Erilainen ylimenokausi

Takana on ylimenokausi, josta viimeiset 10 viikkoa olivat tavanomaisesta poikkeavat. Olen jo parin vuoden ajan silmäillyt Fitfarmin nettivalmennuksista bikini challengea, joka on naisille suunnattu kehonmuokkausvalmennus. Miksikö? Siksi, että haluaisin koittaa millaisia muutoksia omassa kehossa ja mielessä tuollainen valmennus mahdollisesti saa aikaan ja kuinka hyvin oikein kunnon punttikuuri purisi, jos sellaisen tekisi. Minun on pitänyt sitkeästi odottaa sopivaa ajankohtaa, sillä kestävyysurheilu ja lihasten kasvattaminen eivät todellakaan mene käsi kädessä eikä ruokavaliokaan mene kalorien puolesta suotuisalla tavalla. Halusin tehdä valmennuksen by the book -tyyliin, jotta saisin siitä parhaiten kaiken irti.

Äkkiä kuva, ettei kukaan vaan yllätä!

Elokuun lopulla oli sitten aika aloittaa ja salilla olen käynyt nyt neljä kertaa viikossa ja sen lisäksi olen tehnyt ns. viikkotreenin. Aerobiset treenit, siis sellaiset triathlontyyliset, jäivät muutamiin kertoihin. Toki minulle tulee kohtuu rankkaa työmatkapyöräilyä päivittäin, mutta se lienee jo osa normaalia kulutusta. Solvalla Swimrun kolmannella viikolla oli aika jännittävä kokemus tästä näkökulmasta, mutta se oli oikeastaan ainoa kerta/viikko, kun sovelsin annettua ohjeistusta. Miinuskaloreilla ei useamman tunnin suoritus olisi onnistunut.

Selvää lahjakkuuta classiciin, ainakin yläkropan osalta. Poseerauksessa olisi ehkä vielä tekemistä.

Salitreenistä olen tykännyt aina, mutta nyt se meni uudelle tasolle. Uusia liikkeitä ja laitteita, uutta energiaa. Sarjan tehtiin failureen saakka. Aika pian painoja pystyi lisäämään ja pian muutoksia huomasi peilistä. Luonnollisesti tämä nosti myös motivaatiota jatkaa pedantilla linjalla. Isoimmat muutokset näkyvät yläkropassa ja salaa kyllä piti aina treenin jälkeen yrittää pullistella pukuhuoneessa. Pari kertaa otin selfien, mutta olin melkeinpä paniikissa, että joku vielä kävelee pukkariin ja näkee. 

Välipala. Tarkat määrät punnitsin 10 viikon ajan.

Vaikka salitreenien määrässä tapahtui lisäys, niin vielä merkittävämpi asia oli tuo ruokavalio. Oli todella tervetullutta ravistella omia ruokailutottumuksia. Eivät ne mitenkään hunningolla ole olleet ja sanotaan niin päin, että hyviä asioita tuli poimittavaksi mukaan. Leivän sijasta voi syödä kaurapuuroa ja rahka muutamin lisukkeineen on hyvä välipala. Marjoja olen syönyt paljon enemmän kuin yleensä ja olen oppinut näkemään eri ruoka-aineiden määriä lautasella uusin silmin. Yksi isoimmista asioista on sokerin totaalinen skippaaminen ja oivallus, että en tarvitse sitä mihinkään. 10 viikon aikana oli kaksi vapaata ateriaa, jolloin voi, yllätys yllätys, syödä vapaasti. Söin molemmilla kerroilla nameja. Eivät ne maistuneet sen paremmilta kuin huonommiltakaan. 

Muutokset olivat jopa yllättäviä, mutta toki kun kaiken teki kuten on sanottu, niin tuloksia sopii jollain tasolla odottaa. Kiloja hävisi 5,5 ja senttejä siirtyi hauiksiin ja reisiin. “Tietysti” noita senttejä hävisi eniten rinnanympäryksestä (6cm), mutta kaikkea ei voi saada. Heh heh. Tavoitteenani oli saada lisää voimaa koko kroppaan ja tämä tavoite on saavutettu. Ruokailua olen toki pohtinut triathlontreenien näkökulmasta, mutta aion jatkaa puhtaiden raaka-aineiden valmistamista ja kohtuuden säilyttämistä. Kun 80 prosenttia on kunnossa, voi 20 prosentissa ottaa rennommin. Ja koska lapsella on karkkipäivä, tulen jatkossa itsekin keskittämään mahdolliset herkkuhetket niihin.

Kotona otettiin jo mittanauhaa esille, kun alkoi askarruttaa kummalla on isompi hauis. Hävisin sen kyllä, mutta vain kahdella sentillä.

Ryhti parani kropassa ja ryhtiä tuli syömiseen. Ihoni ei ole ollut huono, mutta nyt se oikein kuultaa. Oloni on kokonaisvaltaisen voimakas, mitä on vaikea sanoin välittää kuulostamatta pöhkölle. Rakas aviomieheni totesi nukkuvansa betoniporsaan vieressä nykyään. Olen salaa tästä hyvin tyytyväinen. Kaikkein parasta on, että nyt kun alkamassa on 12. vuosi triathlonharjoittelua, olen tämän syksyn jälkeen supermotivoitunut ja odotan peruspuurtamista aivan eri tavalla kuin parina viime vuotena.

Solvalla Swimrun 2017

Niinhän siinä kävi, että pari viikkoa sitten vedin kumipuvun päälle ja juoksentelin puolimaratonin verran järvestä järveen yhdessä parini Petrin kanssa. Ja vaikka olin pari vuotta aiemmin pitänyt hommaa aivan pöljänä lähinnä siitä syystä, että swimrunisti näyttää koko ajan olevan valmis kaatumaan esimerkiksi viereiseen ojaan, niin tästäkin huolimatta olin mukana kun Solvallassa kisattiin 16.9.2017.

Ensimmäisessä huollossa. Kuva: Janne Räsänen

Kaikki lähti siitä, että Petrin sanottua lähes välittömästi idean esittämisen jälkeen "kyllä", tuli minun tutustua lajiin sopivien varusteiden ihmeelliseen maailmaan. Vaikka kotona (satuinnaisesti tosin) majailee ÖTILLÖ:ssäkin ansioitunut (2016 sija 7.) lajin harrastaja, haluan myös itse olla perillä asioista enkä ottaa kaikkea annettuna. Märkäpuku tilaukseen ja sitten virittelemään pullareita ja lättäreitä swimrunasetuksiin. Kokonaisen kerran pääsin harjoittelemaan tätä jaloa lajia, asiaa ei välttämättä parantanut se, että mukana oli tuolloin Teemun lisäksi myös Iina ja Paavo, jotka muuten voittivat Solvalassa ÖTILLÖ Merit -kilpailun sekasarjan. Tai sanotaan niin, että kauheasti minulla ei jäänyt asiaan vihkiytyä kun jo mentiin seuraavaan siirtymään.

