 1km lisälenkki maratonilla tuntui olevan riittävä pelote sellaista harkinneille. Lisäksi moottoripyörillä liikkuvia tuomareita näkyi paljon ja kerran kuulin vihellyksen edessäni, kun kisaaja näytti ylittävän keskiviivan syystä tai toisesta. Tämä oli siis ankarasti kiellettyä. Yhdessäkään penalty boxissa en nähnyt ketään, mutta toki nämä ovat vain omia huomioitani asiasta. 

Toisella kierroksella vastatuuli on kovempi ja siihen ei auttanut puskea liian kovaa. Pyörä kulki hyvin ja ajo tuntui vahvalta. Pienissä kylissä kannustus oli huikeaa ja kylät olivat myös kauniita. Tulin vaihtoon kun pyöräilyä oli takana 5:31:12 ja vähän olin harmissani, että aikaa oli mennyt 8min enemmän kuin viime kesänä Puolassa. Olin siis ennätystäni jäljessä. Pyöräaikani oli naisten 39. nopein. Pieni parannus uinnista, heh.

Lämmön noustessa olin tyytyväinen, että olin hoitanut triathlonin neljännen lajin, eli syömis-ja juomiskisan, suunnitelman mukaan. Kuva: Teemu Lemmettylä

Maratonille lähdin ajatuksella, että juostaan niin pitkään niin kovaa kuin mahdollista. En tiedä, että onko tämä paras taktiikka, mutta tunnen itseäni sen verran ettei ainakaan täydellä matkalla minun kannata lähteä hakemaan loppua kohti nousevaa vauhtia. Hyvinhän se lähti kulkemaan, kunnes +25 asteen lämpö ja matkan rasitukset alkoivat 20-30km välillä tuntua. Teemu oli reitin varrella ja muistutti kehon viilentämisestä, juomisesta ja syömisestä. Nämä asiat olivatkin kunnossa, vaikka kiukulla piti geelit ottaa. Suolatabletit toimivat hyvin ja toivat tunteen paremmasta menosta.

Tuon kymmenen kilometrin aikana keskittymiseni heikentyi ja kävin keskusteluani itseni kanssa siitä, että kun ennätysjahti on nyt menetetty, niin eikö voisi jo vähän höllätä vauhtia. Kiukuspäissäni totesin kuitenkin, että juoksemalla tämä reissu loppuu ja mitä nopeammin se etenee sen parempi. Kun juoksin 32km kyltin ohi tajusin, että minullahan on noin 1h15min aikaa juosta viimeinen kymppi ennätykseeni nähden. Siitä sain uutta puhtia. Tajusin, että tulen alittamaan neljän tunnin rajapyykin jahka pysyn liikkeellä. 

Maalisuoralla oli hyvä fiilis. Kova päivä oli tulossa päätökseensä onnistuneesti. Kuva: Teemu Lemmettylä

Juoksun lopussa oli pari ilkeää ylämäkeä ja mukulakiveä. Lisäksi reilusti nauttimani neste alkoi hölskymään vatsassa, jota paikkasin suolalla. Vähän jo mietin, että tuleekohan tuosta ongelma, mutta päätin työskennellä sen ongelman kanssa sitten jos on tarvetta. Ei tullut tarvetta. Viimeiselle kolmelle kilometrille oli aikaa  noin 30min. Silloin tiesin, että onnistun siinä, mistä en oikeastaan uskaltanut haaveilla etukäteen, eli 11h alittamisesta. Ehdin moittimaan itseäni fokuksen kadottamisesta juoksussa, mutta kiittelin itseäni siitä, että pääsin kisaani takaisin.

Maalisuora oli hieno kokemus. Viimeisen vuoden työ ja tietysti pidempi harjoitteluhistoria oli tuottanut jälleen hedelmää ja kilpailu oli tuota 10km henkistä "tummumista" lukuunottamatta ehjä hyvä kokonaisuus. Silloinkaan en antanut periksi, vaikka vaikealta tuntuikin. Juoksin maratonin ajassa 3:48:39, joka oli 37. nopein aika. Itse asiassa se on vain n. 6min hitaampi kuin 2014 helpolla reitillä juoksemani maraton.

Ylitin maaliviivan ajassa 10:47:55, mikä tarkoitti noin 15min parannusta viime vuonna tehtyyn ennätykseen. Aika oikeutti 14. sijaan ikäryhmässä ja 49. sijaan naisissa, kun naisia oli 412 mukana. Sarjani voittaja meni 9:37, joten siinäpä ero sarjani kärkeen. Maalissa olin parempi voitisempi kuin koskaan aiemmin eikä jalatkaan olleet niin loppu kuin usein minulla on. 

Huuda, huuda ilosta! Kuva: Teemu Lemmettylä

Olen iloinen siitä, että yleisesti pystyn harrastamaan näin äärimmäisen hyvää kuntoa vaativaa lajia ja sekä nauttimaan juuri tästä ainutlaatuisesta kokemuksesta että parantamaan ennätystäni. Tiedän, ettei ennätyksen jahtaaminen voi, eikä pidäkään olla se juttu, mutta iloitsen siitä nyt. Se kertoo minulle siitä, että tekemiseni on tuottanut tulosta, en antanut periksi vaikka sekä arjessa että kisassa on ollut hankalat hetkensä ja että minulla on voimia vielä senkin jälkeen, kun meno tuntuu liian kovalta.

Tämä ei olisi mahdollista ilman Teemun tukea ja ohjausta. Yksi suurimmista vahvuuksistamme on se, että molemmat ymmärtävät mitä tämä laji vaatii ja tuemme toisiamme sekä järjestämme arkemme niin, että harjoittelu on mahdollista. Mummot ja ukit ovat myös olleet tärkeitä, kun harjoitteluun on pitänyt löytää aikaa toisen ollessa poissa. Nyt tyttäremme on jo sen verran iso, että olipahan hän muutamana lauantaina klo 07 uimahallissa eväiden ja iPadin kanssa. Kova työ palkittiin ja nyt on levon ja palautumisen aika.

Kohti Challenge Rothia

Kesän pääkisa on reilun parin viikon päästä Saksan Rothissa. Challenge Roth on triathlonistin ns. bucket list -kisa, tai ainakin minun. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä kanaalin veteen pulahtaa yli 3000 kisaajaa jo 35. kerran Rothin pienessä kylässä.

Kyseessä on siis täyden matkan kisa (3,8km - 180km - 42,2km) ja juoksuosuutta on taas muutettu tasaiseksi ja katsojaystävälliseksi, kun viime vuoden muutokset eivät sitä ilmeisesti olleet. Katsojia tällä kisalla järjestäjien mukaan on yli 250 000, siis paikan päällä!

Minä ja Zwift ja 1,5h ajo takana.

Oma valmistautuminen on sujunut talven ja kevään ajan hyvin. Oikeastaan erinomaisesti, sillä vaikka kyseessä oli olympiatalvi, niin uuden "älytrainerin" ja Zwiftin ansiosta sain tehtyä laadukkaita pyörätreenejä läpi talven, vaikka hoidin kuukausien ajan arjen pyörittämistä yksin. Toinen onnistunut asia harjoittelussa on ollut säännöllinen (2krt/vko) uintiharjoittelu. Vaikea sinänsä arvioida, että jalostuuko tämä panostus kovemmaksi vauhdiksi kisatilanteessa, mutta varmuutta on enemmän kuin aiempina vuosina.

