Challenge Roth 2018

Sunnuntaina pääsin kisaamaan yhdessä legendaarisimmista triathlonkisoissa täydellä matkalla Saksan Rothissa (3,8km, 180km ja 42,2km). Kuten jo ennakkoon kirjoittelin, oli mennyt talvi ja kevät olleet treenin suhteen erinomaiset ja sen puolesta kaikki oli kunnossa jopa ennätykseni jahtaamista varten.

Aamulla ennen starttia. Ilma oli viileä, mutta lämpesi kyllä päivän aikana. Kuva. Teemu Lemmettylä.

Kisaviikko oli hieman haastava levon suhteen, sillä Teemu joutui matkustelemaan ja minun piti hoitaa arjen pyörittäminen yksin ja ilman autoa. Tästä johtuen lepo ei ollut aivan optimaalista, mutta työssäkäynnin, perheen ja triathlonin harrastamisen yhteensovittaminen on joskus tällaista. Kisaa edeltävän viikon nukuin kuitenkin erinomaisesti, joten kokonaisuus oli hyvä.

Pyörä odottamassa seuraavaa päivää.

Perjantaina saavuimme kisapaikalle ja ensimmäisenä ymmärsin kuinka isosta tapahtumasta onkaan kyse. Expo ja oheispalvelut olivat isommat kuin missään mitä olen aiemmin nähnyt. Ja uskokaa pois, kisoja on tullut reilun 15 vuoden aikana nähtyä ja koettua "muutamia" ja kaikenlaiset kisajärjestäjät ja organisaatiot ovat tulleet tutuksi. Kaikki toimi loistavasti ja asiat oli mietitty loppuun asti.

Kisa-aamuun heräsin neljän jälkeen, noin kuuden tunnin unien jälkeen. Illalla olimme Teemun kanssa nauraneet, että eniten ennen kisaa harmittaa juuri edeltävänä iltana, kun tietää että seuraavana päivänä samaan aikaan on aivan loppu (kisan jälkeen). Pystyin tällä kertaa syömään aamupalan ja vaikka toki jännitti, niin olo oli ihan rento. 

Pyörä kun kulkee, niin naista naurattaa. Kuva: Marathon Photos

Asiaan kuuluvien toimien jälkeen tuli pian starttivuoro. Oma lähtöni oli täysin naisten startti, joten siskojen kanssa lähdettiin liikkeelle. Mutta ei mitenkään sopuisasti, sillä koskaan en ole saanut niin paljon osumia startissa. Kyynärpäätä tuli korvaan ja kantapää suoraan lasiin. Näistä lopputuloksena mustunut korvanlehti ja punainen silmä. Ja vahinkojahan nuo toki ovat, mutta tähän saakka olen pystynyt moiset välttämään. Uinti oli sitten vauhdillisesti samaa tekemistä kuin aina. Miten se on edes mahdollista! Parantunut uinti ei suoraan siirry altaasta avoveteen ja vähäisillä triathlonstarteilla ei saa tarvittavaa kokemusta suunnistamisesta ja taktisesta pelisilmästä. Lisäksi pitkät avovesiuinnit jäivät tekemättä ennen kisaa, joten siinäpä muutama syy 1:18:44 ajalle. Olin 288. hitain nainen uinnissa, mutta ainakin hyvävoimainen, jos se nyt oli lohtuna tilanteessa.

Muutamia teknisiä kurveja laskuissa oli. Huomaa, että miehet ovat selkä pystyssä ja minä tyttö ajan vaan aerosta!
Kuva: Teemu Lemmettylä

Vaihdossa otin geelin, sillä olinhan ollut jo hyvän tovin pitkästä päivästä liikkellä ja se oli vasta alkua. Pyörälle päästyäni join ensimmäisen "spesiaalipullon" (= Teemun sekoitus) nopeasti ja siitä lähtien noudatin suunnitelmaa ravinnon suhteen tarkasti. Järjestäjien urheilujuoma maistui laimealta, joten pyöräilyn lopussa kaipasin T2:lla odottavaa suolatablettipussiani. Pidin Rothin pyöräreitistä, joka kierrettiin kahtena kierroksena. Nousut olivat töpäköitä, mutta eivät liian pitkiä. Rikkoivat hyvin ajoa ja toivat vaihtelua. Solar Hill oli kokemuksena aivan mahtava. Poskilihaksia alkoi kivistämään, kun hurjan yleisömeren kannustaessa meni suu virneeseen ihan itsestään. Peesausta en muuten nähnyt lainkaan. 5min rangaistus JA 1km lisälenkki maratonilla tuntui olevan riittävä pelote sellaista harkinneille. Lisäksi moottoripyörillä liikkuvia tuomareita näkyi paljon ja kerran kuulin vihellyksen edessäni, kun kisaaja näytti ylittävän keskiviivan syystä tai toisesta. Tämä oli siis ankarasti kiellettyä. Yhdessäkään penalty boxissa en nähnyt ketään, mutta toki nämä ovat vain omia huomioitani asiasta. 

Toisella kierroksella vastatuuli on kovempi ja siihen ei auttanut puskea liian kovaa. Pyörä kulki hyvin ja ajo tuntui vahvalta. Pienissä kylissä kannustus oli huikeaa ja kylät olivat myös kauniita. Tulin vaihtoon kun pyöräilyä oli takana 5:31:12 ja vähän olin harmissani, että aikaa oli mennyt 8min enemmän kuin viime kesänä Puolassa. Olin siis ennätystäni jäljessä. Pyöräaikani oli naisten 39. nopein. Pieni parannus uinnista, heh.

Lämmön noustessa olin tyytyväinen, että olin hoitanut triathlonin neljännen lajin, eli syömis-ja juomiskisan, suunnitelman mukaan. Kuva: Teemu Lemmettylä

Maratonille lähdin ajatuksella, että juostaan niin pitkään niin kovaa kuin mahdollista. En tiedä, että onko tämä paras taktiikka, mutta tunnen itseäni sen verran ettei ainakaan täydellä matkalla minun kannata lähteä hakemaan loppua kohti nousevaa vauhtia. Hyvinhän se lähti kulkemaan, kunnes +25 asteen lämpö ja matkan rasitukset alkoivat 20-30km välillä tuntua. Teemu oli reitin varrella ja muistutti kehon viilentämisestä, juomisesta ja syömisestä. Nämä asiat olivatkin kunnossa, vaikka kiukulla piti geelit ottaa. Suolatabletit toimivat hyvin ja toivat tunteen paremmasta menosta.

