tiistai 12. heinäkuuta 2011

Kisaraportti: Ironman Zurich Switzerland 2011

“Swim 2.4 miles! Bike 112 miles! Run 26.2 miles! Brag for the rest of your life!”

Uskomaton pari vuotta kestänyt ironman-matka sai arvoisensa päätöksen Sveitsin Zurichissä sunnuntaina 10.7.2011. Olen vahvasti sitä mieltä, että itse ironman-titteli ansaitaan jo ennen kisaa ja kisa on kuin lopputyö pitkälle valmistautumiselle. No mutta, itse asiaan, eli siihen kisaan.

Kisa-aamuna kello soi 4:15 ja kuten ei yleensäkään, niin ei tänäkään aamuna ollut ongelmia pompata ylös kuin vieteri. Yleensä en pysty aamuisin ennen kisaa (omaa tai Teemun) syömään mitään, mutta nyt mussutin palan leipää ja kahvin mukisematta. Fiilis oli heti alusta asti ihan mielettömän hyvä. Ihmettelin sitä ääneen oikein itsekin, että kuinka voi olla näin hieno vireys ja tykitys ja eikö minun pitäisi kärsiä jonkinlaisesta **skahalvauksesta. Pablo laittoi sopivaa mussiikkia vielä tulemaan, niin jorailin sitten kamat kasaan ja siirryttiin autolla kisapaikalle.

Kisapaikalla laitoin geelit ja patukat pyörään kiinni ja lisäsin satulapussiin kaksi kaasupatruunaa sekä tietenkin juomapullot pyörään. Oli mahtavaa nähdä tuttuja naamoja (ja uusia tuttavuuksiakin) ja Maijan kanssa mentiin yhdessä naisin jonottamaan, minnekäs muuallekaan, kuin vessaan. Höpötettiin, niin kuin arvaten saattaa ja epäonnekseen edessämme oli yksi 13 kisaan ilmoittautuneista suomalaisista. Mutta arvelen hänen olleen jo niin kokenut kisaaja, ettei meidän rallatukset häntä härinneet.
Oma karsina!

Lähtöpaikalle siirryttäessä vetäisin ensimmäisen geelin (monista) ja sätin jo siinä vaiheessa niiden makua. Ei auttanut, vaan oli kovetettava itsensä. Kiskottuamme märkäpuvut päällemme Maijan kanssa, pulahdimme veteen ikään kuin kokeeksi. Märkää oli edelleen ja fiilis edelleenkin katossa. Kummallista. Suuntamisemme vielä kulkumme naisille tarkoitettuun uinnin lähtökarsinaan ja halasimme toisiamme ja toivotimme hyvää matkaa. Vähänpä taisimme siinä vaiheessa tietää, sillä kuljimme ison osan matkasta yhdessä, kuten olimme jopa satoja tunteja yhdessä treenanneet!
Ai kellä oli hyvä fiilis!

Lähtölaukaus tuli 7.00 ja lähdin uimaan rauhassa. Aika haasteellistahan se on, kun ympärillä sätkii 2000 muutakin. Takkuilun jälkeen huomasin sen, minkä olin jo sanonutkin, että poijuja ei näe, koska aurinko nousee suoraan vastarannalta. Ei auttanut kuin uida muiden mukana ja alkaa suunnistamaan sitten, kun jotakin näki. Uinnissa ei ollut oikeastaan ongelmia, vaikka välillä tuli aika aggressiivisia uintikamujakin reitillä kohdatuksi. Uinti oli kahtena kierroksena ja 3,8km taittui aikaan 1:20:56, johon olin oikein tyytyväinen, sillä himmasin vähän vauhtia loppua kohti ja uinti oli vahvan tuntuista.

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa...


T1 meni yllättävän nopeasti, vaikka tuntui että vaihtoon tuhrautui todella kauan. Kuitenkin pääsin pyörän päälle ajassa 4:10. Kuulin Teemun huutavan jotakin hyvästä uinnista ja hymyillen jatkoin matkaa.