Sain 15h aikaa valmistautua puolimaratonille. Kuva: Viivi P.

Syksyllä puhdistin ruokavaliotani ja keskityin parin kuukauden ajan voiman lisäämiseen ja tämän kaiken seurauksena olen -10kg kevyempi kuin viime kesänä ja kropassa on kokonaisuudessaan voimakas ja hyvä fiilis. Tämä "näkyy" eniten juoksussa, jossa luonnollisesti 10kg on 10kg, mutta parantunut kropan hallinta antaa lisävauhtia ja sen huomasin esimerkiksi yllätyspuolimarassa, jonka pääsin toukokuun loppupuolella juoksemaan aikaan 1:40:48. Sain siis edellisenä iltana tietää, että minulla onkin "lappu" sisällä. Lisäksi 1000m vedot ovat parhaimmillaan menneet 4:00min-vauhtia. Se on jotain, minkä en esim. viime vuonna uskonut olevan edes mahdollista ilman etteivät jalat irtoa ruumiistani. 

Pulahtamassa altaaseen Calellassa. Kuva: Pia Ahti

Toukokuun alussa leireilimme Calellassa, joka sujui myös suunnitelmien mukaan. Meno oli jo sellaista isojen tyttöjen menoa mm. 200km loppulenkillä ja kaikenlaisena muuna hevosteluna. Leirin jälkeen olin melko sekaisin viikon ja väitin itsevarmana, että olimme Lahdessa kun olimme itseasiassa Tampereella. "Varmasti oltiin tässä hotellissa maailmancupin aikaan!"

200km viimeisenä päivänä.

Kovat treenit vaatii kovan pään ja hyvän valmentajan, jotta myös levolla ja palautumisella on varmasti paikkansa. Olen myös säännöllisesti käynyt urheiluhieronnassa, jotta erilaiset kiristykset eivät valtaa liiaksi alaa.

Osallistuin ensimmäisen kerran täydelle matkalle vuonna 2011 Zurichissä. Sitten 2014 Frankfurtissa, 2016 Kööpenhaminassa ja 2017 Poznanissa. Trendi on tähän saakka ollut nouseva siinä mielessä, että loppuajat ovat parantuneet joka kerta. Loppuajan vertailu ei ole mielekästä, mutta toki kun lähdetään 14:13 ajasta ja tullaan 11:02 aikaan, niin kyllähän siinä aina kehitystä on tapahtunut. Olen kuitenkin sisäistänyt, että mitä lähempänä olen omaa maksimisuoritustani, niin riskit sille, että ennätys ei parane tai että kisa ei sujukaan ilman vastoinkäymisiä, kasvaa. Myönnän myös, että kun pystyn kisaamaan sijoituksista, niin silloin otan myös riskejä. Esimerkiksi viime kesänä sekä Puolassa että Levillä ajoin pyörän ihan ylikylkien, mutta varmistin samalla ykkössijan.

Äitienpäivän ajelulla. GoPro-kamera mukana.

Kävi miten kävi, olen treenannut hyvin ja lähtöviivalla on sen puolesta luottavainen olo. Matka kohti pääkisaa on tänä vuonna ollut parempi kuin hyvä, toivottavasti myös päämäärä on sitä.  

Rutinoitunut olympialeski

Vuonna 2014 Teemu oli Sotshissa ja nyt neljä vuotta myöhemmin Pyeongchangissa. Erona omasta näkökulmasta neljä vuotta vanhempi lapsi ja maantieteellisen sijainnin vaihtuminen PK-seudusta Savoon, joka mahdollistaa isovanhempien häikäilemättömän hyödyntämisen omissa treenikuvioissa. Samaa on kirjoitusasun vaikeus molempien olympiakaupunkien nimissä.

Tasapainoinen tammikuu.

Tähän väliin olisin halunnut katsoa faktatietoa kyseisistä vuosista Movescountista, mutta lopputulos ei ollut suotuisa, sillä Movescount on ollut jo useamman tunnin päivityksen kourissa. Joka tapauksessa tammikuu (2018) sisälsi tosi hyvää treeniä huolimatta Tour de Skistä tai olympialeskeydestä. Määrää tuli hyvin ja uinnit pyörivät säännöllisesti. Varsinkin uinnissa olen tehnyt päättäväisiä liikkeitä ja hommautunut keskiviikkoisin seuran uintitreeneihin. Teemun ollessa Koreassa, olen sopinut hoitohukit kiinteästi äitini kanssa viikolle ja lauantaina klo 07 uintiin pääsen anoppini avustuksella. Heistä olen kiitollinen ja heidän apuaan arvostan kovasti. Paljon hehkuttamani Zwift antaa minun tehdä hyvää treeniä kotona. Zwiftin avulla olen harjoitellut aamulla ja illalla sekä (lapsen) päivä- ja yöunien aikaan.

Aivan on näköinen!

Edelleen jokapäiväinen aerobinen 70-90min liikunta tulee työmatkapyöräilystä, joka näin talvella on raskaampaa kuin kesällä. Edelleen perässäni on yhä vanhempiensa perimän mukaisesta kasvava viskari, joten keskisyke 140-150 kertoo työmatkatempon rasittavuudesta omaa tarinaansa. Toki tähän vaikuttaa myös kumpuileva kuopiolainen maasto. Ja tähän vielä kerran viikossa lapsen uintiharjoitusten aikaan teen salitreenin. Hiihtämään ja juoksemaan sitten mahdollisuuksien mukaan.

Training Center.

Näillä spekseillä pitäisi "selvitä" talvesta. Pääsiäisenä on hiihtoblokki pohjoisessa ja vapun tienoilla menemme taas Calellaan leirille. Olympialaisten jälkeen Teemua kutsuvat vielä paralympialaiset. Urheilijat suorituksineen ovat pääosassa, mutta on ollut mielenkiintoista nähdä kaikki se työ mitä tehdään taustalla. Itse tietysti mietin myös valmentajien ja huoltajien jne. perheitä, jotka tukemalla puolisojaan uravalinnoissaan venyvät suomalaisen huippu-urheilun hyväksi. Työtähän se on siinä missä muukin työ, mutta toki se sisältää satoja matkapäiviä ja välillä myös aika julkisen työn tuloksen "arvioinnin". Tsemppiä tasapuolisesta kaikille, joita olympialaiset koskettaa, myös kotikatsomoihin! 

Erilainen ylimenokausi

Takana on ylimenokausi, josta viimeiset 10 viikkoa olivat tavanomaisesta poikkeavat. Olen jo parin vuoden ajan silmäillyt Fitfarmin nettivalmennuksista bikini challengea, joka on naisille suunnattu kehonmuokkausvalmennus. Miksikö? Siksi, että haluaisin koittaa millaisia muutoksia omassa kehossa ja mielessä tuollainen valmennus mahdollisesti saa aikaan ja kuinka hyvin oikein kunnon punttikuuri purisi, jos sellaisen tekisi. Minun on pitänyt sitkeästi odottaa sopivaa ajankohtaa, sillä kestävyysurheilu ja lihasten kasvattaminen eivät todellakaan mene käsi kädessä eikä ruokavaliokaan mene kalorien puolesta suotuisalla tavalla. Halusin tehdä valmennuksen by the book -tyyliin, jotta saisin siitä parhaiten kaiken irti.