Tuon kymmenen kilometrin aikana keskittymiseni heikentyi ja kävin keskusteluani itseni kanssa siitä, että kun ennätysjahti on nyt menetetty, niin eikö voisi jo vähän höllätä vauhtia. Kiukuspäissäni totesin kuitenkin, että juoksemalla tämä reissu loppuu ja mitä nopeammin se etenee sen parempi. Kun juoksin 32km kyltin ohi tajusin, että minullahan on noin 1h15min aikaa juosta viimeinen kymppi ennätykseeni nähden. Siitä sain uutta puhtia. Tajusin, että tulen alittamaan neljän tunnin rajapyykin jahka pysyn liikkeellä. 

Maalisuoralla oli hyvä fiilis. Kova päivä oli tulossa päätökseensä onnistuneesti. Kuva: Teemu Lemmettylä

Juoksun lopussa oli pari ilkeää ylämäkeä ja mukulakiveä. Lisäksi reilusti nauttimani neste alkoi hölskymään vatsassa, jota paikkasin suolalla. Vähän jo mietin, että tuleekohan tuosta ongelma, mutta päätin työskennellä sen ongelman kanssa sitten jos on tarvetta. Ei tullut tarvetta. Viimeiselle kolmelle kilometrille oli aikaa  noin 30min. Silloin tiesin, että onnistun siinä, mistä en oikeastaan uskaltanut haaveilla etukäteen, eli 11h alittamisesta. Ehdin moittimaan itseäni fokuksen kadottamisesta juoksussa, mutta kiittelin itseäni siitä, että pääsin kisaani takaisin.

Maalisuora oli hieno kokemus. Viimeisen vuoden työ ja tietysti pidempi harjoitteluhistoria oli tuottanut jälleen hedelmää ja kilpailu oli tuota 10km henkistä "tummumista" lukuunottamatta ehjä hyvä kokonaisuus. Silloinkaan en antanut periksi, vaikka vaikealta tuntuikin. Juoksin maratonin ajassa 3:48:39, joka oli 37. nopein aika. Itse asiassa se on vain n. 6min hitaampi kuin 2014 helpolla reitillä juoksemani maraton.

Ylitin maaliviivan ajassa 10:47:55, mikä tarkoitti noin 15min parannusta viime vuonna tehtyyn ennätykseen. Aika oikeutti 14. sijaan ikäryhmässä ja 49. sijaan naisissa, kun naisia oli 412 mukana. Sarjani voittaja meni 9:37, joten siinäpä ero sarjani kärkeen. Maalissa olin parempi voitisempi kuin koskaan aiemmin eikä jalatkaan olleet niin loppu kuin usein minulla on. 

Huuda, huuda ilosta! Kuva: Teemu Lemmettylä

Olen iloinen siitä, että yleisesti pystyn harrastamaan näin äärimmäisen hyvää kuntoa vaativaa lajia ja sekä nauttimaan juuri tästä ainutlaatuisesta kokemuksesta että parantamaan ennätystäni. Tiedän, ettei ennätyksen jahtaaminen voi, eikä pidäkään olla se juttu, mutta iloitsen siitä nyt. Se kertoo minulle siitä, että tekemiseni on tuottanut tulosta, en antanut periksi vaikka sekä arjessa että kisassa on ollut hankalat hetkensä ja että minulla on voimia vielä senkin jälkeen, kun meno tuntuu liian kovalta.

Tämä ei olisi mahdollista ilman Teemun tukea ja ohjausta. Yksi suurimmista vahvuuksistamme on se, että molemmat ymmärtävät mitä tämä laji vaatii ja tuemme toisiamme sekä järjestämme arkemme niin, että harjoittelu on mahdollista. Mummot ja ukit ovat myös olleet tärkeitä, kun harjoitteluun on pitänyt löytää aikaa toisen ollessa poissa. Nyt tyttäremme on jo sen verran iso, että olipahan hän muutamana lauantaina klo 07 uimahallissa eväiden ja iPadin kanssa. Kova työ palkittiin ja nyt on levon ja palautumisen aika.

Challenge Poznan 2017

Paluu Puolaan sitten vuoden 2007! Challenge Poznanin täysmatka valikoitui tämän vuoden kisaksi lähinnä sijaintinsa perusteella. Oli mukava päästä kisaamaan ja käymään Puolassa pitkästä aikaa, kun 2000-luvun alussa siellä tuli asuttua pariinkin otteeseen. Päätös ei ollut huono ja järjestelyt olivat oikein kivat, jos myös pientä yskähtelyä oli aikataulussa pysymisessä. Kisaa ei muuten järjestetä ensi vuonna enää Challenge Familyn alla eikä viikonlopun aikan pääse enää tekemään ns. 226km matkaa.

Siihen se pyörä jäi odottamaan seuraavaa kisapäivää.

Valmistautuminen sujui suunnitellusti ja leirin jälkeiset viikot menivät suunnitelmien mukaan. Yhtään triathlonstarttia en kuitenkaan saanut ennen kisaa ja avovesiuintejakin oli kasassa vain kolme. Viime vuonna koin jokaisessa kisassa uivani jotenkin liikaa yrittäen ja väkinäisesti, jonka lopputuloksena oli teknisesti huonoa uintia ja turhaa voimien kulutusta jo heti alkuvaiheessa. Niinpä tavoitteenani oli uida rennosti, hyvää matkavauhtia ja keskittyen tasapuolisesti vahvaan uintiin. Tämän tavoitteen saavutin viime sunnuntaina erinomaisesti. 3,8km uinti suoritettiin Malta-lammessa, joka toimittaa yleensä soutustadionin virkaa. Uintipoijujen lisäksi lammessa oli souturadat, joten yhtenä kierroksena tehty uinti oli kyllä helppoakin helpompi navigoinnin suhteen. Lisäksi täyden matkan startissa oli yhteenä noin 270 kisaajaa, joten ruuhkaa ei alun jälkeen ollut. (Puolimatka starttasi pari tuntia myöhemmin.) Rantauduin ajassa 1:18:59, eli likipitäen parin minuutin sisään olen uinut kaikki täyden matkan uinnit. Mutta tällä kertaa täysin hyvävoimaisena ja hyvissä fiiliksissä! Jaanaba oli samaan aikaan T1:llä kanssani ja vaihdettiin perinteisesti muutama "örähdys"! 

Teemu kisasi edellisenä päivänä 1/4-matkalla, joka oli viikonlopun ainoa PRO-startti. Sijoitus kuudes. Hyvä startti kauteen.