Startissa tuntui oudolle, koska kaikki tavarat oli mukana. Ei siis vaihdeta mitään missään välillä, selvä juttu. Minulla oli kellossa reitti merkattuna ja eri osuuksien pituudet lättäreissä. Oli helppo tehdä säätöjä varustukseen, kun tiesi juostaanko 3,3km vai 150m. Pullari oli tuntunut treenissä vähän ikävältä, kun se oli kiinni reidessä. Petrin kokemukseen luottaen virittelin pullarin kuminauhalla kiinni vyötäröllä olevaan kuminauhaan, jolloin sain pötikän nauhan alle selkään. Useampaan otteeseen piti ihan tarkistaa, että onhan se vielä mukana sillä niin huomaamaton se oli.

Teemut Lemmettylä ja Toivanen voittivat ÖTILLÖ Merit -kisan miesten sarjan. Kuva: Tero Koski

Kisan alku oli minulle aika rapsakka. Parin kilometrin juoksun jälkeen uitiin 700m, minkä jälkeen noustiin aika reippaasti Nuuksion mäkien päälle. Kroppa meni tuossa ihan jumiin ja pikkuisen alkoi hirvittämään, että näinköhän (tuolloin) 3 viikkoa kestänyt punttikuuri ei ehkä ollutkaan hyvä valmistautuminen. Hapot olivat aivan järkyttävät ja muutaman minuutin ajan piti puhallella ihan paikoillaan. Onneksi noin, sillä siitäpä se elimistö lähti sitten toimimaan ja jalat liikkumaan. Kokonaisuutena teimme nousujohteisen kisan, jonka aikana jopa liikutuimme omasta juoksuvauhdistamme poluilla. Vauhtimme sakkasi pienesti aina, jos edessä oli teknistä pätkää, mutta yhtään siitä helpompi osuus meni jo tyylikkäästi. Kisan loppupuolella ohitimme kaksi sarjassamme olevaa paria ja urheilullisessa mielessä se toi toki riemumieltä.

Lasketturinne bongattu. Reaktiot tiimissä eriävät. Kuva: Janne Räsänen

Itse kokemus oli aika mahtava. Yhdistetään polkujuoksu ja avovesiuinti ja hullaannutaan sitten siitä. Triathlonissa uintiosuus on minulle sellainen ns. pakollinen paha, joka tehdään vähän väkisin, eikä vähiten siksi, että siinä on eniten kehitettävää. Swimrunissa huomasin odottavani uintiosuuksia. Viimeisen uinnin aikana ajattelin, että tämä sama tunne pitäisi saada triathlonuintiinkin. Miten hienoa onkaan tehdä juuri tätä! Uida juuri tässä ja nähdä maailmaa tästäkin näkökulmasta! Uinnin ja juoksun vuorotellessa jalat tuntuivat myös tuoreilta vedestä noustessa, toki pisin juoksukin oli vain reilu kolme kilometriä pitkä.

Turilas ja Jäärä maalissa. Sateenkaari kruunaamassa maalintuloa. Kuva: Pia Ahti

Kisa huipentui laskettelurinteen päälle kiipeämiseen, joka näin Levin kisan jälkeen ei ollut ehkä minulle se mieluisin pätkä, mutta parini suorastaan hihkui aloittaessaan juoksuaskelin nousemisen. Tosi asia taitaa olla, ettei tuotakaan rinnettä kukaan tainut enää juoksemalla mennä ylös, mutta sinänsä ihan pikantti lopetus. Noin 25km reittiin, josta reilut 3km oli uinti, käytimme aikaa 4:10:53 ja olimme sarjamme kahdeksansia. Sen verran hyvin sujui yhteistyö, että Team Turilas ja Jäärä tullaan näkemään jatkossakin näissä toimissa. Tulokset löytyvät täältä.

Finntriathlon Levi 2017

Kauden toisen ja viimeisen triathlonkisan kisasin lauantaina Levillä. Finntriathlonin Levin kisa järjestettiin kolmannen kerran ja odotin tätä kisaa juhannuksen täyden matkan jälkeen innokkaasti. Alunperin ajattelin, että kisassa olisi mahdollista päästä kokemaan se, mistä tässä triathlonin ekstremeskenessä on oikein kyse.

Kisaa edeltävänä päivänä kävin uimassa yhden kierroksen Immeljärvessä.

Matkasimme Leville torstaina, mikä olikin oikein hyvä ajoitus. Teemu kävi perjantaina ajamassa pyöräreitin ja antoikin vinkiksi, että ensimmäiset parikymmentä kilometriä kannattaa ottaa rauhallisesti nousujen vuoksi ja että pätkällä, jossa tienpinta olisi hieman karkeampi pitää kroppa pitää rentona. Sinänsä ketään ei yllätä, että toista noista neuvoista en sitten noudattanut kisassa.

T2:n pussiin myös teho offia!

Immeljärvi oli seksihelteiden myötä lämmennyt sellaisiin lukemiin (+18), että uintia ei tarvinnut lyhentää kuten 2015. Ennen starttia jännitin, en jännittänyt ja jännitin, joten starttiviivalla olin jo rauhallisena. Uinnissa olisi ollut helmitaulusta apua, sillä poijut kierrettiin neljä kertaa. Uin koko ajan pienessä porukassa ja jälleen kerran uinti oli vähän liikaa sellaista mukavuusmatkailua. Ensi kaudelle taitaa edessä olla punttikuuri yläkroppaan (hassua ex-kuulantyöntäjälle) ja uintikuuri altaassa. Rantauduin toisena naisena ajassa 40:11, noin kolmisen minuuttia  kärkeä perässä.

Pyöräilyn lopuksi noustaan Panorama hotellille. Aika töpäkkä nousu tämä.

Kuten jo tuossa viittasin, en malttanut ottaa ensimmäistä 20km rauhallisesti vaan lähdin heti ajamaan takaa kärkeä. Nousut kyllä olivat sen verran töpäköitä, että useampaan otteeseen ajattelin, että watteja pitäisi saada vähän alaspäin, mutta ajatuksen tasolle se jäi. 25km kohdalla siirryin kärkeen ja jossakin vaiheessa olin kokonaiskisassakin neljäs. Tykkäsin kovasti pyöräreitistä, joka oli vaativa mutta samalla ajettava. Kisapäivänä oli melko lämmintä, joten jälleen pidin tarkasti huolta geelien ja juoman ottamisesta aikataulussaan. Otin myös suolaa, sillä silloin pystyin juomaan enemmän vettä, jota kuuman kelin vuoksi teki mieli. 120km taittui aikaan 3:47:26, joka ymmärtääkseni on naisten reittiennätys.