Äkkiä kuva, ettei kukaan vaan yllätä!

Elokuun lopulla oli sitten aika aloittaa ja salilla olen käynyt nyt neljä kertaa viikossa ja sen lisäksi olen tehnyt ns. viikkotreenin. Aerobiset treenit, siis sellaiset triathlontyyliset, jäivät muutamiin kertoihin. Toki minulle tulee kohtuu rankkaa työmatkapyöräilyä päivittäin, mutta se lienee jo osa normaalia kulutusta. Solvalla Swimrun kolmannella viikolla oli aika jännittävä kokemus tästä näkökulmasta, mutta se oli oikeastaan ainoa kerta/viikko, kun sovelsin annettua ohjeistusta. Miinuskaloreilla ei useamman tunnin suoritus olisi onnistunut.

Selvää lahjakkuuta classiciin, ainakin yläkropan osalta. Poseerauksessa olisi ehkä vielä tekemistä.

Salitreenistä olen tykännyt aina, mutta nyt se meni uudelle tasolle. Uusia liikkeitä ja laitteita, uutta energiaa. Sarjan tehtiin failureen saakka. Aika pian painoja pystyi lisäämään ja pian muutoksia huomasi peilistä. Luonnollisesti tämä nosti myös motivaatiota jatkaa pedantilla linjalla. Isoimmat muutokset näkyvät yläkropassa ja salaa kyllä piti aina treenin jälkeen yrittää pullistella pukuhuoneessa. Pari kertaa otin selfien, mutta olin melkeinpä paniikissa, että joku vielä kävelee pukkariin ja näkee. 

Välipala. Tarkat määrät punnitsin 10 viikon ajan.

Vaikka salitreenien määrässä tapahtui lisäys, niin vielä merkittävämpi asia oli tuo ruokavalio. Oli todella tervetullutta ravistella omia ruokailutottumuksia. Eivät ne mitenkään hunningolla ole olleet ja sanotaan niin päin, että hyviä asioita tuli poimittavaksi mukaan. Leivän sijasta voi syödä kaurapuuroa ja rahka muutamin lisukkeineen on hyvä välipala. Marjoja olen syönyt paljon enemmän kuin yleensä ja olen oppinut näkemään eri ruoka-aineiden määriä lautasella uusin silmin. Yksi isoimmista asioista on sokerin totaalinen skippaaminen ja oivallus, että en tarvitse sitä mihinkään. 10 viikon aikana oli kaksi vapaata ateriaa, jolloin voi, yllätys yllätys, syödä vapaasti. Söin molemmilla kerroilla nameja. Eivät ne maistuneet sen paremmilta kuin huonommiltakaan. 

Muutokset olivat jopa yllättäviä, mutta toki kun kaiken teki kuten on sanottu, niin tuloksia sopii jollain tasolla odottaa. Kiloja hävisi 5,5 ja senttejä siirtyi hauiksiin ja reisiin. “Tietysti” noita senttejä hävisi eniten rinnanympäryksestä (6cm), mutta kaikkea ei voi saada. Heh heh. Tavoitteenani oli saada lisää voimaa koko kroppaan ja tämä tavoite on saavutettu. Ruokailua olen toki pohtinut triathlontreenien näkökulmasta, mutta aion jatkaa puhtaiden raaka-aineiden valmistamista ja kohtuuden säilyttämistä. Kun 80 prosenttia on kunnossa, voi 20 prosentissa ottaa rennommin. Ja koska lapsella on karkkipäivä, tulen jatkossa itsekin keskittämään mahdolliset herkkuhetket niihin.

Kotona otettiin jo mittanauhaa esille, kun alkoi askarruttaa kummalla on isompi hauis. Hävisin sen kyllä, mutta vain kahdella sentillä.

Ryhti parani kropassa ja ryhtiä tuli syömiseen. Ihoni ei ole ollut huono, mutta nyt se oikein kuultaa. Oloni on kokonaisvaltaisen voimakas, mitä on vaikea sanoin välittää kuulostamatta pöhkölle. Rakas aviomieheni totesi nukkuvansa betoniporsaan vieressä nykyään. Olen salaa tästä hyvin tyytyväinen. Kaikkein parasta on, että nyt kun alkamassa on 12. vuosi triathlonharjoittelua, olen tämän syksyn jälkeen supermotivoitunut ja odotan peruspuurtamista aivan eri tavalla kuin parina viime vuotena.

Finntriathlon Levi 2017

Kauden toisen ja viimeisen triathlonkisan kisasin lauantaina Levillä. Finntriathlonin Levin kisa järjestettiin kolmannen kerran ja odotin tätä kisaa juhannuksen täyden matkan jälkeen innokkaasti. Alunperin ajattelin, että kisassa olisi mahdollista päästä kokemaan se, mistä tässä triathlonin ekstremeskenessä on oikein kyse.

Kisaa edeltävänä päivänä kävin uimassa yhden kierroksen Immeljärvessä.

Matkasimme Leville torstaina, mikä olikin oikein hyvä ajoitus. Teemu kävi perjantaina ajamassa pyöräreitin ja antoikin vinkiksi, että ensimmäiset parikymmentä kilometriä kannattaa ottaa rauhallisesti nousujen vuoksi ja että pätkällä, jossa tienpinta olisi hieman karkeampi pitää kroppa pitää rentona. Sinänsä ketään ei yllätä, että toista noista neuvoista en sitten noudattanut kisassa.

T2:n pussiin myös teho offia!

Immeljärvi oli seksihelteiden myötä lämmennyt sellaisiin lukemiin (+18), että uintia ei tarvinnut lyhentää kuten 2015. Ennen starttia jännitin, en jännittänyt ja jännitin, joten starttiviivalla olin jo rauhallisena. Uinnissa olisi ollut helmitaulusta apua, sillä poijut kierrettiin neljä kertaa. Uin koko ajan pienessä porukassa ja jälleen kerran uinti oli vähän liikaa sellaista mukavuusmatkailua. Ensi kaudelle taitaa edessä olla punttikuuri yläkroppaan (hassua ex-kuulantyöntäjälle) ja uintikuuri altaassa. Rantauduin toisena naisena ajassa 40:11, noin kolmisen minuuttia  kärkeä perässä.

Pyöräilyn lopuksi noustaan Panorama hotellille. Aika töpäkkä nousu tämä.

Kuten jo tuossa viittasin, en malttanut ottaa ensimmäistä 20km rauhallisesti vaan lähdin heti ajamaan takaa kärkeä. Nousut kyllä olivat sen verran töpäköitä, että useampaan otteeseen ajattelin, että watteja pitäisi saada vähän alaspäin, mutta ajatuksen tasolle se jäi. 25km kohdalla siirryin kärkeen ja jossakin vaiheessa olin kokonaiskisassakin neljäs. Tykkäsin kovasti pyöräreitistä, joka oli vaativa mutta samalla ajettava. Kisapäivänä oli melko lämmintä, joten jälleen pidin tarkasti huolta geelien ja juoman ottamisesta aikataulussaan. Otin myös suolaa, sillä silloin pystyin juomaan enemmän vettä, jota kuuman kelin vuoksi teki mieli. 120km taittui aikaan 3:47:26, joka ymmärtääkseni on naisten reittiennätys.