T1 ja T2 olivat samassa paikassa, mutta aika pitkän matkan sai juosta ennen kuin pääsi pyörän selkään. Teemu huusi, että parin minuutin päässä on nainen. Muuta selvää en saanut ja ajattelin, että aha. Melko pian kävi selväksi, että neljänä kierroksena ajettavalla, edestakaisella pyöräreitillä tuulee ja kohtuullisen paljon. Ensimmäiset 20km meni 36km/h, joten ajattelin jo, että mitenköhän tässä käy kun käännytään vastaiselle. Mutta kun kierrosaikoja katsoo, niin vauhdit pysyivät aika lailla samoissa lukemissa. Napsin ensimmäisellä kierroksella pari naista ja pian huomasin, että naisia ei taida enää olla kauheasti edessäni. Ajoin vähän riskilläkin pyörällä ajatellen, että kaiken mikä vaan helposti tulee, otan pois kuleksimasta. Eli myötätuulet, alamäet yms. painan menemään niin lujaa kuin pääsen. 200 wattia varoin kuitenkin kovin pitkäksi aikaa ylittämästä, koska siitä lopputulemasta ei olisi ollut enää takeita. Pian minulle huudettiin puolaksi, että olen ensimmäinen ja suu levisi kyllä aikamoiseen hymyyn. Viimeisen kierroksen lopussa tipautin vähän vauhtia ja aloin kuulostella jalkoja juoksua varten.

T2:lle tullessani johdin naisten kokonaiskilpailua +8:26 ja omaa AG:ta (30-39) +10:33. Pyöräaikani oli 5:24:01, joka oli koko kisan, miehet mukaan lukien, 43. nopein aika. Aurinko paistoi ja mietin, että oli hyvä aloittaa kropan viilentäminen jo pyörällä kaatamalla vettä päähän ja selkään. Se tapahtui osittain myös tahtomattani, sillä vesi ja urheilujuoma annettiin sellaisissa "lutteroissa" muovipulloissa. Kun korkin sai auki, sai myös juomat päällensä. Pyörän aikana myös otin geelin/patukan 30min välein ja join 15min välein. Lisäksi nappasin suolatabletin pyöräilyn puolivälissä, koska takareiteen tuli tuntemuksia joiden en halunnut realisoituvan.

Siellä sitä jauhetaan menemään! Aika paljon sai ohitella, myös puolimatkan kisaajia, jotka tulivat reitille vähäksi aikaa. Kuva: Teemu Lemmettylä.

Vaihtoalueella eivät vessat olleet lainkaan suotuisasti, joten päätin toimittaa asiani ensimmäisellä huoltopisteellä. Tämä oli aiheuttanut ilmeisesti pientä kohahdusta niissä, jotka kisaa netistä seurasivat, koska ensimmäisen väliajan vauhti on ollut 6:04min/km. Juoksu tuntui aluksi kyllä vaikealta ja ajattelin jo, että tästä tulee tooosi pitkä reissu, mutta hyvin pian sain normaalin vauhdin päälle. Onneksi. Luonnollisesti kahdeksana(!) kierroksena juostava maratonreitti tarjosi myös vastatuulta ja juoksussa se ärsytti kyllä aika paljon enemmän kuin pyörässä. Juoksu kiersi uintireittiä, joten henkilökohtaisesti olen saanut nyt ko. lammesta tarpeekseni. Huolloissa ei ollut geelejä ja itselläni oli matkassa enää vain kolme kappaletta sekä suolatabletit. Neljällä ensimmäisellä kierroksella otin geelit ja suolatabletin ja seuraavan kerran otin suolaa 1,5h päästä. Lopulle kolmelle kierrokselle otin Red Bullia. Välissä aina urkkajuomaa tai vettä. Tämä kaikki toimi hyvin eikä mitään ongelmia ravinnon tai nesteen kanssa ollut koko päivänä.

Teemu huusi väliaikoja, mutta en oikein vieläkään saanut selvää, että koskeeko huuto kokonaiskilpailua vai omaa AG:täni. "Kakkonen tulee takaa kovaa!" sai vastauksena huutoa siitä, että onko se kakkonen minun AG:ssa. En voinut oikeasti kuvitella, että voittaisin naisten kisan. Olin täysin vakuuttunut, että takaa tulee vielä kovia juoksijoita. Tässä yhteydessä huomautan, että kisassa oli ainoastaan ikäryhmälähdöt, joten vaikka olisin halunnut pyytää Pasilaa soittamaan Porilaisten marssin, niin sille ei ehkä kuitenkaan olisi ollut aihetta. Mutta kisa on kisa.

Teemu huusi ja minä huusin. Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni Teemu huusi, että nyt juostaan naisten voitosta ja 11 tunnin alituksesta, jotta siihen nähden nyt yritystä. En ollut pyörän jälkeen katsonut kertaakaan kokonaisaikaa, sillä keskityin juoksemaan ja seuraamaan kilometrimäärää, jotta osaisin mennä oikeaan aikaan maaliin. Tälle ei ollut mitään suurempaa syytä, ehkä ajattelin olevani tällöin mahdollisesta loppuaikastressistä vapaa. Viimeinen kierros oli aivan järkyttävä, lähinnä siitä syystä, että jalkani olivat aivan loppu. Minulla on kyky juosta jalat loppuun pisteeseen, jossa lihaskestävyyttä ei ole enää lainkaan jäljellä. Hoin vain itselleni, että kohta tämä loppuu ja helpottaa. Kallistin itseäni etukenoon ja yritin lyhentää askelta, mutta oikeasti mitään ei ollut enää tehtävissä vauhdin takaisin saamisen suhteen. Naisten kisassa kakkosena, mutta nuoremmassa ikäryhmässä ollut puolalainen Anna Zychska juoksi ohitseni viimeisellä kilometrillä. Hän ajoi minua takaa koko juoksun ja viimeisellä kierroksella suorastaan lensi! Minua ei ihme kyllä harmittanut, sillä en pystynyt vastaamaan lainkaan. Maratonin juoksin aikaan 4:09:29.

Juoksua. Taustalla soudun lähtopaikka. Kuva: Teemu Lemmettylä.

Tulin maaliin ajassa 11:02:36, noin 35 minuutin erolla sarjani kakkoseen. Edellinen ennätykseni viime vuodelta Kööpenhaminasta parani noin 18 minuuttia. Maaliviivalla ukkosmyrsky puhkesi sopivasti ja painelin EA-telttaan tsekkauttamaan veriset jalkani. Kropan jäähdyttäminen johti kisa-asun hiertämiseen, minkä olisin voinut jättää välistä, mutta hei, hiertymät paranee - mestaruudet säilyvät.

Palkinnot jaettiin kisan jälkeen. Päivän rasitukset nähtävissä naamasta. Pientä numeroa tehden minut piti nostaa palkintopallille, joka oli naurettavan korkea! Kuva: Teemu.