T2:lle tultaessa mietin, että tulikohan nyt ajettua jalat alta ajatellen minulle erikoislaatuista juoksuosuutta. Vaihtopussissa minulla oli offia, jota en saanut kyllä suihkutettua kaikkialle tarpeeksi, kuten kisan jälkeen paarmojen puremista saatoin päätellä. Juomavyö, geelit, suola ja kännykkä mukana lähdin laskeutumaan ensin 650 porrasta alas Leviltä ja juoksemaan ensimmäistä teknisesti helppoa 7km pätkää. Vauhti oli ihan hyvää (5:15min/km), mutta juomavyö alkoi ärsyttää ja latupohjan nousut nostivat sykkeet ylös. Juomavyötä päätin vain sietää, joskin "juomareppu" olisi ollut parempi vaihtoehto ja päätin kiinnittää huomioita siihen, että joisin varmasti riittävästi loppuun asti. 

Levin Black-rinne vei hymyn kasvoilta.

Kätkätunturille nousu oli kyllä sitten aivan omaa luokkaansa. Ai että sitä nousemista vaan kesti ja kesti! Olin juossut ja jutustellut lappeenrantalaisen miehen kanssa aiemmin ja hän karkasi tässä vaiheessa hieman. Sen verrran kuitenkin pysyin perässä, että kuulin hänen varoittavan polulla olevasta käärmeestä! Meinasi minun matkani tyssätä siihen, varsinkin kun olin ennen kisaa poistanut kyypakkauksen juoksuvyöstä! Maisemat olivat upeat, mutta en kyllä kauheasti käyttänyt niiden ihasteluun aikaa. 

Jos tunturille nousu oli työlästä ja teknisesti haastavaa, niin lasku oli hankala. Vaikka 12/2014 leikattu polvi (eturistiside) ei vaivaa näissä triathlonhommissa lainkaan, niin kaikenlaisessa metsässä könyämisessä sitä varoo. Muutamat miehet menivät lentämällä ohitseni ja kyselinkin heiltä, että olivatko nähneet muita naisia. Yksi heistä arvioi, että toinen nainen tulisi noin 10min päässä, joka ilmeisesti oli hyvinkin tarkka arvio. Paljon on harjoiteltavaa, jos meinaa vuoristopuhvelista muuttua lähemmäksi vuoristokaurista noilla kivikoilla.

Levin päällä juoksu maittoi taas! Hieno kuva!

Tunturipurojen raikkaudesta pois päästyäni oli taas vuorossa tasaisempaa menoa lähetyessämme pahamaineista Levin Black-rinnettä. Tavoitin taas syntymäpäiväänsä viettäneen lappeenrantalaisen ja taitoimme yhdessä matkaa bläkin alle. Kun matka maaliin lyheni ja voitto alkoi häämöttää, aloin olla huolestuneempi minun ja kakkosen erosta. Mutta se bläkki! Se oli niin jyrkkä, että nousun aikana pystyi kokeilemaan kaikki erilaiset etenemistyylit nelivedosta ns. side steppiin. Pari kertaa taisin tyrmistyneenä vain seistä hetken ihmettelemässä. Tosiasia on kuitenkin se, että tuo loppunousu vaan mennään ylös. Mielestäni Kätkätunturilla käyminen on tuon puolimaratonin vaativin osuus ja tämä mustarinne täytyy vaan nousta. Huumori oli kyllä vähän loppu tässä vaiheessa ja kun Teemu huusi menossa olevan JUOKSUosuus, ei minua kauheasti naurattanut. Taisin vain sanoa, että nyt on kyllä ollut rankempi reissu.

Maalisuoralla pystyi jo tuulettamaan.

Levin päälle noustessa fiilis oli kyllä aika huippu. Luonnollisesti krampit iskivät tässä vaiheessa, mm. varpaaseen(!) ja nivusiin, joten otin vielä viimeiselle kolmelle kilometrille suolatabletin. Samaan aikaan nousi tuuli ja sade, kun aloin taas juosta Levin laella. Juoksu kulki tosi hyvin viimeiset kilometrit ja koska mitään virallista tietoa ei ollut tilanteesta, niin sekin pisti juoksemaan. Puolimaratoni meni aikaan 3:02:44.

Maaliviivan ylitys oli mahtavaa. Ainahan se sitä on, toki voittajana vieläkin mukavampaa. Teemu tuli kysymään, että olenhan kunnossa. Kysymys, jonka esitämme aina toisillemme maaliviivalla. Ja olinhan minä. Tuovisen Akin haastattelussa oli mukavaa, kuuluttajalla on iso rooli kaikkien kisakokemuksessa.

Ekstremessä muut kisaajat ovat entistä lähempänä jakamassa samaa kokemusta. Poluilla voidaan vaihtaa pari sanaa ja mäkiä voi nousta porukalla. Ongelmatilanteissa kanssakilpailijat ovat myös niitä, jotka ovat auttajia tai vievät viestiä eteenpäin, kuten muutenkin, mutta tunturilla tämän merkitys korostuu. Suosittelen Levin kisaa kaikille, jotka haluavat kokea ekstremetriathlonin ja eivätkä halua suin päin lähteä esimerkiksi Norsemanin kisalippulottoon. Ns. tuttu ja turvallinen kisajärjestäjä hälventää myös epävarmuutta. 

Tulokset löytyvät täältä.

Naisten pitkä matka TOP3:

1. Arja Lemmettylä 07:37:46, Triathlon Team Aquaterra Kuopio

2. Terhi Ranta-Ojala 07:50:38, Triathlonteam 226

3. Elina Niskajärvi 8:28:41, Arctic Triathlon

Kuvat: Teemu Lemmettylä

Challenge Poznan 2017

Paluu Puolaan sitten vuoden 2007! Challenge Poznanin täysmatka valikoitui tämän vuoden kisaksi lähinnä sijaintinsa perusteella. Oli mukava päästä kisaamaan ja käymään Puolassa pitkästä aikaa, kun 2000-luvun alussa siellä tuli asuttua pariinkin otteeseen. Päätös ei ollut huono ja järjestelyt olivat oikein kivat, jos myös pientä yskähtelyä oli aikataulussa pysymisessä. Kisaa ei muuten järjestetä ensi vuonna enää Challenge Familyn alla eikä viikonlopun aikan pääse enää tekemään ns. 226km matkaa.

Siihen se pyörä jäi odottamaan seuraavaa kisapäivää.