T2:lle tultaessa mietin, että tulikohan nyt ajettua jalat alta ajatellen minulle erikoislaatuista juoksuosuutta. Vaihtopussissa minulla oli offia, jota en saanut kyllä suihkutettua kaikkialle tarpeeksi, kuten kisan jälkeen paarmojen puremista saatoin päätellä. Juomavyö, geelit, suola ja kännykkä mukana lähdin laskeutumaan ensin 650 porrasta alas Leviltä ja juoksemaan ensimmäistä teknisesti helppoa 7km pätkää. Vauhti oli ihan hyvää (5:15min/km), mutta juomavyö alkoi ärsyttää ja latupohjan nousut nostivat sykkeet ylös. Juomavyötä päätin vain sietää, joskin "juomareppu" olisi ollut parempi vaihtoehto ja päätin kiinnittää huomioita siihen, että joisin varmasti riittävästi loppuun asti. 

Levin Black-rinne vei hymyn kasvoilta.

Kätkätunturille nousu oli kyllä sitten aivan omaa luokkaansa. Ai että sitä nousemista vaan kesti ja kesti! Olin juossut ja jutustellut lappeenrantalaisen miehen kanssa aiemmin ja hän karkasi tässä vaiheessa hieman. Sen verrran kuitenkin pysyin perässä, että kuulin hänen varoittavan polulla olevasta käärmeestä! Meinasi minun matkani tyssätä siihen, varsinkin kun olin ennen kisaa poistanut kyypakkauksen juoksuvyöstä! Maisemat olivat upeat, mutta en kyllä kauheasti käyttänyt niiden ihasteluun aikaa. 

Jos tunturille nousu oli työlästä ja teknisesti haastavaa, niin lasku oli hankala. Vaikka 12/2014 leikattu polvi (eturistiside) ei vaivaa näissä triathlonhommissa lainkaan, niin kaikenlaisessa metsässä könyämisessä sitä varoo. Muutamat miehet menivät lentämällä ohitseni ja kyselinkin heiltä, että olivatko nähneet muita naisia. Yksi heistä arvioi, että toinen nainen tulisi noin 10min päässä, joka ilmeisesti oli hyvinkin tarkka arvio. Paljon on harjoiteltavaa, jos meinaa vuoristopuhvelista muuttua lähemmäksi vuoristokaurista noilla kivikoilla.

Levin päällä juoksu maittoi taas! Hieno kuva!

Tunturipurojen raikkaudesta pois päästyäni oli taas vuorossa tasaisempaa menoa lähetyessämme pahamaineista Levin Black-rinnettä. Tavoitin taas syntymäpäiväänsä viettäneen lappeenrantalaisen ja taitoimme yhdessä matkaa bläkin alle. Kun matka maaliin lyheni ja voitto alkoi häämöttää, aloin olla huolestuneempi minun ja kakkosen erosta. Mutta se bläkki! Se oli niin jyrkkä, että nousun aikana pystyi kokeilemaan kaikki erilaiset etenemistyylit nelivedosta ns. side steppiin. Pari kertaa taisin tyrmistyneenä vain seistä hetken ihmettelemässä. Tosiasia on kuitenkin se, että tuo loppunousu vaan mennään ylös. Mielestäni Kätkätunturilla käyminen on tuon puolimaratonin vaativin osuus ja tämä mustarinne täytyy vaan nousta. Huumori oli kyllä vähän loppu tässä vaiheessa ja kun Teemu huusi menossa olevan JUOKSUosuus, ei minua kauheasti naurattanut. Taisin vain sanoa, että nyt on kyllä ollut rankempi reissu.

Maalisuoralla pystyi jo tuulettamaan.

Levin päälle noustessa fiilis oli kyllä aika huippu. Luonnollisesti krampit iskivät tässä vaiheessa, mm. varpaaseen(!) ja nivusiin, joten otin vielä viimeiselle kolmelle kilometrille suolatabletin. Samaan aikaan nousi tuuli ja sade, kun aloin taas juosta Levin laella. Juoksu kulki tosi hyvin viimeiset kilometrit ja koska mitään virallista tietoa ei ollut tilanteesta, niin sekin pisti juoksemaan. Puolimaratoni meni aikaan 3:02:44.

Maaliviivan ylitys oli mahtavaa. Ainahan se sitä on, toki voittajana vieläkin mukavampaa. Teemu tuli kysymään, että olenhan kunnossa. Kysymys, jonka esitämme aina toisillemme maaliviivalla. Ja olinhan minä. Tuovisen Akin haastattelussa oli mukavaa, kuuluttajalla on iso rooli kaikkien kisakokemuksessa.

Ekstremessä muut kisaajat ovat entistä lähempänä jakamassa samaa kokemusta. Poluilla voidaan vaihtaa pari sanaa ja mäkiä voi nousta porukalla. Ongelmatilanteissa kanssakilpailijat ovat myös niitä, jotka ovat auttajia tai vievät viestiä eteenpäin, kuten muutenkin, mutta tunturilla tämän merkitys korostuu. Suosittelen Levin kisaa kaikille, jotka haluavat kokea ekstremetriathlonin ja eivätkä halua suin päin lähteä esimerkiksi Norsemanin kisalippulottoon. Ns. tuttu ja turvallinen kisajärjestäjä hälventää myös epävarmuutta. 

Tulokset löytyvät täältä.

Naisten pitkä matka TOP3:

1. Arja Lemmettylä 07:37:46, Triathlon Team Aquaterra Kuopio

2. Terhi Ranta-Ojala 07:50:38, Triathlonteam 226

3. Elina Niskajärvi 8:28:41, Arctic Triathlon

Kuvat: Teemu Lemmettylä

Challenge Poznan 2017

Paluu Puolaan sitten vuoden 2007! Challenge Poznanin täysmatka valikoitui tämän vuoden kisaksi lähinnä sijaintinsa perusteella. Oli mukava päästä kisaamaan ja käymään Puolassa pitkästä aikaa, kun 2000-luvun alussa siellä tuli asuttua pariinkin otteeseen. Päätös ei ollut huono ja järjestelyt olivat oikein kivat, jos myös pientä yskähtelyä oli aikataulussa pysymisessä. Kisaa ei muuten järjestetä ensi vuonna enää Challenge Familyn alla eikä viikonlopun aikan pääse enää tekemään ns. 226km matkaa.

Siihen se pyörä jäi odottamaan seuraavaa kisapäivää.

Valmistautuminen sujui suunnitellusti ja leirin jälkeiset viikot menivät suunnitelmien mukaan. Yhtään triathlonstarttia en kuitenkaan saanut ennen kisaa ja avovesiuintejakin oli kasassa vain kolme. Viime vuonna koin jokaisessa kisassa uivani jotenkin liikaa yrittäen ja väkinäisesti, jonka lopputuloksena oli teknisesti huonoa uintia ja turhaa voimien kulutusta jo heti alkuvaiheessa. Niinpä tavoitteenani oli uida rennosti, hyvää matkavauhtia ja keskittyen tasapuolisesti vahvaan uintiin. Tämän tavoitteen saavutin viime sunnuntaina erinomaisesti. 3,8km uinti suoritettiin Malta-lammessa, joka toimittaa yleensä soutustadionin virkaa. Uintipoijujen lisäksi lammessa oli souturadat, joten yhtenä kierroksena tehty uinti oli kyllä helppoakin helpompi navigoinnin suhteen. Lisäksi täyden matkan startissa oli yhteenä noin 270 kisaajaa, joten ruuhkaa ei alun jälkeen ollut. (Puolimatka starttasi pari tuntia myöhemmin.) Rantauduin ajassa 1:18:59, eli likipitäen parin minuutin sisään olen uinut kaikki täyden matkan uinnit. Mutta tällä kertaa täysin hyvävoimaisena ja hyvissä fiiliksissä! Jaanaba oli samaan aikaan T1:llä kanssani ja vaihdettiin perinteisesti muutama "örähdys"! 

