Lost in Kajaani 2015

Suuntasimme Teemun kanssa perjantaina anivarhain kohti Kajaania, mistä starttasi Lost in Kajaani -seikkailukisa. Aamuun oli tullut lisäsäpinää Ylen Aamuteeveen muodossa, mihin meidän piti mennä antamaan ensin suora parisuhdehaastattelu. Noh, jostakin kumman syystä hallituksen tiedotustilaisuus meni meidän ohi, mutta juttu tehtiin joka tapauksessa ja lopputulos on luettevissa/nähtävissä täältä.

Vihdoinkin maalissa. Aloin pikkuisen tummumaan epilogin aikana ja laskin vain jäljellä olevia rasteja maaliin.

"Kilpailuun voivat osallistua kaikki perussuunnistus- ja uimataidon omaavat yli 18 -vuotiaat hyväkuntoiset henkilöt." Näin kirjoitettiin kisasivuilla, joten totesimme täyttävämme vaatimukset ja lähdimme tähän off season -avioliittotapahtumaan. Koska minulla on takana n. yhdeksän kuukauden pituinen kuntoutusjakso takana eikä lähellekään sitä kuntotasoa, mitä esimerkiksi viime vuonna, niin mahdollisuutemme olivat hämärän peitossa. Startin jälkeen tuli melko pian kylmää vettä niskaan, kun ensimmäisellä questillä (=seikkailutehtävällä) piti juosta lammen ympäri, joka käytännössä oli pelkkää liukasta kivikkoa. Voin kertoa, että ihan en ollut vahvimmillani tuossa.

Me tehtiin se! Ja ihan hyvin tehtiinkin olosuhteet huomioiden.

Pyörällä ajo sentään sujui ja sitä me kyllä paukutettiin ihan olan takaa. Jos vähänkin pidempää siivua oli rastiväleillä, niin olin ns. hinauksessa Teemun pyörässä kiinni. Ei siinä kyllä ihan matkalaisena pysty tulemaan, mutta olihan siitä ihan sairaan iso hyöty, varsinkin kun toisella on vähän isommat nuo pyöräreidet. Välillä olisi kyllä tehnyt mieli laittaa silmät kiinni, kun vauhtia oli vähintäänkin tarpeeksi. Alkoi tuntumaan jo ihan hyvälle, mutta sitten tuli ensimmäinen ja oikeastaan ainoa vähän isompi pummi ja "oikaisimme" metsän läpi pyörien kanssa. Sepä jo hieman kirvoitti vähän synkempiä ajatuksia, mutta sitten tunsin saakelin kovan pistoksen takalistossani ja heti perään toisen ja kolmannen. Sitten polvitaipeessa. Tässä vaiheessa huusin kuin palosireeni ja tajusin kävelleeni ampiaispesään. Teemu hätisteli niitä pois, kun vielä yksi sai tuikattua sääreen. Aika kipeää teki... Mutta enemmän minua huolestutti mahdollinen allerginen reaktio. Seuraavalta rastilta sain särkylääkkeen ja matka jatkui olotilaa kuulostellen.

Tätä ennen olin luonnollisesti uponnut suohon niin, että pyörästäkin näkyi vain satula. Mutta huipennus oli vielä tulossa, sillä seuraavia rastivälejä ajettiin maastossa, jossa märkä suo, märät pitkospuut, kivet ja muut kaikenlaiset muut harmit vuorottelivat tehokkaasti. Tämä oli toinen hidastava osuus. En vaan uskaltanut ajaa. No sitten kun ajoin, niin eikös sitä kohta vedetty sellaiset pannut, että en tosiaan tiennyt, että miten päin tulen alas kun ilmalento loppuu. Teemu tuli perästä ja ihmetteli, kun vaimo on maassa ketarat ojossa. Nousin ylös ja totesin, että polvi on kunnossa. Sitten ajettiin Vuokatinvaaralle ja haettiin rasti ja tajusin, että kämmenestä tulee verta ja se oli pakko pikapuhdistaa ja tilkitä.

Aivan loistava kisa. Ja kyllä olisi ollut aika tiukkaa jatkaa enää kilometriäkään enempää. Tai sitten ei.

Tehtiinpä siitä sitten sellainen päätös, että pysymme sellaisilla reiteillä, joista on mahdollisuus selvitä kaatuilematta ja etenkin loukkaantumatta. Pääsimme vielä tekemään viestin SUP-laudalla ja menemään vaijeria pitkin hurjaa vauhtia. Perjantain maaliin saavuttuamme kuulimme olevamme sarjamme kolmansia ja sekös vasta sai hymyn ampiaisten ja muiden vaikeuksien piinaamalle hahmolleni.

Sijoituksemme ansiosta starttasimme ensimmäisessä lähdössä klo 06. Lauantain prologista sanon sen verran, että Kainuun kivet on nyt osaltani hetkeksi nähty. Kakkospäivä oli meille helpompi, sillä reitti ei kulkenut enää minulle vaikeiden olosuhteiden läpi. Olimme nopeita, mutta erot olivat niin selvät, että en oikein saanut itseäni sellaiseen taistelumoodiin. Melonta meni 15min nettiharjoittelun perusteella Teemun mielestä paremmin kuin muissa joukkueessa missä hän on ollut. Sotilastaitoradalla ylitin kyllä itseni, sillä monenkaan esteen en uskonut onnistuvan tällä jalalla, mutta kuinka väärässä olin! Ja eihän jalassa mitään vikaa enää olekaan, vaan päässäni. Lopussa oli vielä uintiosuus, mutta armeijan pelastusliivit päällä se oli enemmänkin hukkumisen välttelyä!

Hienostorouva Länsi-Puijolta vai Rymy-Eetu?!

Vähintään 180km pituisen reitin juoksimme, ajoimme pyörällä, meloimme ja uimme aikaan 17.59.46 ja olimme Lost-sekasarjan kolmansia. Totesimme, että jos ajaisimme 18h tempopyörällä niin voittaisimme koko roskan, mutta luonnollisesti tässä ei siitä ollut kysymys. Vaan niin päin, että minun maastoajossa on vielä paljon petrattavaa. Suunnistuksessa hävisimme varmasti suhteessa paljon vähemmän, mutta toisaalta taas reittivalinnat piti tehdä niin, ettei minun tarvinnut juosta varvikossa/kivikossa.

Teemun kanssa kisattiin ensimmäistä kertaa parina ja ihan samalla tavalla me vedettiin kuin kaikki muutkin jutut. Olisi ollut kyllä aika yllätyksellistä, jos jotain uutta olisi näiden vuosien jälkeen tullut toisesta esille! Sitä tuntee toisen ja luottaa siihen, että toinen jaksaa ja huumorikaan ei lopu tiukassa paikassa. Se on se meidän juttu.