Valmistautuminen sujui suunnitellusti ja leirin jälkeiset viikot menivät suunnitelmien mukaan. Yhtään triathlonstarttia en kuitenkaan saanut ennen kisaa ja avovesiuintejakin oli kasassa vain kolme. Viime vuonna koin jokaisessa kisassa uivani jotenkin liikaa yrittäen ja väkinäisesti, jonka lopputuloksena oli teknisesti huonoa uintia ja turhaa voimien kulutusta jo heti alkuvaiheessa. Niinpä tavoitteenani oli uida rennosti, hyvää matkavauhtia ja keskittyen tasapuolisesti vahvaan uintiin. Tämän tavoitteen saavutin viime sunnuntaina erinomaisesti. 3,8km uinti suoritettiin Malta-lammessa, joka toimittaa yleensä soutustadionin virkaa. Uintipoijujen lisäksi lammessa oli souturadat, joten yhtenä kierroksena tehty uinti oli kyllä helppoakin helpompi navigoinnin suhteen. Lisäksi täyden matkan startissa oli yhteenä noin 270 kisaajaa, joten ruuhkaa ei alun jälkeen ollut. (Puolimatka starttasi pari tuntia myöhemmin.) Rantauduin ajassa 1:18:59, eli likipitäen parin minuutin sisään olen uinut kaikki täyden matkan uinnit. Mutta tällä kertaa täysin hyvävoimaisena ja hyvissä fiiliksissä! Jaanaba oli samaan aikaan T1:llä kanssani ja vaihdettiin perinteisesti muutama "örähdys"! 

Teemu kisasi edellisenä päivänä 1/4-matkalla, joka oli viikonlopun ainoa PRO-startti. Sijoitus kuudes. Hyvä startti kauteen.

T1 ja T2 olivat samassa paikassa, mutta aika pitkän matkan sai juosta ennen kuin pääsi pyörän selkään. Teemu huusi, että parin minuutin päässä on nainen. Muuta selvää en saanut ja ajattelin, että aha. Melko pian kävi selväksi, että neljänä kierroksena ajettavalla, edestakaisella pyöräreitillä tuulee ja kohtuullisen paljon. Ensimmäiset 20km meni 36km/h, joten ajattelin jo, että mitenköhän tässä käy kun käännytään vastaiselle. Mutta kun kierrosaikoja katsoo, niin vauhdit pysyivät aika lailla samoissa lukemissa. Napsin ensimmäisellä kierroksella pari naista ja pian huomasin, että naisia ei taida enää olla kauheasti edessäni. Ajoin vähän riskilläkin pyörällä ajatellen, että kaiken mikä vaan helposti tulee, otan pois kuleksimasta. Eli myötätuulet, alamäet yms. painan menemään niin lujaa kuin pääsen. 200 wattia varoin kuitenkin kovin pitkäksi aikaa ylittämästä, koska siitä lopputulemasta ei olisi ollut enää takeita. Pian minulle huudettiin puolaksi, että olen ensimmäinen ja suu levisi kyllä aikamoiseen hymyyn. Viimeisen kierroksen lopussa tipautin vähän vauhtia ja aloin kuulostella jalkoja juoksua varten.

T2:lle tullessani johdin naisten kokonaiskilpailua +8:26 ja omaa AG:ta (30-39) +10:33. Pyöräaikani oli 5:24:01, joka oli koko kisan, miehet mukaan lukien, 43. nopein aika. Aurinko paistoi ja mietin, että oli hyvä aloittaa kropan viilentäminen jo pyörällä kaatamalla vettä päähän ja selkään. Se tapahtui osittain myös tahtomattani, sillä vesi ja urheilujuoma annettiin sellaisissa "lutteroissa" muovipulloissa. Kun korkin sai auki, sai myös juomat päällensä. Pyörän aikana myös otin geelin/patukan 30min välein ja join 15min välein. Lisäksi nappasin suolatabletin pyöräilyn puolivälissä, koska takareiteen tuli tuntemuksia joiden en halunnut realisoituvan.

Siellä sitä jauhetaan menemään! Aika paljon sai ohitella, myös puolimatkan kisaajia, jotka tulivat reitille vähäksi aikaa. Kuva: Teemu Lemmettylä.

Vaihtoalueella eivät vessat olleet lainkaan suotuisasti, joten päätin toimittaa asiani ensimmäisellä huoltopisteellä. Tämä oli aiheuttanut ilmeisesti pientä kohahdusta niissä, jotka kisaa netistä seurasivat, koska ensimmäisen väliajan vauhti on ollut 6:04min/km. Juoksu tuntui aluksi kyllä vaikealta ja ajattelin jo, että tästä tulee tooosi pitkä reissu, mutta hyvin pian sain normaalin vauhdin päälle. Onneksi. Luonnollisesti kahdeksana(!) kierroksena juostava maratonreitti tarjosi myös vastatuulta ja juoksussa se ärsytti kyllä aika paljon enemmän kuin pyörässä. Juoksu kiersi uintireittiä, joten henkilökohtaisesti olen saanut nyt ko. lammesta tarpeekseni. Huolloissa ei ollut geelejä ja itselläni oli matkassa enää vain kolme kappaletta sekä suolatabletit. Neljällä ensimmäisellä kierroksella otin geelit ja suolatabletin ja seuraavan kerran otin suolaa 1,5h päästä. Lopulle kolmelle kierrokselle otin Red Bullia. Välissä aina urkkajuomaa tai vettä. Tämä kaikki toimi hyvin eikä mitään ongelmia ravinnon tai nesteen kanssa ollut koko päivänä.

Teemu huusi väliaikoja, mutta en oikein vieläkään saanut selvää, että koskeeko huuto kokonaiskilpailua vai omaa AG:täni. "Kakkonen tulee takaa kovaa!" sai vastauksena huutoa siitä, että onko se kakkonen minun AG:ssa. En voinut oikeasti kuvitella, että voittaisin naisten kisan. Olin täysin vakuuttunut, että takaa tulee vielä kovia juoksijoita. Tässä yhteydessä huomautan, että kisassa oli ainoastaan ikäryhmälähdöt, joten vaikka olisin halunnut pyytää Pasilaa soittamaan Porilaisten marssin, niin sille ei ehkä kuitenkaan olisi ollut aihetta. Mutta kisa on kisa.