Teemu kisasi edellisenä päivänä 1/4-matkalla, joka oli viikonlopun ainoa PRO-startti. Sijoitus kuudes. Hyvä startti kauteen.

T1 ja T2 olivat samassa paikassa, mutta aika pitkän matkan sai juosta ennen kuin pääsi pyörän selkään. Teemu huusi, että parin minuutin päässä on nainen. Muuta selvää en saanut ja ajattelin, että aha. Melko pian kävi selväksi, että neljänä kierroksena ajettavalla, edestakaisella pyöräreitillä tuulee ja kohtuullisen paljon. Ensimmäiset 20km meni 36km/h, joten ajattelin jo, että mitenköhän tässä käy kun käännytään vastaiselle. Mutta kun kierrosaikoja katsoo, niin vauhdit pysyivät aika lailla samoissa lukemissa. Napsin ensimmäisellä kierroksella pari naista ja pian huomasin, että naisia ei taida enää olla kauheasti edessäni. Ajoin vähän riskilläkin pyörällä ajatellen, että kaiken mikä vaan helposti tulee, otan pois kuleksimasta. Eli myötätuulet, alamäet yms. painan menemään niin lujaa kuin pääsen. 200 wattia varoin kuitenkin kovin pitkäksi aikaa ylittämästä, koska siitä lopputulemasta ei olisi ollut enää takeita. Pian minulle huudettiin puolaksi, että olen ensimmäinen ja suu levisi kyllä aikamoiseen hymyyn. Viimeisen kierroksen lopussa tipautin vähän vauhtia ja aloin kuulostella jalkoja juoksua varten.

T2:lle tullessani johdin naisten kokonaiskilpailua +8:26 ja omaa AG:ta (30-39) +10:33. Pyöräaikani oli 5:24:01, joka oli koko kisan, miehet mukaan lukien, 43. nopein aika. Aurinko paistoi ja mietin, että oli hyvä aloittaa kropan viilentäminen jo pyörällä kaatamalla vettä päähän ja selkään. Se tapahtui osittain myös tahtomattani, sillä vesi ja urheilujuoma annettiin sellaisissa "lutteroissa" muovipulloissa. Kun korkin sai auki, sai myös juomat päällensä. Pyörän aikana myös otin geelin/patukan 30min välein ja join 15min välein. Lisäksi nappasin suolatabletin pyöräilyn puolivälissä, koska takareiteen tuli tuntemuksia joiden en halunnut realisoituvan.

Siellä sitä jauhetaan menemään! Aika paljon sai ohitella, myös puolimatkan kisaajia, jotka tulivat reitille vähäksi aikaa. Kuva: Teemu Lemmettylä.

Vaihtoalueella eivät vessat olleet lainkaan suotuisasti, joten päätin toimittaa asiani ensimmäisellä huoltopisteellä. Tämä oli aiheuttanut ilmeisesti pientä kohahdusta niissä, jotka kisaa netistä seurasivat, koska ensimmäisen väliajan vauhti on ollut 6:04min/km. Juoksu tuntui aluksi kyllä vaikealta ja ajattelin jo, että tästä tulee tooosi pitkä reissu, mutta hyvin pian sain normaalin vauhdin päälle. Onneksi. Luonnollisesti kahdeksana(!) kierroksena juostava maratonreitti tarjosi myös vastatuulta ja juoksussa se ärsytti kyllä aika paljon enemmän kuin pyörässä. Juoksu kiersi uintireittiä, joten henkilökohtaisesti olen saanut nyt ko. lammesta tarpeekseni. Huolloissa ei ollut geelejä ja itselläni oli matkassa enää vain kolme kappaletta sekä suolatabletit. Neljällä ensimmäisellä kierroksella otin geelit ja suolatabletin ja seuraavan kerran otin suolaa 1,5h päästä. Lopulle kolmelle kierrokselle otin Red Bullia. Välissä aina urkkajuomaa tai vettä. Tämä kaikki toimi hyvin eikä mitään ongelmia ravinnon tai nesteen kanssa ollut koko päivänä.

Teemu huusi väliaikoja, mutta en oikein vieläkään saanut selvää, että koskeeko huuto kokonaiskilpailua vai omaa AG:täni. "Kakkonen tulee takaa kovaa!" sai vastauksena huutoa siitä, että onko se kakkonen minun AG:ssa. En voinut oikeasti kuvitella, että voittaisin naisten kisan. Olin täysin vakuuttunut, että takaa tulee vielä kovia juoksijoita. Tässä yhteydessä huomautan, että kisassa oli ainoastaan ikäryhmälähdöt, joten vaikka olisin halunnut pyytää Pasilaa soittamaan Porilaisten marssin, niin sille ei ehkä kuitenkaan olisi ollut aihetta. Mutta kisa on kisa.

Teemu huusi ja minä huusin. Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni Teemu huusi, että nyt juostaan naisten voitosta ja 11 tunnin alituksesta, jotta siihen nähden nyt yritystä. En ollut pyörän jälkeen katsonut kertaakaan kokonaisaikaa, sillä keskityin juoksemaan ja seuraamaan kilometrimäärää, jotta osaisin mennä oikeaan aikaan maaliin. Tälle ei ollut mitään suurempaa syytä, ehkä ajattelin olevani tällöin mahdollisesta loppuaikastressistä vapaa. Viimeinen kierros oli aivan järkyttävä, lähinnä siitä syystä, että jalkani olivat aivan loppu. Minulla on kyky juosta jalat loppuun pisteeseen, jossa lihaskestävyyttä ei ole enää lainkaan jäljellä. Hoin vain itselleni, että kohta tämä loppuu ja helpottaa. Kallistin itseäni etukenoon ja yritin lyhentää askelta, mutta oikeasti mitään ei ollut enää tehtävissä vauhdin takaisin saamisen suhteen. Naisten kisassa kakkosena, mutta nuoremmassa ikäryhmässä ollut puolalainen Anna Zychska juoksi ohitseni viimeisellä kilometrillä. Hän ajoi minua takaa koko juoksun ja viimeisellä kierroksella suorastaan lensi! Minua ei ihme kyllä harmittanut, sillä en pystynyt vastaamaan lainkaan. Maratonin juoksin aikaan 4:09:29.

Juoksua. Taustalla soudun lähtopaikka. Kuva: Teemu Lemmettylä.

