SM-maastoduathlonista N30-34 -sarjan mestaruus (sekä mahdollinen trauma)

Lauantaina kisattiin Iisalmen Paloisvuorella maastoduathlonin SM-titteleistä. Toiveeni toteutui ja kisaajia oli lisäkseni muitakin. Kun saavuttiin kisa-alueelle, niin huhut teknisesti vaativasta pyöräreitistä kiirivät korviini. No, se oli tiedossa, mutta lyhyen tiedusteluajelun jälkeen totesin saman myös itse. Oli aikalailla selvää, että syksyn mtb-koulu jäi lyhyeksi. No mutta, tätä varten oli harjoiteltu ja tosissaan (muttei vakavissaan) lähdin matkaan. 

Support Teamille piti antaa läpsyt joka kierroksella. Parasta.

5,1km juoksu sujui raskaassa (pehmeä ja märkä) maastossa hyvin aikaan 22.43 ja vaihdon jälkeen 13,7km pyöräreitti odotti ajajaansa. Yhteenvetona voin todeta, että se mikä oli hauskaa, oli hauskaa ja se mikä ei ollut, niin ei todellakaan ollut. En vaan paikotellen uskaltanut. Hävisin ihan reilusti edessä oleville naisille pyörän aikana ja ekan kierroksen aikana päässäni kävi iljettävä ajatus koko homman heivaamisesta kierroksen jälkeen. Se oli todellinen low point. Ärsytti, että tuommoinen ajatus tuli mieleeni. Kävin pikaisen ja syvällisen keskustelun itseni kanssa. 

Keskustelut on jo käyty.

Tämän keskustelun jälkeen tunnelmat paranivat ja toinen kierros meni muutenkin sujuvammin. Mietin matkan aikana, että 7 vuotta sitten olin tässä samassa tilanteessa/tilassa triathlonkisoissa. Vähän niin kuin että "häh, mitä helvettiä minä olen tekemässä ja miten minä tähän jouduin". Minkäänlainen luovuttaminen ei ollut vaihtoehto (ei silloin eikä nyt) ja helvetinmoisella tsempillä vaihtoon. 

Viimeinen juoksuosuus kulki taas hyvin. Tajusin, että jos nyt en kaadu naamalleni ja jää siihen, niin tulen voittamaan sarjani SM-kultaa. Se pisti kyllä hymyn huulille ja askelta lentävämmäksi. Sinänsä mestaruus tilanteessa, jossa toinen ilmoittautunut ei pääse starttiviivalle, on vähän valjua, mutta kyllä minä sen eteen tein ihan kunnolla töitä. Ja metallit jaetaan viivalle tulevien kesken, näinhän se on. Naisia oli mukana tosi vähän, mikä tietty on harmi. 

Maalissa helpottuneena ja onnellisena.

Maastopyöräilijät olivat tehneet reitin ja se kyllä näkyi ja tuntui. Ihan sairaan hienosti veti mtb-tytöt ja -pojat. Ei ollut täydenmatkan trinistillä mitään saumaa tuossa touhussa. Sinänsä yllättävän spesifi laji tuo maastoduathlon, jos ja kun noin tekninen on tuo pyöräosuus.

En vaan malttanut olla otattamatta tätä kuvaa.

Ai mistä se otsikon trauma tuli? Olen nauranut, että Teemulle on yksi urheilukisa ylitse muiden jäänyt jonkinlaisena järkytyksenä mieleen. Nimittäin Vaarojen tuplamaraton. Se on kuin trauma. Teemu puhuu siitä eritavalla kuin mistään muusta äärimmäistä kestävyyttä tai rajoja koettelevasta tapahtumasta. Ei niin, että se oli kamalaa, vaan siten, että se on todella jäänyt mieleen. Huusin Teemulle pyörällä, että tämä on minun traumani. :-) Naisten kakkonen kysyi minulta pyörän aikana, että eksyinkö reitiltä. Vastaus on, että en.