Teemu huusi ja minä huusin. Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni Teemu huusi, että nyt juostaan naisten voitosta ja 11 tunnin alituksesta, jotta siihen nähden nyt yritystä. En ollut pyörän jälkeen katsonut kertaakaan kokonaisaikaa, sillä keskityin juoksemaan ja seuraamaan kilometrimäärää, jotta osaisin mennä oikeaan aikaan maaliin. Tälle ei ollut mitään suurempaa syytä, ehkä ajattelin olevani tällöin mahdollisesta loppuaikastressistä vapaa. Viimeinen kierros oli aivan järkyttävä, lähinnä siitä syystä, että jalkani olivat aivan loppu. Minulla on kyky juosta jalat loppuun pisteeseen, jossa lihaskestävyyttä ei ole enää lainkaan jäljellä. Hoin vain itselleni, että kohta tämä loppuu ja helpottaa. Kallistin itseäni etukenoon ja yritin lyhentää askelta, mutta oikeasti mitään ei ollut enää tehtävissä vauhdin takaisin saamisen suhteen. Naisten kisassa kakkosena, mutta nuoremmassa ikäryhmässä ollut puolalainen Anna Zychska juoksi ohitseni viimeisellä kilometrillä. Hän ajoi minua takaa koko juoksun ja viimeisellä kierroksella suorastaan lensi! Minua ei ihme kyllä harmittanut, sillä en pystynyt vastaamaan lainkaan. Maratonin juoksin aikaan 4:09:29.

Juoksua. Taustalla soudun lähtopaikka. Kuva: Teemu Lemmettylä.

Tulin maaliin ajassa 11:02:36, noin 35 minuutin erolla sarjani kakkoseen. Edellinen ennätykseni viime vuodelta Kööpenhaminasta parani noin 18 minuuttia. Maaliviivalla ukkosmyrsky puhkesi sopivasti ja painelin EA-telttaan tsekkauttamaan veriset jalkani. Kropan jäähdyttäminen johti kisa-asun hiertämiseen, minkä olisin voinut jättää välistä, mutta hei, hiertymät paranee - mestaruudet säilyvät.

Palkinnot jaettiin kisan jälkeen. Päivän rasitukset nähtävissä naamasta. Pientä numeroa tehden minut piti nostaa palkintopallille, joka oli naurettavan korkea! Kuva: Teemu.

Olin kisan jälkeen todella onnellinen ja väsynyt. Teemun (pitäisikö lisätä AG-) valmennuksen periaate siitä, että harjoitellaan ja tehdään niitä asioita, joita kisapäivänä tarvitaan, kantoi jälleen kohdallani hedelmää. Pyörä on kehittynyt hyvälle tasolle ja tempotykki alkaa olla ihan sopiva nimitys. Olen myös hyvä kilpailija, eli haluan tehdä parhaan mahdollisen suorituksen (voittaa), pidän huolen kisan aikaisesta ravintopuolesta kellontarkasti (tarvittaessa soveltaen) ja pystyn painamaan pitkään epämukavuutta vasten. Iloitsen suuresti siitä, että triathlonissa saadaan kilpailla omassa viiteryhmässä ja tavoitella siinä parhainta menestystä, kun perhe, työt ja muut elämän tärkeät osa-alueet vievät enemmän tai vähemmän saman verran kilpasisarien ajasta arjessa.

Nyt tästä ensin kunnolla palauttaen ja sitten polkujuoksun kautta kohti Finntriathlon Leviä!

Kisavideo:

Leiri takana, kesä edessä

Perinteinen etelänleiri on taas paketoitu ja vieläkin perinteisemmin leireilimme Calellassa Barcelonan kupeessa. Treenipäiviä oli seitsemän, joten lepopäiviä en pitänyt vaan yhden pyörättömän päivän, jolloin kyllä ohjelmassa oli pitkä juoksu.

Säät olivat suosiolliset ja lyhyissä sai pääsääntöisesti ajaa. Yhtenä päivänä "lämmintä" oli +8 astetta ja vettä satoi, joten ohjelmaa piti hieman muuttaa, mutta ajamaankin pääsi kuivilla teillä.

1. päivä

Perinteinen rantaraitin ajelu avasi leirin. Ehdin ajamaan 3,5h kunnes takakiekon kanssa ilmeni todella yllättäviä teknisiä ongelmia (venttiilinjatkon kanssa), joten taksihommiksi meni loppumatka. Koskaan aiemmin en ollut joutunut taksilla ajelemaan lenkiltä pois, mutta kerta se oli ensimmäinenkin. Kyllä oli illalla vähän paha mieli ja tunnelma pilalla, mutta siitä se lähti fiilis nousemaan.

Avatkaa nyt ne soppalan ovet! Mulla on nälkä!

2. päivä
Seuraavaksi päiväksi sain seuraa Antikaisen Annista, jonka kanssa ajoimme puolikkaan kisan pyöräreitin vastapäivään. Kyllä niin ihailin Annin laskutaitoa, josta yritin kyllä ottaa paljon opiksi.

Helposti saa kokonaisen Mars-patukan suuhun, jos on pakko.

3. päivä

Tälle reissulle sain vielä Annin mukaan ja ajoimme ns. Hilarin nousun, 120km. Totesin, että niin ne vain nämä nousut pienenee, sillä ensimmäinen muistikuvani on useamman vuoden takaa, jolloin ylöspääsy ei ollut lainkaan niin varmaa. Kovasti paljon yritin olla pienenä Annin selän takana, kun tuuli riepotti joka suuntaan.

Lenkkikahvit join kahdesti.

4. päivä

Neljäs päivä oli juoksupäivä. Sain miesseuraa lenkille ja juoksimme 1,5h. Saimme juostua vielä nousevavauhtisesti niin, että ensimmäiset 45min meni 5:46 min/km ja viimeiset 45min 5:31 min/km. Loppuun vielä reviteltiin 10min 4:50 min/km-vauhtia. Iltapäivällä vielä kilometrin verran uintia, jotta tuntuma säilyisi.

5. päivä

Tämä päivä oli sateinen ja kylmä. Kävin aamupäivällä juoksemassa 2x15min IM-vauhtia, mutta tavoitevauhdistani jäin eilisen painaessa päälle. Iltapäivällä pääsin kuiville teille ajamaan, joten ohjelmassani oli 2 x voimamäki. Ensimmäinen nousu meni 192 W ja toinen 197 W.

6. päivä

Tämän vietin tasamaalla. Tai no, reilut 1560 nousumetriä ehti tulla 130km aikana. Sain myös tälle lenkille herraseuraa, joten uudet maisemat sai taivastella jonkun kanssa. 

Ihan kun en olisi missään leirillä ollutkaan! Ainakaan ei ole stressiä tai rasitusta.

7. päivä

Viimeisenä päivänä ajettiin ns. Brullin kosto. Ylhäällä oli jälleen aika viileää, mutta huomattavasti mukavampaa kuin viime vuonna sateessa. Olin suggeroinut itseni epäilemään voimiani nousta reitin toinen nousu, joka on 2km pitkä, mutta vedetään lähes koko ajan suoraa tietä 10 % nousuun. Typerää, koska jaksoin paremmin kuin ensimmäisellä kerralla.