Tulin maaliin ajassa 11:02:36, noin 35 minuutin erolla sarjani kakkoseen. Edellinen ennätykseni viime vuodelta Kööpenhaminasta parani noin 18 minuuttia. Maaliviivalla ukkosmyrsky puhkesi sopivasti ja painelin EA-telttaan tsekkauttamaan veriset jalkani. Kropan jäähdyttäminen johti kisa-asun hiertämiseen, minkä olisin voinut jättää välistä, mutta hei, hiertymät paranee - mestaruudet säilyvät.

Palkinnot jaettiin kisan jälkeen. Päivän rasitukset nähtävissä naamasta. Pientä numeroa tehden minut piti nostaa palkintopallille, joka oli naurettavan korkea! Kuva: Teemu.

Olin kisan jälkeen todella onnellinen ja väsynyt. Teemun (pitäisikö lisätä AG-) valmennuksen periaate siitä, että harjoitellaan ja tehdään niitä asioita, joita kisapäivänä tarvitaan, kantoi jälleen kohdallani hedelmää. Pyörä on kehittynyt hyvälle tasolle ja tempotykki alkaa olla ihan sopiva nimitys. Olen myös hyvä kilpailija, eli haluan tehdä parhaan mahdollisen suorituksen (voittaa), pidän huolen kisan aikaisesta ravintopuolesta kellontarkasti (tarvittaessa soveltaen) ja pystyn painamaan pitkään epämukavuutta vasten. Iloitsen suuresti siitä, että triathlonissa saadaan kilpailla omassa viiteryhmässä ja tavoitella siinä parhainta menestystä, kun perhe, työt ja muut elämän tärkeät osa-alueet vievät enemmän tai vähemmän saman verran kilpasisarien ajasta arjessa.

Nyt tästä ensin kunnolla palauttaen ja sitten polkujuoksun kautta kohti Finntriathlon Leviä!

Kisavideo:

Leiri takana, kesä edessä

Perinteinen etelänleiri on taas paketoitu ja vieläkin perinteisemmin leireilimme Calellassa Barcelonan kupeessa. Treenipäiviä oli seitsemän, joten lepopäiviä en pitänyt vaan yhden pyörättömän päivän, jolloin kyllä ohjelmassa oli pitkä juoksu.

Säät olivat suosiolliset ja lyhyissä sai pääsääntöisesti ajaa. Yhtenä päivänä "lämmintä" oli +8 astetta ja vettä satoi, joten ohjelmaa piti hieman muuttaa, mutta ajamaankin pääsi kuivilla teillä.

1. päivä

Perinteinen rantaraitin ajelu avasi leirin. Ehdin ajamaan 3,5h kunnes takakiekon kanssa ilmeni todella yllättäviä teknisiä ongelmia (venttiilinjatkon kanssa), joten taksihommiksi meni loppumatka. Koskaan aiemmin en ollut joutunut taksilla ajelemaan lenkiltä pois, mutta kerta se oli ensimmäinenkin. Kyllä oli illalla vähän paha mieli ja tunnelma pilalla, mutta siitä se lähti fiilis nousemaan.

Avatkaa nyt ne soppalan ovet! Mulla on nälkä!

2. päivä
Seuraavaksi päiväksi sain seuraa Antikaisen Annista, jonka kanssa ajoimme puolikkaan kisan pyöräreitin vastapäivään. Kyllä niin ihailin Annin laskutaitoa, josta yritin kyllä ottaa paljon opiksi.

Helposti saa kokonaisen Mars-patukan suuhun, jos on pakko.

3. päivä

Tälle reissulle sain vielä Annin mukaan ja ajoimme ns. Hilarin nousun, 120km. Totesin, että niin ne vain nämä nousut pienenee, sillä ensimmäinen muistikuvani on useamman vuoden takaa, jolloin ylöspääsy ei ollut lainkaan niin varmaa. Kovasti paljon yritin olla pienenä Annin selän takana, kun tuuli riepotti joka suuntaan.

Lenkkikahvit join kahdesti.

4. päivä

Neljäs päivä oli juoksupäivä. Sain miesseuraa lenkille ja juoksimme 1,5h. Saimme juostua vielä nousevavauhtisesti niin, että ensimmäiset 45min meni 5:46 min/km ja viimeiset 45min 5:31 min/km. Loppuun vielä reviteltiin 10min 4:50 min/km-vauhtia. Iltapäivällä vielä kilometrin verran uintia, jotta tuntuma säilyisi.

5. päivä

Tämä päivä oli sateinen ja kylmä. Kävin aamupäivällä juoksemassa 2x15min IM-vauhtia, mutta tavoitevauhdistani jäin eilisen painaessa päälle. Iltapäivällä pääsin kuiville teille ajamaan, joten ohjelmassani oli 2 x voimamäki. Ensimmäinen nousu meni 192 W ja toinen 197 W.

6. päivä

Tämän vietin tasamaalla. Tai no, reilut 1560 nousumetriä ehti tulla 130km aikana. Sain myös tälle lenkille herraseuraa, joten uudet maisemat sai taivastella jonkun kanssa. 

Ihan kun en olisi missään leirillä ollutkaan! Ainakaan ei ole stressiä tai rasitusta.

7. päivä

Viimeisenä päivänä ajettiin ns. Brullin kosto. Ylhäällä oli jälleen aika viileää, mutta huomattavasti mukavampaa kuin viime vuonna sateessa. Olin suggeroinut itseni epäilemään voimiani nousta reitin toinen nousu, joka on 2km pitkä, mutta vedetään lähes koko ajan suoraa tietä 10 % nousuun. Typerää, koska jaksoin paremmin kuin ensimmäisellä kerralla.

Challenge Poznan on juhannuksena, joten juuri fiilistelin sitä, että ei tarvitse koko kesää treenata täydelle matkalle, kun pääsee tästä hyvän pompun kautta kisaamaan heti! Ilmoittauduin vielä Finntriathlonin Levin kisaan, pitkälle matkalle tietenkin! Hyvä kesä tulossa taas!

Ihana äitini oli mukana, joten olimme taas koko perhe koossa. Vanhemmat olivat välillä melko rauhallisia illalla.

Yhteensä 25,5h ja 608km liikettä.

Q1 ja harjoittelun sietämätön keveys

Ensimmäinen vuosineljännes alkaa tulla päätökseensä. Useamman vuoden ajan talvikuukausien harjoitteluuni on vaikuttanut se, että aviomieheni kulkee maastohiihdon maailmancupin mukana ympäri maailmaa ja lisäksi hän on tutkaillut olosuhteita Koressa ensi vuoden olympialaisia varten jo siihen malliin, että on tänä vuonna viettänyt enemmän aikaa siellä kuin kotona.

Kävin Teemun työpaikalla Lahden MM-kisoissa.

Kun pyörittää arkea kokonaan itse, on siinä täydelle matkalle harjoittelulle haastetta. Kuinka paljon vaivaa isovanhempia, kuinka jättää jo isäänsä (satunnaisesti, muttta sitäkin väkevämmin) ikävöivä lapsi hoitoon, kuinka tehdä töissä parhaansa, kuinka hoitaa enterorokot, työreissut, kaupassakäynnit ja se oma harjoittelu?

Välillä työmatkapyöräily on vähän rankempaa.

Oikeasti siinä joutuu olemaan itsekäs. Siinä joutuu käyttämään luovuutta kaikin mahdollisin tavoin. Eihän se mikään temppu ole. Monet huolehtivat ainoana aikuisena perheistään, töistään ja arjestaan. Ja treenavat myös. Joka tapauksessa nämä ovat reunaehdot, jotka ohjaavat toimintaa.

