Juoksutakauma

Triathlonkausi on siis paketissa, mutta seuraavaa kohti ollaan jo tiukasti ponnistamassa. Onnistuin jälleen nykyaikaisen triathlonin ensimmäisessä lajissa, ilmoittautumisessa, ja elokuussa 2016 pääsen ottamaan revanssin (mistä, on hieman epäselvää) Kööpenhaminan Ironmanissa. Tähän kisaan ei tänänkään vuonna paikat menneet tyylillä "samoin tein", mutta miksi jättää mitään sattuman varaan, jos jotakin todella haluaa.

"Näitä polkuja ajan mä viimeisen asti..."

Mutta ei tässä toimettomana ole tarvinnut odotella vaan seuraavaa kesää. Lokakuussa pääsen taas juoksemaan maratoonia. Tällä kertaa matka suuntautuu Italiaan ja Maratona d'Italiaan, jossa juostaan Maranellosta Carpiin. Luonnollisesti piti aloittaa juoksuharjoittelu, jottei power walkilla tarvitse tehdä matkaa saapasmaassa. Tämä on tarkoittanut äkkijärkytyksiä jaloille mm. kovan juoksun muodossa. Lemmikkini on VK:ta 20min + 20min, jossa ensimmäinen juostaa esim. alle 5:10/km -vauhtia ja toinen 4:55/km -vauhtia. Tämä on järkytyssettiä jo ihan senkin takia, että viimeksi olen juossut kovaa ennen loukkaantumista, mikä siis tapahtui marraskuussa. Mutta yllättävän hyvin juoksu kulkee ja vaikka pahaa tekee, niin silti pystyy jatkamaan.

Sen verran asiat on hullusti, että juoksua on takana tänä vuonna vain käsittämättömät 300km! Tämä pitää ottaa huomioon siinä, ettei leikattua jalkaa rasita liikaa. Vesijuoksua ja maastopyörää on reseptinä siihen. Tänään ajoinkin maasturilla pitkin Puijoa ja päätin käydä Huuhalla ajamassa lenkin, josta moni asia sai alkunsa 10 vuotta sitten. Kummallista, miten hyvin muistin sen. Asuimme lähellä tuota Huuhan mäkeä, jota kiertää normaali kuntorata, kaikkine nousuineenkin. Olin aloitttanut muuntautumiseni kuulantyöntäjästä kohti triathlonistia, vaikka silloin en määränpäätäni tiennytkään. Oli syksyinen aamu ja luennot odottivat päivemmällä. Olin päättänyt juosta kolme kierrosta. Ja ne kolme kierrosta juoksin. Se riemu! Se oli elämäni pisin juoksumatka. Lähetin tekstiviestin Teemulle, joka oli ihmeissään suorituksestani. Mietin tänään samaa lenkkiä ajaessani, että se oli yksi kovimmista, jos ei kovin, urheilusuorituksistani koskaan. Ilman sitä, en olisi koskaan juossut maratonia saati tehnyt täyttä matkaa. Se oli tavallaan se kuuluisa kulminaatiopiste.

"Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt!"

Kahden viikon päästä päästään Teemun kanssa mittaamaan avioliittomme tila Lost in Kajaanissa. Tooosiii mielenkiintoista.