Olin kisan jälkeen todella onnellinen ja väsynyt. Teemun (pitäisikö lisätä AG-) valmennuksen periaate siitä, että harjoitellaan ja tehdään niitä asioita, joita kisapäivänä tarvitaan, kantoi jälleen kohdallani hedelmää. Pyörä on kehittynyt hyvälle tasolle ja tempotykki alkaa olla ihan sopiva nimitys. Olen myös hyvä kilpailija, eli haluan tehdä parhaan mahdollisen suorituksen (voittaa), pidän huolen kisan aikaisesta ravintopuolesta kellontarkasti (tarvittaessa soveltaen) ja pystyn painamaan pitkään epämukavuutta vasten. Iloitsen suuresti siitä, että triathlonissa saadaan kilpailla omassa viiteryhmässä ja tavoitella siinä parhainta menestystä, kun perhe, työt ja muut elämän tärkeät osa-alueet vievät enemmän tai vähemmän saman verran kilpasisarien ajasta arjessa.

Nyt tästä ensin kunnolla palauttaen ja sitten polkujuoksun kautta kohti Finntriathlon Leviä!

Kisavideo:

Leiri takana, kesä edessä

Perinteinen etelänleiri on taas paketoitu ja vieläkin perinteisemmin leireilimme Calellassa Barcelonan kupeessa. Treenipäiviä oli seitsemän, joten lepopäiviä en pitänyt vaan yhden pyörättömän päivän, jolloin kyllä ohjelmassa oli pitkä juoksu.

Säät olivat suosiolliset ja lyhyissä sai pääsääntöisesti ajaa. Yhtenä päivänä "lämmintä" oli +8 astetta ja vettä satoi, joten ohjelmaa piti hieman muuttaa, mutta ajamaankin pääsi kuivilla teillä.

1. päivä

Perinteinen rantaraitin ajelu avasi leirin. Ehdin ajamaan 3,5h kunnes takakiekon kanssa ilmeni todella yllättäviä teknisiä ongelmia (venttiilinjatkon kanssa), joten taksihommiksi meni loppumatka. Koskaan aiemmin en ollut joutunut taksilla ajelemaan lenkiltä pois, mutta kerta se oli ensimmäinenkin. Kyllä oli illalla vähän paha mieli ja tunnelma pilalla, mutta siitä se lähti fiilis nousemaan.

Avatkaa nyt ne soppalan ovet! Mulla on nälkä!

2. päivä
Seuraavaksi päiväksi sain seuraa Antikaisen Annista, jonka kanssa ajoimme puolikkaan kisan pyöräreitin vastapäivään. Kyllä niin ihailin Annin laskutaitoa, josta yritin kyllä ottaa paljon opiksi.

Helposti saa kokonaisen Mars-patukan suuhun, jos on pakko.

3. päivä

Tälle reissulle sain vielä Annin mukaan ja ajoimme ns. Hilarin nousun, 120km. Totesin, että niin ne vain nämä nousut pienenee, sillä ensimmäinen muistikuvani on useamman vuoden takaa, jolloin ylöspääsy ei ollut lainkaan niin varmaa. Kovasti paljon yritin olla pienenä Annin selän takana, kun tuuli riepotti joka suuntaan.

Lenkkikahvit join kahdesti.

4. päivä

Neljäs päivä oli juoksupäivä. Sain miesseuraa lenkille ja juoksimme 1,5h. Saimme juostua vielä nousevavauhtisesti niin, että ensimmäiset 45min meni 5:46 min/km ja viimeiset 45min 5:31 min/km. Loppuun vielä reviteltiin 10min 4:50 min/km-vauhtia. Iltapäivällä vielä kilometrin verran uintia, jotta tuntuma säilyisi.

5. päivä

Tämä päivä oli sateinen ja kylmä. Kävin aamupäivällä juoksemassa 2x15min IM-vauhtia, mutta tavoitevauhdistani jäin eilisen painaessa päälle. Iltapäivällä pääsin kuiville teille ajamaan, joten ohjelmassani oli 2 x voimamäki. Ensimmäinen nousu meni 192 W ja toinen 197 W.

6. päivä

Tämän vietin tasamaalla. Tai no, reilut 1560 nousumetriä ehti tulla 130km aikana. Sain myös tälle lenkille herraseuraa, joten uudet maisemat sai taivastella jonkun kanssa. 

Ihan kun en olisi missään leirillä ollutkaan! Ainakaan ei ole stressiä tai rasitusta.

7. päivä

Viimeisenä päivänä ajettiin ns. Brullin kosto. Ylhäällä oli jälleen aika viileää, mutta huomattavasti mukavampaa kuin viime vuonna sateessa. Olin suggeroinut itseni epäilemään voimiani nousta reitin toinen nousu, joka on 2km pitkä, mutta vedetään lähes koko ajan suoraa tietä 10 % nousuun. Typerää, koska jaksoin paremmin kuin ensimmäisellä kerralla.

Challenge Poznan on juhannuksena, joten juuri fiilistelin sitä, että ei tarvitse koko kesää treenata täydelle matkalle, kun pääsee tästä hyvän pompun kautta kisaamaan heti! Ilmoittauduin vielä Finntriathlonin Levin kisaan, pitkälle matkalle tietenkin! Hyvä kesä tulossa taas!

Ihana äitini oli mukana, joten olimme taas koko perhe koossa. Vanhemmat olivat välillä melko rauhallisia illalla.

Yhteensä 25,5h ja 608km liikettä.

Q1 ja harjoittelun sietämätön keveys

Ensimmäinen vuosineljännes alkaa tulla päätökseensä. Useamman vuoden ajan talvikuukausien harjoitteluuni on vaikuttanut se, että aviomieheni kulkee maastohiihdon maailmancupin mukana ympäri maailmaa ja lisäksi hän on tutkaillut olosuhteita Koressa ensi vuoden olympialaisia varten jo siihen malliin, että on tänä vuonna viettänyt enemmän aikaa siellä kuin kotona.

Kävin Teemun työpaikalla Lahden MM-kisoissa.

Kun pyörittää arkea kokonaan itse, on siinä täydelle matkalle harjoittelulle haastetta. Kuinka paljon vaivaa isovanhempia, kuinka jättää jo isäänsä (satunnaisesti, muttta sitäkin väkevämmin) ikävöivä lapsi hoitoon, kuinka tehdä töissä parhaansa, kuinka hoitaa enterorokot, työreissut, kaupassakäynnit ja se oma harjoittelu?

Välillä työmatkapyöräily on vähän rankempaa.

Oikeasti siinä joutuu olemaan itsekäs. Siinä joutuu käyttämään luovuutta kaikin mahdollisin tavoin. Eihän se mikään temppu ole. Monet huolehtivat ainoana aikuisena perheistään, töistään ja arjestaan. Ja treenavat myös. Joka tapauksessa nämä ovat reunaehdot, jotka ohjaavat toimintaa.

Hiihtokelejä on riittänyt Kuopiossa vielä toistaiseksi.