Ja pyörän päälle. 180km odottaa.


Pyörä, niin, mitä siitä sanoisi. Saanen muistuttaa, että minut ehkäpä jopa viekkaudella huijattiin lähteämään Sveitsiin tekemään ensimmäinen ironman, koska se olisi tasainen! :D Nooh, olisinhan tuota itsekin sen osannut arvioida, mutta meni jo ja pyörällä oltiin menossa 2 kierroksen reittiä. Alun 30km oli tasaista ja humpsautinkin sen ajaa n. 30km/h:ssa. Sitten alkoi mäkisemmät pätkät, jotka suunnitelman mukaisesti otin rauhallisesti ja ajoin kovempaa sitten tasaiset ja alamäet. Tämä toimi oikein hyvin ja matka eteni. Minulla ei ollut pyörässä (onneksi) mittaria, joten en nähnyt vauhtia mistään, mutta matemaattisesti lahjakkaana (NOT!) laskin keskivauhtia, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Kierros päättyi nousuun, jossa oli ihmisiä kuin Le Tour de Francella, mutta sekin minua vain nauratti. Toisen kierroksen alettua, noin 120km jälkeen meinasi mieleen hiipiä synkkiä ajatuksia, mutta onneksi kuulin iloisen tervehdyksen ja Maija ajoi minut kiinni. Mentiin sitten yhtä matkaa (asialliset välit luonnollisesti pitäen) ja toinen toistamme tukien. Kuin tilauksesta (jos jollakin on niin huono huumorintaju, että moista tilaisi) pyöräilyn lopussa alkoi sataa ja tulipa päällemme oikein ukkoskuuro. Olin varma, että salama iskee hiilikuitupyörääni ja lennän reitillä 100km taaksepäin, kulkematta lähtöruudun kautta! :D Näin ei kuitenkaan käynyt ja pian olimme T2:ssä. 180km tuhrautui aikaa 7:20:03 noiden nousujen johdosta. Tiesin (really!?) maratonin olevan vielä tulossa, joten ei ollut tarvetta yrittää puskeakaan, mutta taisi ne juoksujalat osaksi tuonne nousuihin kuitenkin jäädä.

90km takana...


Heartbrake Hill, jossa meno oli kuin TdF:ssä.

T2:sta selvisin ajassa 4:46. Ja sitten ei kuin maratonille.

Tässä vaiheessa ei ollut ollut isoja probleemia. Jalkapohjia särkiä pyöräkengissä, mutta tiesin sen pian helpottavan. Palelsi ukkoskuuron jälkeen, mutta senkin tiesin juoksussa helpottavan. Lähdimme Maijan kanssa yhdessä juoksemaan, mutta pian sovimme menevämme omia menojamme. Maraton juostiin neljänä kierroksena, joka oli aika killeriä. Humputin menemään ja kadehdin kaikkia, joilla oli enemmän rannenauhoja, jotka kertoivat kierrosten määrästä. Kun pyörän aikana ravinnepuoli oli kellontarkkaa työtä, niin juoksussa en enää osannut noudattaa sitä. Teemu antoi ohjeita ja huolsi minua juoksun aikana tälle toiminnalle tarkoitetuilla huoltopisteillä. Ihana Teemu. Jossakin vaiheessa yhytimme Maijan kanssa taas toisemme ja parikymmentä kilometeriä mentiin taas yhdessä. Välillä piti heittää kävelyksi, sillä minulla polven lihakset alkoivat pettämään (siis siitä huonommasta polvesta) ja Maijalla oli omia probleemia. Kaksi asiaa oli selvää, tulen pääsemään maaliin ja välillä oli käveltävä. Join ja otin geeliä/lihakeittoa/suolaa/patukkaa/suolatikkuja säännöllisesti kroppaani kuunnellen. Viimeisen kierroksen alussa lähdin juoksemaan (kuten Forest Gump) ja juoksin maaliin saakka. Ohitin juoksussa yli 100 ihmistä, vaikka maratonaika 5:23:32 kertoo karua kieltään ironmanin maratonista ja siitä, että juoksukilometrit eivät olleet syksyn polvivammasta johtuen ihanteellisimmat.