Challenge Poznan on juhannuksena, joten juuri fiilistelin sitä, että ei tarvitse koko kesää treenata täydelle matkalle, kun pääsee tästä hyvän pompun kautta kisaamaan heti! Ilmoittauduin vielä Finntriathlonin Levin kisaan, pitkälle matkalle tietenkin! Hyvä kesä tulossa taas!

Ihana äitini oli mukana, joten olimme taas koko perhe koossa. Vanhemmat olivat välillä melko rauhallisia illalla.

Yhteensä 25,5h ja 608km liikettä.

2016 paketoitu, 2017 avattu

Vuosi 2016 oli hieno. Oli onnea, iloa, onnistumista, sitkeyttä, rakkautta, pelkoa, kaipausta ja toipumista. Urheilun saralla edellä mainitut olivat myös läsnä.

2016 puhkaisin vihdoinkin 400 tunnin haamurajana pitämäni liikuntamäärän, yhteensä 429h. Pyörällä ajelin 3800km, juoksin 600km ja uin ruhtinaalliset 67km... Kuntosalilla näytin viihtyneen 26 tuntia. Vuosi 2015 ei ole oikein hyvä verrokki, koska se meni suurimmalta osalta eturistisideleikkauksesta kuntoutumiseen. Ja hyvä että meni, koska polvi ei ole rajoittanut elämääni millään tavalla. Hauskaa kääntää pyörän päällä vietetty aika työajaksi, mikä tarkoittaa noin kahdeksaa työviikkoa.

Kooste Instagramin yhdeksästä tykätyimmästä kuvasta vuodelta 2016. Sporttipainotteista, voisi todeta.

Vuosi 2017 tuo tullessaan perinteisen leirin Calellassa sekä Challenge Poznanin täyden matkan. Haaveilen edelleen siitä Finntriathlon Levistä, jonka haluaisin käydä kokemassa. Reissu vaatii vielä suunnittelua. Jotain muutakin vuoteen saa vielä loistavasti ns. ripoteltua. Ehkä jotain multisporttia, massahiihtoa tai juoksua. Joka tapauksessa edessä on loistava vuosi! 

Nauti!

Elokuun Ironman on kuin muisto vain, vaikka eihän siitä nyt niin kovin kauan ole, vai onko. Paljon on ehtinyt siinä ajassa tapahtua ja ensi kesän on triathlonin suhteen jo suunniteltu hyvin eli melkein jo tehty. Otetaanpa katsaus syksyyn!

Juuri mihinkään ei kannata suhtautua niin kovin vakavasti,

Kööpenhaminassa tapahtuneen raaston jälkeen podin pari flunssaa, jotka otin vastaan kohteliaasti päiväkotirumbankin alettua sopivasti. Työmatkapyöräilyä, joka kyllä on n. 1h päivässä kärry perässä, lukuun ottamatta en tehnyt moneen viikkoon mitään. Ei huvittanut oikeastaan yhtään, niin kuin ei tarvitsekaan. Ironman-blues oli hyvin lievä, ehkä pientä kaihomieltä vain. 

Ylimenokauden hauskoja puolia on se, että voimme (oikeastaan ainoastaan silloin) treenata yhdessä Teemun kanssa.

Ensi kesänä suuntaan "nuoruuden" maisemiin Puolan Challenge Poznaniin. Olin Puolassa vaihto-opiskelemassa taloustieteitä 2000-luvun alussa ja muutama vuosi myöhemmin olin samaisen yliopiston kv-suhteiden osastolla töissä ja tekemässä harjoittelua. Meillä on myös hyviä ystäviä Puolassa, joita olemme viimeksi nähneet 10 vuotta sitten. Puolan kieli on vähän ruosteessa, mutta eiköhän sitä trituristihommat vielä selvitetä! 

Kävin koittamassa miltä tuntuu yrittään juosta Tahkovuoren huipulle. Kuten kuvasta näkyy, ei kovin hyvälle.

Ensi kesänä houkuttelee myös ajatus osallistua Finntriathlon Leville. Mutta katsotaanpa nyt rauhassa vielä, jahka Teemunkin sunnittelmat selkiytyvät. Köpiksen 11:20h oli suortuksena sellainen, että siitä voi tietysti ajatella parantavansa, mutta kyllä oli niin kunnonmukainen suoritus ja mahtavat olosuhteet että tiukassa voi olla. Joitakin osa-alueita on helppo parantaa, esimerkiksi tämän vuoden uintikilometrit ovat pöyristyttävät 59. Toki pyörässä tapahtui kehitysharppaus, samoin juoksu kehittyi entisestään. Kaikkea ei vain voi saada ja nämä on harkittuja paikkoja, joissa pitää pitää pää kylmänä. Onneksi minulla on sellainen "viilennin" ihan kotosalla.

Altaassakin on työt aloitettu.

Elämässä kaikki ei suju kuitenkaan suunnitellusti. Olin leikkausjonossa suunniteltuun operaatioon marraskuussa, mutta minkä odotus päättyikin paljon aiottua aiemmin päivystysleikkaukseen. En avaa enempää tällaista henkilökohtaista asiaa, mutta tilanne on nyt hoidettu ja sairauslomakin päättyy tänään. Treeninkin voi aloittaa. Ajattelin ottaa tämän yhtenä muistutuksena nauttia sekä niistä että muistakin asioista, mitä saa ja on mahdollisuus tehdä.

Vähän erilainen selfie kuin yleensä minun ottamat.

Ensimmäinen ison tytön leiri takana

Yhdeksän päivää, 35,5h ja 699km. Kaikki treenit meni juuri niin kuin oli suunniteltu ja vieläkin paremmin. Leiriohjelma oli loistava, sillä vaikka loppua kohti tuntui, että pystynkö tosiaan vetämään tämänkin päivän, niin aina pystyin ja en kärsinyt minkäänlaisista säryistä tai esim. polvikivuista.

Pitkää suoraa oli välillä ajajalle. Kuvan otti Pia.

Kaksi ensimmäistä leiripäivää menivät pyörän selässä ja ajettiinkiin molemmilla lenkeillä 5-6h. Nousua oli myös ihan riittävästi tarjolla. Kolmentena päivänä pidettiin pyörätön päivä, mutta uitiin 50m ulkoaltaassa 60min ja juostiin 90min. 

Rantalenkillä ensimmäisenä ajopäivänä. Pia kuvasi jälleen.