Miten minä sitten harjoittelen? Peruskompista huolehtii työmatkapyöräily. Kuulostaa helpolle, mutta kun vetää 35kg kärryä maasturin perässä kaksi kertaa päivässä 30-45min, niin kyllä se ainakin pitää kropan ja aineenvaihdunnan liikkeessä. Toinen pysyvästi toistuva rutiini on viikottainen sali lapsen uimakoulun aikana. Maastaveto, penkki, kyykky ja loput sitten ehtimisen mukaan. 

Tämän lisäksi iltaisin voi tehdä kotona kuntopiirit ja vastaavat sekä tietysti ajaa trainerilla. Wattimittari pitää huolen siitä, että aika tulee käytetyksi viisaasti, eli ns. ottamalla löysät pois. 

Kaikki taidot peliin...

Määrää pitää kuitenkin näissä hommissa saada myös kasaan, joten aina kun lastenhoito järjestyy niin siihen väliin ripotellaan joko hiihtoa, juoksua tai uintia. Kuitenkin selvästi enemmän kahta ensimmäistä, koska ne ovat myös aikatehokkaita lajivalintoja. Yritän tehdä sen mitä teen mahdollisimman hyvin ja järkevästi. Ei hankalasti toteutettavia treenejä, mutta ei myöskään höntsäilyä ja tuntikeräilyä. Niitä kuuluisia oikeita asioita.

Hymyilyttää, kun alla on ensimmäistä kertaa karvapohjasukset. Ukki oli tuolloin lapsen kanssa.

Tammikuussa 33h, helmikuussa 23h (sitkeä flunssa verotti) ja maaliskuussa on nyt kasassa 24h. Viime vuonna tunnit olivat vastaavat. Seuraavaksi aloitetaan panostus uintiin, pääsiäisenä hiihdetään pohjoisessa ja sen jälkeen suunnataan Calellaan leirille. Ruuvia voi kiristää ihan huolella ja niinhän se tässä vaiheessa pitää ollakin. Viime vuonna Köpiksessä näillä spekseillä mentiin aikaan 11:20. En kiellä, etteikö olisi hauska kokeilla, miten kovaa kulkisi (vai kulkisiko), jos pystyisi harjoittelemaan koko talven paremmin. Mutta ehtiihän tuotakin kokeilla sitten, kun sille on aikansa ja jos asia vielä vaatii vastauksensa.

Nauti!

Elokuun Ironman on kuin muisto vain, vaikka eihän siitä nyt niin kovin kauan ole, vai onko. Paljon on ehtinyt siinä ajassa tapahtua ja ensi kesän on triathlonin suhteen jo suunniteltu hyvin eli melkein jo tehty. Otetaanpa katsaus syksyyn!

Juuri mihinkään ei kannata suhtautua niin kovin vakavasti,

Kööpenhaminassa tapahtuneen raaston jälkeen podin pari flunssaa, jotka otin vastaan kohteliaasti päiväkotirumbankin alettua sopivasti. Työmatkapyöräilyä, joka kyllä on n. 1h päivässä kärry perässä, lukuun ottamatta en tehnyt moneen viikkoon mitään. Ei huvittanut oikeastaan yhtään, niin kuin ei tarvitsekaan. Ironman-blues oli hyvin lievä, ehkä pientä kaihomieltä vain. 

Ylimenokauden hauskoja puolia on se, että voimme (oikeastaan ainoastaan silloin) treenata yhdessä Teemun kanssa.

Ensi kesänä suuntaan "nuoruuden" maisemiin Puolan Challenge Poznaniin. Olin Puolassa vaihto-opiskelemassa taloustieteitä 2000-luvun alussa ja muutama vuosi myöhemmin olin samaisen yliopiston kv-suhteiden osastolla töissä ja tekemässä harjoittelua. Meillä on myös hyviä ystäviä Puolassa, joita olemme viimeksi nähneet 10 vuotta sitten. Puolan kieli on vähän ruosteessa, mutta eiköhän sitä trituristihommat vielä selvitetä! 

Kävin koittamassa miltä tuntuu yrittään juosta Tahkovuoren huipulle. Kuten kuvasta näkyy, ei kovin hyvälle.

Ensi kesänä houkuttelee myös ajatus osallistua Finntriathlon Leville. Mutta katsotaanpa nyt rauhassa vielä, jahka Teemunkin sunnittelmat selkiytyvät. Köpiksen 11:20h oli suortuksena sellainen, että siitä voi tietysti ajatella parantavansa, mutta kyllä oli niin kunnonmukainen suoritus ja mahtavat olosuhteet että tiukassa voi olla. Joitakin osa-alueita on helppo parantaa, esimerkiksi tämän vuoden uintikilometrit ovat pöyristyttävät 59. Toki pyörässä tapahtui kehitysharppaus, samoin juoksu kehittyi entisestään. Kaikkea ei vain voi saada ja nämä on harkittuja paikkoja, joissa pitää pitää pää kylmänä. Onneksi minulla on sellainen "viilennin" ihan kotosalla.

Altaassakin on työt aloitettu.

Elämässä kaikki ei suju kuitenkaan suunnitellusti. Olin leikkausjonossa suunniteltuun operaatioon marraskuussa, mutta minkä odotus päättyikin paljon aiottua aiemmin päivystysleikkaukseen. En avaa enempää tällaista henkilökohtaista asiaa, mutta tilanne on nyt hoidettu ja sairauslomakin päättyy tänään. Treeninkin voi aloittaa. Ajattelin ottaa tämän yhtenä muistutuksena nauttia sekä niistä että muistakin asioista, mitä saa ja on mahdollisuus tehdä.

Vähän erilainen selfie kuin yleensä minun ottamat.

Ironman Copenhagen 2016

Tanskan reissun jälkeen alkaa taas järki juosta ja kirjoittaminenkin taitaa jo sujua. Kesä oli mahtava ja (treenikin mielessä) sen kruunasi vielä heinäkuussa Espanjassa vietetty pariviikkoinen, jonka aikana vietettiin lomaa sekä uitiin, pyöräiltiin ja juostiin.

Erilaiset poseeraukset ovat tärkeitä.

Joten kun Kööpenhaminan kisa lähestyi, oli kyllä todella luottavainen olo siihen, että mikä on tehty on tehty. Luonnollisesti viimeinen viikko sujui flunssaoireita odottaessa, mutta niitäkään ei tullut. Seuramme järjesti legendaarisen Kuopio Triathlonin, jossa yritin viimeistellä kuntoani pikamatkalla, mutta onnistuen puhkomaan pyöräosuudella renkaani ja siirtyen sitten talkootehtäviini aiottua aikaisemmin. Hyvää tuossakin oli se, että sai startin alle vielä ja renkaanvaihdon kenttäolosuhteissa. 