Taistelutoverit.

Ja vieläkin naurattaa.
 Koska olin ottanut iisisti alkupuolen maratonista, pystyin karauttamaan juoksulla viimeisen kympin. Ja ihan hyvää juoksua. Sain kannustuksia koko päivän ajan, sillä olin ommellut kisasuikkaan Suomen lipun. Paljon oli suomalaisia katsomassa, joten kaikille iso kiitos kannustuksesta! Viimeisen 5km olin yhtä hymyä! Viimeisen 2km aikana ohitin maaliin menossa olleita varmasti ainakin 20 kisaajan verran. Maalisuora (tai maalimutka, joka mutkitteli vaikka kuinka yleisön edessä) oli uskottamaton hieno tunne. Minä tein sen. Ylitin maaliviivan ajassa 14:13:30 ja halasin kaikkia, jotka olivat 1m säteellä minusta. Mielessä oli kaikki ne aamut, jolloin heräsin aikaisin uimaan. Kaikki ne viikonloput, kun ei voinut nukkua ilman herätystä vaan lähdin ajoissa lenkille. Kaikki ne epävarmuuden tunteet, että olenko hullu vai pystynkö MINÄ todella tähän.

Kukapa ei ironmanin jälkeen näin fiilistelisi! :D

 Olin maalissa ihmeellisen hyvävoimainen ja selväjärkinen. Mitalin ja pyyhkeen jälkeen teputtelin ottamaan vähän juomaa ja ruokaa, joskin ne eivät minulle ole koskaan kisan jälkeen maistuneet. Aika paljon oli porukkaa kääritty avaruushuopiin ja levitelty athlete gardenin reunoille patjoille. Urheilukliseen mukaisesti olin väsynyt, mutta niin helvetin onnellinen. Pääsin maaliin hyvässä kunnossa ja paikat ehjinä.

Kaikista isoin kiitos kuuluu tietenkin Teemulle. En olisi koskaan pystynyt tähän ilman häntä eikä kukaan uskonut tähän parin vuoden projektiin niin paljon kuin rakas aviomieheni. Hänen valmennuksessaan ex-kuulantyöntäjästä saatiin kestävyysurheilija. Kiitos Teemu.

Kiitos myös Maijalle, sillä tällä aikataululla en olisi uskaltanut lähteä ironmanille itse. Ihmisellä täytyy olla tavoite, jotta paras potentiaali saadaan irti. Maija, olet minun taistelutoveri. Kiitos kaikista niistä hetkistä, mitä saatiin ja saadaan(!) yhdessä viettää. Me ollaan fisuja, ryhävalaita, hevosia jne.

Ja hei, koska tämä postaus on jo pitkä kuin oscarpuhe, niin haluan lausua kiitoksen myös kaikille, jotka tsemppasivat ja onnittelivat niin täällä blogissa, FB:ssä ja tietenkin livenä! Teitä on ihan mielettömän paljon ja kaikilta olen saanut jotakin matkaan. Kiitokset myös Pablolle ja Lucialle!

Päätän raporttini tähän. Suuntaamme automme kohti Savoa huomenna ja olemme paikalla, kun Joroisissa uskomaton määrä lajitovereita ahkeroi puolimatkalla. Nähdään siis siellä! Olen se nainen, jonka selkä on palanut, niska hiertynyt, tukka palanut vaaleaksi, jolla on violetti finisher-paita ja hymy korviin asti! 

maanantai 11. heinäkuuta 2011

I am an Ironman!

Ei suuria ongelmia, aikaan 14:13:30 maalissa! Kiitos kaikille! Tarkempi raportti myöhemmin! :) Triathlonvaimosta Ironvaimoksi?!