Hiihtokelejä on riittänyt Kuopiossa vielä toistaiseksi.

Miten minä sitten harjoittelen? Peruskompista huolehtii työmatkapyöräily. Kuulostaa helpolle, mutta kun vetää 35kg kärryä maasturin perässä kaksi kertaa päivässä 30-45min, niin kyllä se ainakin pitää kropan ja aineenvaihdunnan liikkeessä. Toinen pysyvästi toistuva rutiini on viikottainen sali lapsen uimakoulun aikana. Maastaveto, penkki, kyykky ja loput sitten ehtimisen mukaan. 

Tämän lisäksi iltaisin voi tehdä kotona kuntopiirit ja vastaavat sekä tietysti ajaa trainerilla. Wattimittari pitää huolen siitä, että aika tulee käytetyksi viisaasti, eli ns. ottamalla löysät pois. 

Kaikki taidot peliin...

Määrää pitää kuitenkin näissä hommissa saada myös kasaan, joten aina kun lastenhoito järjestyy niin siihen väliin ripotellaan joko hiihtoa, juoksua tai uintia. Kuitenkin selvästi enemmän kahta ensimmäistä, koska ne ovat myös aikatehokkaita lajivalintoja. Yritän tehdä sen mitä teen mahdollisimman hyvin ja järkevästi. Ei hankalasti toteutettavia treenejä, mutta ei myöskään höntsäilyä ja tuntikeräilyä. Niitä kuuluisia oikeita asioita.

Hymyilyttää, kun alla on ensimmäistä kertaa karvapohjasukset. Ukki oli tuolloin lapsen kanssa.

Tammikuussa 33h, helmikuussa 23h (sitkeä flunssa verotti) ja maaliskuussa on nyt kasassa 24h. Viime vuonna tunnit olivat vastaavat. Seuraavaksi aloitetaan panostus uintiin, pääsiäisenä hiihdetään pohjoisessa ja sen jälkeen suunnataan Calellaan leirille. Ruuvia voi kiristää ihan huolella ja niinhän se tässä vaiheessa pitää ollakin. Viime vuonna Köpiksessä näillä spekseillä mentiin aikaan 11:20. En kiellä, etteikö olisi hauska kokeilla, miten kovaa kulkisi (vai kulkisiko), jos pystyisi harjoittelemaan koko talven paremmin. Mutta ehtiihän tuotakin kokeilla sitten, kun sille on aikansa ja jos asia vielä vaatii vastauksensa.

2016 paketoitu, 2017 avattu

Vuosi 2016 oli hieno. Oli onnea, iloa, onnistumista, sitkeyttä, rakkautta, pelkoa, kaipausta ja toipumista. Urheilun saralla edellä mainitut olivat myös läsnä.

2016 puhkaisin vihdoinkin 400 tunnin haamurajana pitämäni liikuntamäärän, yhteensä 429h. Pyörällä ajelin 3800km, juoksin 600km ja uin ruhtinaalliset 67km... Kuntosalilla näytin viihtyneen 26 tuntia. Vuosi 2015 ei ole oikein hyvä verrokki, koska se meni suurimmalta osalta eturistisideleikkauksesta kuntoutumiseen. Ja hyvä että meni, koska polvi ei ole rajoittanut elämääni millään tavalla. Hauskaa kääntää pyörän päällä vietetty aika työajaksi, mikä tarkoittaa noin kahdeksaa työviikkoa.

Kooste Instagramin yhdeksästä tykätyimmästä kuvasta vuodelta 2016. Sporttipainotteista, voisi todeta.

Vuosi 2017 tuo tullessaan perinteisen leirin Calellassa sekä Challenge Poznanin täyden matkan. Haaveilen edelleen siitä Finntriathlon Levistä, jonka haluaisin käydä kokemassa. Reissu vaatii vielä suunnittelua. Jotain muutakin vuoteen saa vielä loistavasti ns. ripoteltua. Ehkä jotain multisporttia, massahiihtoa tai juoksua. Joka tapauksessa edessä on loistava vuosi! 

Nauti!

Elokuun Ironman on kuin muisto vain, vaikka eihän siitä nyt niin kovin kauan ole, vai onko. Paljon on ehtinyt siinä ajassa tapahtua ja ensi kesän on triathlonin suhteen jo suunniteltu hyvin eli melkein jo tehty. Otetaanpa katsaus syksyyn!

Juuri mihinkään ei kannata suhtautua niin kovin vakavasti,

Kööpenhaminassa tapahtuneen raaston jälkeen podin pari flunssaa, jotka otin vastaan kohteliaasti päiväkotirumbankin alettua sopivasti. Työmatkapyöräilyä, joka kyllä on n. 1h päivässä kärry perässä, lukuun ottamatta en tehnyt moneen viikkoon mitään. Ei huvittanut oikeastaan yhtään, niin kuin ei tarvitsekaan. Ironman-blues oli hyvin lievä, ehkä pientä kaihomieltä vain. 

Ylimenokauden hauskoja puolia on se, että voimme (oikeastaan ainoastaan silloin) treenata yhdessä Teemun kanssa.

Ensi kesänä suuntaan "nuoruuden" maisemiin Puolan Challenge Poznaniin. Olin Puolassa vaihto-opiskelemassa taloustieteitä 2000-luvun alussa ja muutama vuosi myöhemmin olin samaisen yliopiston kv-suhteiden osastolla töissä ja tekemässä harjoittelua. Meillä on myös hyviä ystäviä Puolassa, joita olemme viimeksi nähneet 10 vuotta sitten. Puolan kieli on vähän ruosteessa, mutta eiköhän sitä trituristihommat vielä selvitetä! 

Kävin koittamassa miltä tuntuu yrittään juosta Tahkovuoren huipulle. Kuten kuvasta näkyy, ei kovin hyvälle.

Ensi kesänä houkuttelee myös ajatus osallistua Finntriathlon Leville. Mutta katsotaanpa nyt rauhassa vielä, jahka Teemunkin sunnittelmat selkiytyvät. Köpiksen 11:20h oli suortuksena sellainen, että siitä voi tietysti ajatella parantavansa, mutta kyllä oli niin kunnonmukainen suoritus ja mahtavat olosuhteet että tiukassa voi olla. Joitakin osa-alueita on helppo parantaa, esimerkiksi tämän vuoden uintikilometrit ovat pöyristyttävät 59. Toki pyörässä tapahtui kehitysharppaus, samoin juoksu kehittyi entisestään. Kaikkea ei vain voi saada ja nämä on harkittuja paikkoja, joissa pitää pitää pää kylmänä. Onneksi minulla on sellainen "viilennin" ihan kotosalla.

Altaassakin on työt aloitettu.

Elämässä kaikki ei suju kuitenkaan suunnitellusti. Olin leikkausjonossa suunniteltuun operaatioon marraskuussa, mutta minkä odotus päättyikin paljon aiottua aiemmin päivystysleikkaukseen. En avaa enempää tällaista henkilökohtaista asiaa, mutta tilanne on nyt hoidettu ja sairauslomakin päättyy tänään. Treeninkin voi aloittaa. Ajattelin ottaa tämän yhtenä muistutuksena nauttia sekä niistä että muistakin asioista, mitä saa ja on mahdollisuus tehdä.