Irongirl jäi viettämään spesiaaliaikaa mummolaan ja me suuntasimme Tanskaan. Merivesi oli raikasta, kun pyöränviennin yhteydessä kävimme siihen tutustumassa. Ilmeisesti +16 astetta ja ensimmäistä kertaa uin meduusojen kanssa. Vähänhän se pisti miettimään, että polttelevatko mitenkä kovasti, mutta ystävällisiä möllyköitä olivat.

Kisa-aamuna olin yllättävän rento, toki tuleva koitos pulpatti kropan sisällä. Rolling swim start, jossa 6 kisaajaa päästetään matkaan neljän sekunnin välein, sopi minulle mainiosti. Ryysistä ei tullut missään vaiheessa, mutta laguunin ylle laskeutunut sumu teki tepposia ja uin vähän niin kuin kaikkialla. Välillä en nähnyt yhtään poijua ja piti vaan pysyä jonkun varpaiden takana. Onneksi valitsin kirkkaat lasit, sillä tummat lasit olisi vieneet viimeisetkin värit näkökentästä. Takasuora oli pitkä ja ehdin jo miettiä, että kylläpä tässä taitaa tuhrautua aikaa. Rantauduin kuitenkin ajassa 1:19, joka on muuten melkein minuutilleen sama aika kuin 2011 ja 2014 Ironmaneissani. Kehitystä ei sillä saralla ole liiaksi tapahtunut, mutta kuten olen aikaisemminkin tällä kaudella joutunut toteamaan, niin mitään ihmettä ei yleensä kisapäivänä tapahdu, jos kilometrit ovat muutenkin vähäiset.

Uinnin jälkeen ajatukset kohti pyörää.

Yhtä kaikki lähdin ajamaan pyörällä hyvävoimaisena. Heti oli selvää, että nyt on pyöräjalkaa. Kun päästiin kaupungista pois, niin tuulikin oli suosiollinen ja sai paahtaa menemään ihan surutta. Ensimmäisellä kierroksella nauratti, kun pyöräreitti tuntui olevan kuin tehty minulle. Lieneekö rolling startin ansiota, mutta omaan ajorytmiin pääsi verraten nopeasti eikä isoja porukoita näkynyt. Energiaa otin suunnitelman mukaan ja vasta juoksun viimeisellä 10km lipsuin siitä (suunnitellusti). Toisella kierroksella annoin itseni vähän laskeskella, että nyt saattaa tulla ihan hyväkin aika, jos tämä vauhti pysyy T2:een asti. Rengasrikkoja näytti tapahtuvan Köpikselle tuttuun tyyliin ja toivoin, että omat renkaani kestäisivät. Onhan se ihan makea tunne, kun ohittelet "levymiehiä" ja pystyt ilmeettömästi vaan nostamaan watteja. Pientä eturatasta ei juuri tarvinnut vaivata koko matkalla. 180km pyöräilystä selvisin ajassa 5:32, eli n. 33km/h -keskivauhtia.

Tästä se lähtee tytöt!

Olin siis ennätystahdissa lähdössä T2:lta juoksuun. Nappasin pussukasta kaksi geeliä taskuun ja minigrippussin, jossa oli suolatablettaja. Aurinko oli alkanut porottaa ja olin iloinen valinnastani jättää viisiiri pois ja varustautua suurella lippiksellä maratonille. 5:30min/km -vauhtia käynnistyi juoksu ja likipitäen sitä vauhtia pääsin aina puoleen väliin saakka. Sitten vauhti alkoi pikkuhiljaa hiljentyä. Sain kuitenkin pidettyä sen pitkään alle 6min. Viimeiselle kierrokselle (10km) lähtiessäni olin niin onnellinen, että ennätys tulee menemään uusiksi, mutta samalla jalkojen lihaskestävyys alkoi olemaan muisto vain. Reitillä ollut mukulakivipätkä sai jokaisella kierroksella kiroamaan, mutta muuten fiilis oli mahtava. Maratonin juoksin ajassa 4:16.

Häh, mitä, en kuule!

Juuri ennen maalia tavoitin ystäväni, joka lähti viimeiselle kierrokselleen tehden aivan mielettömän ajan ensimmäisellä Ironmanillaan. Maalisuoralla sai vihdoin tuulettaa ja juhlia. En nähny aikaani, mutta Teemu kertoi sen olevan 11:20.53. Voi hyvä tavaton. 12h oli alittunut reilusti ja ennätys parantunut 40 minuuttia. Sinänsä se ei ollut yllätys, koska erilaisia laskelmia voi tehdä etukäteen, jos kaikki olosuhteet ovat muuten myönteiset, mutta että oikeasti saa itsestään irti sen mikä on mahdollista, on mieletöntä. Suurin kiitos tästä kuuluu tietysti Teemulle, jonka valmennusfilosofia on täydellinen minulle. Kaikki meni siihen kuuluisaan putkeen, uskalsin ajaa kovaa ja pystyin sietämään epämukavuutta. Viimeinen 10km meni sisuhöyryillä, mikä lienee suurin vahvuuteni lajissa. Kun tuntuu tosi pahalle, hoen itselleni että kohta tämä loppuu. 

Ei voi olla totta!

Hah, tässä se nyt taas on!

Maalin jälkeen piti äkkiä vaihtaa vaatteet, saada ruokaa ja juomaa koneeseen, koska huono olo alkoi vaania. Pari pizzasiivua korjasi asian ja oli mukava vaihtaa tuntemuksia suomalaisnaisten kanssa. Me ollaan kaikki tehty omilla tahoillamme tosi paljon työtä ja ollaan kovia naisia kaikki. Vaikkakin ainakin itselläni joka toinen sana taisi siinä vaiheessa olla kirosana, niin kaikki olivat selvästi onnellisia. Silloinkin, kun kisa oli sisältänyt teknisiä murheita ja tehnyt siitä erilaisen kamppailun. Ironman on matka, joka voi tarjota melkeinpä mitä tahansa. Silloin kun kaikki sujuu, niin siitä pitää nauttia myös.

We didn't **ck about!

Ensimmäinen ison tytön leiri takana

Yhdeksän päivää, 35,5h ja 699km. Kaikki treenit meni juuri niin kuin oli suunniteltu ja vieläkin paremmin. Leiriohjelma oli loistava, sillä vaikka loppua kohti tuntui, että pystynkö tosiaan vetämään tämänkin päivän, niin aina pystyin ja en kärsinyt minkäänlaisista säryistä tai esim. polvikivuista.

Pitkää suoraa oli välillä ajajalle. Kuvan otti Pia.

Kaksi ensimmäistä leiripäivää menivät pyörän selässä ja ajettiinkiin molemmilla lenkeillä 5-6h. Nousua oli myös ihan riittävästi tarjolla. Kolmentena päivänä pidettiin pyörätön päivä, mutta uitiin 50m ulkoaltaassa 60min ja juostiin 90min. 

