Niinhän siinä kävi, että pari viikkoa sitten vedin kumipuvun päälle ja juoksentelin puolimaratonin verran järvestä järveen yhdessä parini Petrin kanssa. Ja vaikka olin pari vuotta aiemmin pitänyt hommaa aivan pöljänä lähinnä siitä syystä, että swimrunisti näyttää koko ajan olevan valmis kaatumaan esimerkiksi viereiseen ojaan, niin tästäkin huolimatta olin mukana kun Solvallassa kisattiin 16.9.2017.
Ensimmäisessä huollossa. Kuva: Janne Räsänen |
Kaikki lähti siitä, että Petrin sanottua lähes välittömästi idean esittämisen jälkeen "kyllä", tuli minun tutustua lajiin sopivien varusteiden ihmeelliseen maailmaan. Vaikka kotona (satuinnaisesti tosin) majailee ÖTILLÖ:ssäkin ansioitunut (2016 sija 7.) lajin harrastaja, haluan myös itse olla perillä asioista enkä ottaa kaikkea annettuna. Märkäpuku tilaukseen ja sitten virittelemään pullareita ja lättäreitä swimrunasetuksiin. Kokonaisen kerran pääsin harjoittelemaan tätä jaloa lajia, asiaa ei välttämättä parantanut se, että mukana oli tuolloin Teemun lisäksi myös Iina ja Paavo, jotka muuten voittivat Solvalassa ÖTILLÖ Merit -kilpailun sekasarjan. Tai sanotaan niin, että kauheasti minulla ei jäänyt asiaan vihkiytyä kun jo mentiin seuraavaan siirtymään.
Startissa tuntui oudolle, koska kaikki tavarat oli mukana. Ei siis vaihdeta mitään missään välillä, selvä juttu. Minulla oli kellossa reitti merkattuna ja eri osuuksien pituudet lättäreissä. Oli helppo tehdä säätöjä varustukseen, kun tiesi juostaanko 3,3km vai 150m. Pullari oli tuntunut treenissä vähän ikävältä, kun se oli kiinni reidessä. Petrin kokemukseen luottaen virittelin pullarin kuminauhalla kiinni vyötäröllä olevaan kuminauhaan, jolloin sain pötikän nauhan alle selkään. Useampaan otteeseen piti ihan tarkistaa, että onhan se vielä mukana sillä niin huomaamaton se oli.
Teemut Lemmettylä ja Toivanen voittivat ÖTILLÖ Merit -kisan miesten sarjan. Kuva: Tero Koski |
Kisan alku oli minulle aika rapsakka. Parin kilometrin juoksun jälkeen uitiin 700m, minkä jälkeen noustiin aika reippaasti Nuuksion mäkien päälle. Kroppa meni tuossa ihan jumiin ja pikkuisen alkoi hirvittämään, että näinköhän (tuolloin) 3 viikkoa kestänyt punttikuuri ei ehkä ollutkaan hyvä valmistautuminen. Hapot olivat aivan järkyttävät ja muutaman minuutin ajan piti puhallella ihan paikoillaan. Onneksi noin, sillä siitäpä se elimistö lähti sitten toimimaan ja jalat liikkumaan. Kokonaisuutena teimme nousujohteisen kisan, jonka aikana jopa liikutuimme omasta juoksuvauhdistamme poluilla. Vauhtimme sakkasi pienesti aina, jos edessä oli teknistä pätkää, mutta yhtään siitä helpompi osuus meni jo tyylikkäästi. Kisan loppupuolella ohitimme kaksi sarjassamme olevaa paria ja urheilullisessa mielessä se toi toki riemumieltä.
Lasketturinne bongattu. Reaktiot tiimissä eriävät. Kuva: Janne Räsänen |
Itse kokemus oli aika mahtava. Yhdistetään polkujuoksu ja avovesiuinti ja hullaannutaan sitten siitä. Triathlonissa uintiosuus on minulle sellainen ns. pakollinen paha, joka tehdään vähän väkisin, eikä vähiten siksi, että siinä on eniten kehitettävää. Swimrunissa huomasin odottavani uintiosuuksia. Viimeisen uinnin aikana ajattelin, että tämä sama tunne pitäisi saada triathlonuintiinkin. Miten hienoa onkaan tehdä juuri tätä! Uida juuri tässä ja nähdä maailmaa tästäkin näkökulmasta! Uinnin ja juoksun vuorotellessa jalat tuntuivat myös tuoreilta vedestä noustessa, toki pisin juoksukin oli vain reilu kolme kilometriä pitkä.
Turilas ja Jäärä maalissa. Sateenkaari kruunaamassa maalintuloa. Kuva: Pia Ahti |
Kisa huipentui laskettelurinteen päälle kiipeämiseen, joka näin Levin kisan jälkeen ei ollut ehkä minulle se mieluisin pätkä, mutta parini suorastaan hihkui aloittaessaan juoksuaskelin nousemisen. Tosi asia taitaa olla, ettei tuotakaan rinnettä kukaan tainut enää juoksemalla mennä ylös, mutta sinänsä ihan pikantti lopetus. Noin 25km reittiin, josta reilut 3km oli uinti, käytimme aikaa 4:10:53 ja olimme sarjamme kahdeksansia. Sen verran hyvin sujui yhteistyö, että Team Turilas ja Jäärä tullaan näkemään jatkossakin näissä toimissa. Tulokset löytyvät täältä.