Vähän erilainen selfie kuin yleensä minun ottamat.

Ironman Copenhagen 2016

Tanskan reissun jälkeen alkaa taas järki juosta ja kirjoittaminenkin taitaa jo sujua. Kesä oli mahtava ja (treenikin mielessä) sen kruunasi vielä heinäkuussa Espanjassa vietetty pariviikkoinen, jonka aikana vietettiin lomaa sekä uitiin, pyöräiltiin ja juostiin.

Erilaiset poseeraukset ovat tärkeitä.

Joten kun Kööpenhaminan kisa lähestyi, oli kyllä todella luottavainen olo siihen, että mikä on tehty on tehty. Luonnollisesti viimeinen viikko sujui flunssaoireita odottaessa, mutta niitäkään ei tullut. Seuramme järjesti legendaarisen Kuopio Triathlonin, jossa yritin viimeistellä kuntoani pikamatkalla, mutta onnistuen puhkomaan pyöräosuudella renkaani ja siirtyen sitten talkootehtäviini aiottua aikaisemmin. Hyvää tuossakin oli se, että sai startin alle vielä ja renkaanvaihdon kenttäolosuhteissa. 

Irongirl jäi viettämään spesiaaliaikaa mummolaan ja me suuntasimme Tanskaan. Merivesi oli raikasta, kun pyöränviennin yhteydessä kävimme siihen tutustumassa. Ilmeisesti +16 astetta ja ensimmäistä kertaa uin meduusojen kanssa. Vähänhän se pisti miettimään, että polttelevatko mitenkä kovasti, mutta ystävällisiä möllyköitä olivat.

Kisa-aamuna olin yllättävän rento, toki tuleva koitos pulpatti kropan sisällä. Rolling swim start, jossa 6 kisaajaa päästetään matkaan neljän sekunnin välein, sopi minulle mainiosti. Ryysistä ei tullut missään vaiheessa, mutta laguunin ylle laskeutunut sumu teki tepposia ja uin vähän niin kuin kaikkialla. Välillä en nähnyt yhtään poijua ja piti vaan pysyä jonkun varpaiden takana. Onneksi valitsin kirkkaat lasit, sillä tummat lasit olisi vieneet viimeisetkin värit näkökentästä. Takasuora oli pitkä ja ehdin jo miettiä, että kylläpä tässä taitaa tuhrautua aikaa. Rantauduin kuitenkin ajassa 1:19, joka on muuten melkein minuutilleen sama aika kuin 2011 ja 2014 Ironmaneissani. Kehitystä ei sillä saralla ole liiaksi tapahtunut, mutta kuten olen aikaisemminkin tällä kaudella joutunut toteamaan, niin mitään ihmettä ei yleensä kisapäivänä tapahdu, jos kilometrit ovat muutenkin vähäiset.

Uinnin jälkeen ajatukset kohti pyörää.

Yhtä kaikki lähdin ajamaan pyörällä hyvävoimaisena. Heti oli selvää, että nyt on pyöräjalkaa. Kun päästiin kaupungista pois, niin tuulikin oli suosiollinen ja sai paahtaa menemään ihan surutta. Ensimmäisellä kierroksella nauratti, kun pyöräreitti tuntui olevan kuin tehty minulle. Lieneekö rolling startin ansiota, mutta omaan ajorytmiin pääsi verraten nopeasti eikä isoja porukoita näkynyt. Energiaa otin suunnitelman mukaan ja vasta juoksun viimeisellä 10km lipsuin siitä (suunnitellusti). Toisella kierroksella annoin itseni vähän laskeskella, että nyt saattaa tulla ihan hyväkin aika, jos tämä vauhti pysyy T2:een asti. Rengasrikkoja näytti tapahtuvan Köpikselle tuttuun tyyliin ja toivoin, että omat renkaani kestäisivät. Onhan se ihan makea tunne, kun ohittelet "levymiehiä" ja pystyt ilmeettömästi vaan nostamaan watteja. Pientä eturatasta ei juuri tarvinnut vaivata koko matkalla. 180km pyöräilystä selvisin ajassa 5:32, eli n. 33km/h -keskivauhtia.

Tästä se lähtee tytöt!

Olin siis ennätystahdissa lähdössä T2:lta juoksuun. Nappasin pussukasta kaksi geeliä taskuun ja minigrippussin, jossa oli suolatablettaja. Aurinko oli alkanut porottaa ja olin iloinen valinnastani jättää viisiiri pois ja varustautua suurella lippiksellä maratonille. 5:30min/km -vauhtia käynnistyi juoksu ja likipitäen sitä vauhtia pääsin aina puoleen väliin saakka. Sitten vauhti alkoi pikkuhiljaa hiljentyä. Sain kuitenkin pidettyä sen pitkään alle 6min. Viimeiselle kierrokselle (10km) lähtiessäni olin niin onnellinen, että ennätys tulee menemään uusiksi, mutta samalla jalkojen lihaskestävyys alkoi olemaan muisto vain. Reitillä ollut mukulakivipätkä sai jokaisella kierroksella kiroamaan, mutta muuten fiilis oli mahtava. Maratonin juoksin ajassa 4:16.

Häh, mitä, en kuule!

Juuri ennen maalia tavoitin ystäväni, joka lähti viimeiselle kierrokselleen tehden aivan mielettömän ajan ensimmäisellä Ironmanillaan. Maalisuoralla sai vihdoin tuulettaa ja juhlia. En nähny aikaani, mutta Teemu kertoi sen olevan 11:20.53. Voi hyvä tavaton. 12h oli alittunut reilusti ja ennätys parantunut 40 minuuttia. Sinänsä se ei ollut yllätys, koska erilaisia laskelmia voi tehdä etukäteen, jos kaikki olosuhteet ovat muuten myönteiset, mutta että oikeasti saa itsestään irti sen mikä on mahdollista, on mieletöntä. Suurin kiitos tästä kuuluu tietysti Teemulle, jonka valmennusfilosofia on täydellinen minulle. Kaikki meni siihen kuuluisaan putkeen, uskalsin ajaa kovaa ja pystyin sietämään epämukavuutta. Viimeinen 10km meni sisuhöyryillä, mikä lienee suurin vahvuuteni lajissa. Kun tuntuu tosi pahalle, hoen itselleni että kohta tämä loppuu. 

Ei voi olla totta!

Hah, tässä se nyt taas on!

Maalin jälkeen piti äkkiä vaihtaa vaatteet, saada ruokaa ja juomaa koneeseen, koska huono olo alkoi vaania. Pari pizzasiivua korjasi asian ja oli mukava vaihtaa tuntemuksia suomalaisnaisten kanssa. Me ollaan kaikki tehty omilla tahoillamme tosi paljon työtä ja ollaan kovia naisia kaikki. Vaikkakin ainakin itselläni joka toinen sana taisi siinä vaiheessa olla kirosana, niin kaikki olivat selvästi onnellisia. Silloinkin, kun kisa oli sisältänyt teknisiä murheita ja tehnyt siitä erilaisen kamppailun. Ironman on matka, joka voi tarjota melkeinpä mitä tahansa. Silloin kun kaikki sujuu, niin siitä pitää nauttia myös.

We didn't **ck about!