Rantalenkillä ensimmäisenä ajopäivänä. Pia kuvasi jälleen.

Sitten tuli yksi suosikkitreeneistä, sillä ajettiin noin 1h pyörää, juostiin 30min, ajettiin 1h pyörää ja juostiin 30min. Tiettyjä watteja oli tarkoitus pitää, mutta hankalaa se tasaisella oli. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen harjoitus tällä tyylillä minulle. Juoksu kulki tosi hyvin. Sitten oli luvassa voimapyörää, missä noustiin yhtä mäkeä tietyllä "asetuksilla" (watit, kadenssi, ala-asento), tai ainakin yritys oli kova. Sitten juostiin päälle 40min, joka irtosikin tosi hyvin, sillä viimeinen 20min meni 4:45min/km-keskivauhtia,

Altaassa meno on jähmeämpää, mutta muut lajit kulkee kyllä kivasti. Pia taisi kuvata tämänkin.

Sitten olikin "lepopäivä", eli uin altaassa 60min ja sen jälkeen vein äitini, joka oli supermummona lapsenhoitajana mukana, Barcelonaan. Äidilleni kuuluu isoin kiitos, että kaikki sujui ihan huippuhyvin ja saimme kuitenkin olla koko perheenä matkassa.  

Meri oli hieno, varsinkin kun sinne ei tarvinnut itse mennä tällä kertaa.

Sitten jatkettiin ajoa ja suunnattiin toiseen "mäkeen" ajamaan mäkitreeniä, eli 5 kertaa mäki ylös lähellä ns. sweet spottia.

Alkuverran jälkeen iloinen joukko kokoontui, kunnes alettiin jyhkimään.

Toiseksi viimeisenä päivänä lähdin seuralaiseni kanssa todelliselle äitienpäiväajelulle ns. Brullin kosto -lenkille. Nousumetrejä tuolla reissulla tulee n. 2700, ajoaikaa tuhraantui 6h45min ja 143km kertyi kokoon. Tuolta reissulta jäi vaikka miten paljon tarinoita kerrottavaksi ja iso osa liittyi siihen, että vettä satoi aina kun lähdettin laskuun eikä ne laskut todella olleet mitään pikku alamäkiä. Aika kylmä voi olla pyörälläkin. Mutta sinänsä tuo oli loistava reissu ja olen edelleen fiiliksissä, että pystyin sen ajamaan. 

Go Pron kanssa leikkiminen on vähän vielä alkutekijöissään...

Yhdeksäntenä päivänä lähdin ajamaan "sellaista mitä vielä jaksaa", ja jaksoinhan vielä ajaa Barcelona Ironmanin 70.3 -pyöräreitin. Tosin vauhti ei enää päätä huimannut, mutta hauskaa oli. Matkustukset sujuivat sutjakkaasti ja arkeen palattuani olen ollut nälkäinen ja väsynyt. Mutta silleen hyvällä tavalla.

Irongirl oli elementissään.

Kuntoa!

Olen täysin tietoinen, että tästä on parin viimeisen postauksen perusteella tullut hiihtoblogi. Olen luvannut, että kun hiihdon mc-kausi päättyy, niin minulla alkaa uusi elämä. Tarkoitus on alkaa esimerkiksi käymään uimahallilla enemmän kuin pari kertaa kuussa. Viime viikolla tuo kausi sitten Kanadassa tuli päätökseen ja perheemme toinen aikuinen palasi kotiin.

Lempisuksipari.

Samoin tein en kuitenkaan rynännyt uimahalliin vaan ladulle. Kuopiossa on ollut aivan mahtavat hiihtokelit, joten kahden tunnin hiihto työpäivän jälkeen ei ole ollut mikään ongelma. Ja siis onhan hiihto nyt yläkropalle hyvää treeni uintiakin ajatellen. Edelleen noin 10h/viikko -tahtia olen pystynyt pitämään yllä. Uida ehtii kyllä ja juosta kannattaa sitten, kun se on turvallista. 

Kauhea sienilaatikko jahtaa koiria ma ja to klo 20-22 Puijolla.

Tänään kävin "saamassa happoja kroppaan" hiihtäen Puijolla. Nousin kaksi kertaa suoraan tornille niin kovaa kuin pystyin. Ilmeisesti olin niin loppu, että pois lasketellessani kaaduin jäisessä laskussa. Sukset lähti alta ja nainen mätkähti istualleen. Tietenkin ensimmäisenä katsoin, ettei kukaan nähnyt. Sitten tunnustelin mahdolliset fyysiset vahingot. 

Tällä ajoneuvoyhdistelmällä ajan kelistä riippumatta kesät talvet 12km päivässä. Molempiin suuntiin Puijon valloitus...

Tämä kaikki saattoi liittyä siihen, että olin aamulla sanonut, että pitäisi varmasti vaan kaatua pyörällä, niin pääsisi jännityksestä. Tämä taas liittyi siihen, että kun jäätynyt sohjomössö kauhistuttaa minua polven mahdollisen loukkaamisen takia, niin olisi parempi kaatua enemmin kuin myöhemmin ja saada se asia hoidettua. No sukset voin nyt ruksia yli...

Tralalaa, hiihtäjänaista naurattaa...

Tässä vaiheessa olisi melko legendaarista sanoa, että kunto on parempi kuin koskaan. Mutta sanon kuitenkin, että säännöllinen harjoitusrytmi, hiihto ja wattimittari pyörässä, joka on trainerissa ovat tehneet sen, että en varmastikaan ole ollut yhtä hyvässä kunnossa tässä vaiheessa vuotta ikinä. Odotan niin kovasti etelän leiriä, koska siellä pyöräily nousee aina ihan uudelle tasolle. Ja mielestäni tämä toimii sarjasta riippumatta. Treeniä, ystäviä, palautumista ja ruokaa - mitä muuta sitä nainen voi kaivata?

Kyllä se on parempi oppia nuorena pitovoitelun salat.

So long 2015 and thanks for all the fish!

Nythän jokainen itseään kunnioittava urheilubloggari on laittanut vuoden 2015 pakettiin ja pilkkonut sen sitä ennen analyyttisesti osiin. Kunnioitan kyllä itseäni, mutta viime vuodessa ei ollut minun osaltani juurikaan mitään paketoitavaa. Tai tavallaan oli ja sen paketin voisikin lähettää mahdollisimman kauas.

Joulun jälkeen oli aika pahoja vaikeuksia leuanvedoissa.