Sitten tuli yksi suosikkitreeneistä, sillä ajettiin noin 1h pyörää, juostiin 30min, ajettiin 1h pyörää ja juostiin 30min. Tiettyjä watteja oli tarkoitus pitää, mutta hankalaa se tasaisella oli. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen harjoitus tällä tyylillä minulle. Juoksu kulki tosi hyvin. Sitten oli luvassa voimapyörää, missä noustiin yhtä mäkeä tietyllä "asetuksilla" (watit, kadenssi, ala-asento), tai ainakin yritys oli kova. Sitten juostiin päälle 40min, joka irtosikin tosi hyvin, sillä viimeinen 20min meni 4:45min/km-keskivauhtia,

Altaassa meno on jähmeämpää, mutta muut lajit kulkee kyllä kivasti. Pia taisi kuvata tämänkin.

Sitten olikin "lepopäivä", eli uin altaassa 60min ja sen jälkeen vein äitini, joka oli supermummona lapsenhoitajana mukana, Barcelonaan. Äidilleni kuuluu isoin kiitos, että kaikki sujui ihan huippuhyvin ja saimme kuitenkin olla koko perheenä matkassa.  

Meri oli hieno, varsinkin kun sinne ei tarvinnut itse mennä tällä kertaa.

Sitten jatkettiin ajoa ja suunnattiin toiseen "mäkeen" ajamaan mäkitreeniä, eli 5 kertaa mäki ylös lähellä ns. sweet spottia.

Alkuverran jälkeen iloinen joukko kokoontui, kunnes alettiin jyhkimään.

Toiseksi viimeisenä päivänä lähdin seuralaiseni kanssa todelliselle äitienpäiväajelulle ns. Brullin kosto -lenkille. Nousumetrejä tuolla reissulla tulee n. 2700, ajoaikaa tuhraantui 6h45min ja 143km kertyi kokoon. Tuolta reissulta jäi vaikka miten paljon tarinoita kerrottavaksi ja iso osa liittyi siihen, että vettä satoi aina kun lähdettin laskuun eikä ne laskut todella olleet mitään pikku alamäkiä. Aika kylmä voi olla pyörälläkin. Mutta sinänsä tuo oli loistava reissu ja olen edelleen fiiliksissä, että pystyin sen ajamaan. 

Go Pron kanssa leikkiminen on vähän vielä alkutekijöissään...

Yhdeksäntenä päivänä lähdin ajamaan "sellaista mitä vielä jaksaa", ja jaksoinhan vielä ajaa Barcelona Ironmanin 70.3 -pyöräreitin. Tosin vauhti ei enää päätä huimannut, mutta hauskaa oli. Matkustukset sujuivat sutjakkaasti ja arkeen palattuani olen ollut nälkäinen ja väsynyt. Mutta silleen hyvällä tavalla.

Irongirl oli elementissään.

Maratona d'Italia 2015

Syysloman kunniaksi lomailin tavalla, joka on ainoa jonka osaan. Eli köpötellen hankalasti paikasta toiseen ja laskeutumalla kylki edellä portaita. Yritän siis sanoa, että viimeiseen 10 vuoteen 95% ulkomaan matkoista alkaa tai päättyy jonkinlaiseen urheilusuoritukseen. Matka Italiaan ei siis tehnyt poikkeuksesta.

Kisakanslia oli kerrankin ihan kelvollinen.

Maratona d'Italia juostiin Maranellosta Carpiin, eli ns. point-to-point -reitti toi oman kivan säväyksen kisaan. Iloinen joukkomme (sisältäen suurimmaksi osaksi kollegojani) suuntasikin Milanosta Carpiin, mistä järjestäjän kuljetuksella pääsimme kisa-aamuna Ferrarin punaiseen Maranelloon. Järjestelyt sujuivat ihan mukavasti, mitä nyt bussikuljetus oli parikymmentä minuuttia myöhässä. Sitä odotellessa juttelin paikallisen triathlonistin kanssa, joka hehkutti Garda-järvellä pidettävää Triathlon Bardolinoa, joka on olympiamatkan kisa. Vannotti minua, etten unohtaisi, joten pisteet minulle.

Karhu oli vahvasti esillä. Kenkiäkin oli myynnissä expossa.

Itse kisaan lähdin vähän upporikasta ja rutiköyhää pelaten. Juoksukilometrejä ei ollut muille jakaa, mutta lähdin tavoittelemaan 5:05min/km-vauhtia ja katsomaan mitenkä käy. Aika pian kävi selväksi, että ihan tuohon vauhtiin en pysty, mutta juoksu tuntui kyllä tosi hyvälle aina puolimaratoniin ja siitä vielä jonkin aikaa. Sitten vauhti alkoi tippumaan. Energiat riittivät jälleen erinomaisesti eikä ilmeisesti +28 asteeseen kivunnut hellekään vaivannut minua. Ei vaan ollut niitä kilometrejä. Kisa oli IAAF:n alainen kisa ja siis heidänkin kalenterissaan, joten ko. sääntöjä myös noudatettiin. Huoltopisteet olivat 5km ja pesusieniä niiden välillä. 

Reitti oli aika mieletön. Niin paljon kaunista katseltavaa, jos nyt jotain ehti katselemaan. Kylmät väreet (ei nestehukasta johtuen) sai aikaan sotilasakatemian läpijuoksu, missä tasaisin välein oli tytöt ja pojat juhlatamineissaan tapauttamassa. Sitä kesti pitkään ja se oli todella hieno kokemus.

Hauska maaliintulo. Harmi tietysti, että ongelmat toivat meidät yhteen.

Noin 1,5km ennen maalia sain kiinni ongelmista kärsineet seurueemme miehet ja tulimme hauskasti yhtä aikaa maaliin. Täytyy luonnollisesti todeta kuitenkin, että nettoaikojen mukaan minä juoksin nopeimmin, eli aikaan 3:52:53. Olin muuten naisten yleisen sarjan neljäs. 12min kovempi aika olisi vienyt minut podiumille. Vähän surullista. Maalissa lihaksia alkoi särkemään aivan tajuttomasti, kunnes se sitten pian helpotti. Polvessa ei ollut mitään tuntemuksia koko aikana, joten ehkä alan olla selvillä vesillä sen suhteen.

Kisan jälkeen joko hymyilytti, tai sitten tuo on kouristus.

Koska startti oli Maranellosta, missä Ferrarin tehdas on ollut aina 1940-luvulta lähtien, niin pitihän siellä käydä uudelleen. Ferrari Museo oli kyllä ihan hauska vierailukohde, jonne ei kyllä tulisi mentyä, jos ei olisi ollut noin äärellään. Katseltavaa ja käveltävää oli juuri sopivasti post maraton tunnelmiin. 

Broom, broom.

Carpista siirryimme uuteen majapaikkaamme Garda-järven kautta. Hienot maisemat ne oli sielläkin. Vesi oli kirkasta ja periaatteessa triathlonkisan vetäminen tuolla kävi mielessä, mutta luulen, että nousua tulisi siinä reissussa enemmän kuin tarpeeksi.

Kuvan ottamisen jälkeen järvi sumeni ja aallot iskivät laiturin väliköistä. Ei muuten ollut mikään rivakka ylösnousemus.

Loppureissu sujui rennommissa merkeissä ja lähes suoraan siirryin itse Milanosta Tahkon vuorijuoksuun, missä Teemu juoksu omassa sarjassaan ja ylhäisessä yksinäisyydessään 84km aikaan. Vähän tässä jo kyselin varovaisesti, että josko sitä saisi aloittaa treenin, niin Teemu vain puuskahti, että lokakuussa mitään reeniä vielä aloiteta! Selvä. 

Duomo di Milano.

Finntriathlon Tahko

Lauantaina triathlonkausi laitettiin pakettiin ja meidän perheen osalta aika hienolla tavalla. Teemu voitti täysmatkan kisan aikaan 8:53, mikä sinetöi myös kokonaiskilpailun voiton. Erityisen jännitysmomentin toi Norsemanin vain kahden viikon takainen läheisyys, mutta myös se, että Teemu ja Tuukka ovat kisanneet toisiaan(kin) vastaan jo parikymmentä vuotta. Postauksen kuvat Bullseye Photography.

Puolimatkan naiset odottamassa veteen siirtymistä.

Myönnän, että 10 vuotta sitten jännitin eri tavalla Teemun triathlonkisoja. Vuosien saatossa olen oppinut hyvin monimutkaisen kokonaisuuden merkityksen ja suhtaudun rauhallisemmin isoihinkin kilpailuihin. Osa kilpailijoista on tuttuja jo vuosien takaa, joten kenellekään ei soisi huonoa päivää ja muidenkin menestyksestä osaan iloita. Miehet tekevät mitä miesten on tehtävä. 

Tuulettaen maaliin. Appiukko hyväksyvästi taustalla taputtaen.

Itse taasen starttasin puolimatkalle klo 11.05, viisi minuuttia miesten startin jälkeen. Jo täysmatkan lähdössä klo 08.00 katselin järven vaahtopäitä hivenen huolissani. Mutta huoli olikin turha, sillä vaikka aallokko oli selvästi havaittavissa ja koettavissa, niin se ei oikeastaan vaikuttanut minuun. Uidessa iloitsin siitä, että kokemus on tuonut varmuutta ja pystyin uimaan ilman suurempia hämminkejä. Vauhtia olosuhteet kyllä söi ja vielä juuri ennen siltaa pööpöilin itse, kun sain päähäni, että edessä saattaa olla vielä poiju, mikä pitää kiertää. Ei ollut. 1,9km aikaan 41:54, että hidasta oli, mutta voimia ei mennyt ylimääräisiä.

Kilpailujohtaja Kuvaja ehti ennen minua kaulailemaan Teemun kanssa. Tämän kerran. Ensi vuonna käytän kyynerpäitä.

Tuukka ja Teemu. Toisella vähän leveämpi hymy kuin toisella heti kisan jälkeen.

T1:llä vaihtoon meni neljä minuuttia ja asiantuntijamiehet (siis oikeasti) huusivat, että: "Lemmettylän rouva ottaa sitten ensimmäisen nousun rauhassa, vai mitä!" Tavallaan en sitten kuitenkaan malttanut ottaa. Pyörää ajoin sitten taas tuttuun tapaan tuulispäänä. Jälleen hyräilin Saarenmaan valssia "Siis pyöritä, lennätä pellavapäätä, kuin silmissä leikkivät säkenet lyö." Mielestäni se sopii minulle kun ajetaan isolla limpulla loivaan laskuun. Pyöräaika 90km oli 2:50:39, sarjani kuudenneksi nopein. Isompia viisauksia ei pyöräosuudelta ole kerrottavaksi, paitsi se, että ihmettelin kun aika moni mies ei ajanut laskuja, vaan laittoivat kammen suoraksi. Peesivalvonnasta sen verran oman kokemukseni perusteella, että jämäkkää touhua oli ja jämäkästi käytiin minunkin takana sanomassa, että välikuntoon tai tulee penaltii,

Lapsia ja voittajia.

Kuten eräs lajin legenda totesi tänä kesänä, niin triathlon on sellainen laji, jossa uidaan, pyöräillään ja lopuksi juostaan. Tarkoittamalla tällä kuitenkin hieman korkealentoisempaa kuin näin asiayhteydestä irroitettuna näyttää. Juostahan sitä vielä piti puolimaratonin verran. Kannustus oli huimaa ja kuuluttajatkin ottivat ilon irti, ehkä myös vähän kustannuksellani, (ja ilmeisesti myös äitini), mutta hyvä showhan on tärkeintä. Vaikka en aina siltä näytä, niin kaikki kannustus on korkealle arvostettua. Kiitos siitä. Ensimmäinen kierros oli vähän kankea ja toinen kierros tuli sitten vähän paremmin. Aika 1:57:34, joka on itseasiassa reilut 2min kovempaa kuin Joroisissa. Maaliin juostessani laskeskelin, ettei Teemu voi olla vielä tulossa, mutta kuulutus sanoi muuta. Onneksi en jäänyt kuitenkaan odottelemaan pidemmäksi aikaa, sillä Teemun 40km väliaika oli jokin haamuaika, sillä odottelin maalissa vielä hyvän tovin. Ja vaikka moni oli arvuutellut, että juostaanko käsi kädessä maaliin, niin se olisi ollutkin näky, koska Teemu olisi saanut vetää minua. Ajattelin kyllä, että tämä on hänen voittonsa ja kisansa, joten odotin mieluusti maalissa. Loppuaikani oli 5:37:34, joka oikeutti naisten kilpasarjan 12. sijaan. 

Irongirl kyllästyi selvästi jo isänsä tuuletteluun, kun toistamiseen piti mennä hakemaan palkintoja.

Kesä oli hieno ja tapahtumat olivat järjestelyiltään ensiluokkaisia. Toki kaikessa toiminnassa on parannettavaa, mutta ihmettelisin suuresti, jos esille tulleisiin kehityskohteisiin ei reagoitaisi. Tarkoitan siis kaikkia kisajärjestäjiä, jotka triathloneja täällä Härmässä järjestää. Kuten Twitterissä jo kirjoitin, oli tämä kesä Suomen paras triathlonkesä meille. Tosin ensi kesä tulee olemaan vieläkin parempi, mutta nautitaan nyt hetki.