Kerrassaan ilon aihetta antoivat seuraavat asiat:

• leikkauksesta toipuminen tapahtui ilman takapakkeja
• olin kuntouttamisen suhteen jopa pedantti enkä hoppuillut liikuntojen kanssa liikaa
• pääsin siihen kuntoon kesäksi, että pystyin osallistumaan kilpailuihin
• näytin hyvältä (kiitos Betty Designs -asujen), vaikka en mennytkään kovaa

Vuonna 2015 sain kasaan +366h, eli reilu tunti vuoden jokaiselle päivälle. Se on kuntoutujalle kelpo määrä. Tai kenelle tahansa muullekin. Pitää tehdä oikeita juttuja tuntien keräilyn sijaan. Ei tämä mitään postimerkkihommaa ole!

Vuodelle 2016 on tulossa hiihtopainotteinen reissu pohjoisessa, 10 päivän pyöräleiri Espanjassa sekä toinen leiri etelässä kesällä. Kesäkuussa on puolimatkan kisa Långvikissa ja elokuussa tietysti Köpiksen Ironman. Lisäksi tietysti eeppinen Norseman 2016 ja ÖTILLÖ -maailmanmestaruuskisat Ruotsissa, joista ainakin Norsen joukkueenjohtajana puolustan viime vuoden menestystä. 

Hyvä vuosi edessä.

Juoksutakauma

Triathlonkausi on siis paketissa, mutta seuraavaa kohti ollaan jo tiukasti ponnistamassa. Onnistuin jälleen nykyaikaisen triathlonin ensimmäisessä lajissa, ilmoittautumisessa, ja elokuussa 2016 pääsen ottamaan revanssin (mistä, on hieman epäselvää) Kööpenhaminan Ironmanissa. Tähän kisaan ei tänänkään vuonna paikat menneet tyylillä "samoin tein", mutta miksi jättää mitään sattuman varaan, jos jotakin todella haluaa.

"Näitä polkuja ajan mä viimeisen asti..."

Mutta ei tässä toimettomana ole tarvinnut odotella vaan seuraavaa kesää. Lokakuussa pääsen taas juoksemaan maratoonia. Tällä kertaa matka suuntautuu Italiaan ja Maratona d'Italiaan, jossa juostaan Maranellosta Carpiin. Luonnollisesti piti aloittaa juoksuharjoittelu, jottei power walkilla tarvitse tehdä matkaa saapasmaassa. Tämä on tarkoittanut äkkijärkytyksiä jaloille mm. kovan juoksun muodossa. Lemmikkini on VK:ta 20min + 20min, jossa ensimmäinen juostaa esim. alle 5:10/km -vauhtia ja toinen 4:55/km -vauhtia. Tämä on järkytyssettiä jo ihan senkin takia, että viimeksi olen juossut kovaa ennen loukkaantumista, mikä siis tapahtui marraskuussa. Mutta yllättävän hyvin juoksu kulkee ja vaikka pahaa tekee, niin silti pystyy jatkamaan.

Sen verran asiat on hullusti, että juoksua on takana tänä vuonna vain käsittämättömät 300km! Tämä pitää ottaa huomioon siinä, ettei leikattua jalkaa rasita liikaa. Vesijuoksua ja maastopyörää on reseptinä siihen. Tänään ajoinkin maasturilla pitkin Puijoa ja päätin käydä Huuhalla ajamassa lenkin, josta moni asia sai alkunsa 10 vuotta sitten. Kummallista, miten hyvin muistin sen. Asuimme lähellä tuota Huuhan mäkeä, jota kiertää normaali kuntorata, kaikkine nousuineenkin. Olin aloitttanut muuntautumiseni kuulantyöntäjästä kohti triathlonistia, vaikka silloin en määränpäätäni tiennytkään. Oli syksyinen aamu ja luennot odottivat päivemmällä. Olin päättänyt juosta kolme kierrosta. Ja ne kolme kierrosta juoksin. Se riemu! Se oli elämäni pisin juoksumatka. Lähetin tekstiviestin Teemulle, joka oli ihmeissään suorituksestani. Mietin tänään samaa lenkkiä ajaessani, että se oli yksi kovimmista, jos ei kovin, urheilusuorituksistani koskaan. Ilman sitä, en olisi koskaan juossut maratonia saati tehnyt täyttä matkaa. Se oli tavallaan se kuuluisa kulminaatiopiste.

"Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt!"

Kahden viikon päästä päästään Teemun kanssa mittaamaan avioliittomme tila Lost in Kajaanissa. Tooosiii mielenkiintoista.

Ironmanin osallistuminen peruttu, tilalle Finntriathlonin Kerää Koko Sarja

Jos edellinen kirjoitus alkoi hymyllä, niin tämä voisi alkaa irvistyksellä. Toissa yönä asentoa vaihtaessani takareidestä (siis leikatun jalan) kuului äänekäs poksahdus. Siitä tietysti paniikin kautta analysoimaan, että mikä osa napsahti ja kylmää hakemaan. Kipua oli myös ihan riittävästi.

Aamulla vitkuttelin, että kehtaisin soittaa ortopedille maanantaina heti aamusta ja hänen rauhallinen äänensä kertoi, että asia liittynee jännesiirteen ottokohtaan, mistä arpikiinnike nyt revähti. Tämä on aika tavallista kuntoutumisaikana eikä sinänsä vaarallista, kuulema.

Takapihalla on activity park...

Mutta nämä yölliset kauhunhetket oli kyllä hiuksia nostattavia. Tänään fysioterapiassa todettiin, että kaikki on kunnossa. Koukistus olipa jopa erittäin hyvä! Kuitenkin tein sen päätöksen, että peruin osallistumiseni Kööpenhaminen Ironmaniin. Ja pistin nimeni listaan Tahkon puolikkaalle, eli liityin Kerää Koko Sarja -porukkaan. Tärkeintä on nyt kuntoutua hyvin ja jos siinä sivussa saa lisää vauhtia kesälle 2016, niin hyvä niin. Köpiksen ainoana tarkoituksena olisikin vain näyttää itselleni, että selvisin eturistisiteen katkeamisesta. Mutta ilmoittautuminen saattaisi aiheuttaa kuitenkin painetta itselleni (ja muille) sekä pahimmillaan tietysti tehdä hallaa lopulliselle kuntoutumiselle (jos ja kun sitkeys menee järjen edelle). Ja tietysti aika kallista lähteä keskeytysmahdollisuus yllä Tanskaan asti, kun Joroinen ja Tahko ovat 90km säteellä kotoa.

Puolikkaille on kuitenkin mahdollista hakea vauhtia ja niiden kautta saada sitä myös ensi vuodelle. Joten tässä ratkaisussa myös urheilulliset edellytykset ovat yhdessä osassa. Tavallaan harmittaa, mutta tiedän päätyneeni oikeaan ratkaisuun.

Vihreä paholainen (entinen auto) piti päästää menemään ja nyt kelpaa taas ajella.