Todisteita tasottomuudesta

Vappuviikon treenisaldo oli reilut 11,5 tuntia, joten näin kuntoutujana asia hymyilyttää kovin. 

Jos viimeksi kerroin siitä, että vappuajelu meni lievästi sanoen mönkään, niin sen paremmin ei käynyt sunnuntain lenkilläkään. Ajoin aivan mahtavaa reittiä kuten vanhaa ratapohjaa pitkin, mutta välillä lunta oli aivan mielettömästi. Siis niin paljon, ettei eteneminen ollut mahdollista. Mitenkään. Jotta kukaan ei unohtaisi tasottomuuttani tässä suhteessa, niin voin kertoa, että ajattelin seuraavan kerran lunta nähdessäni heittäytyä hankeen selälleni. Torjuin kuitenkin ajatuksen puhisemalla ääneen, että itse pitäisi siitäkin nousta...

Pyörä pysyi lumessa pystyssä ihan itsestään. Ei kuitenkaan edennyt niin.

Viime viikolla oli taas legendaarinen pöytäjääkiekkokauden päättäjäisristeily Tukholmaan. Kausi, jota en oikeastaan aloittanutkaan, mutta puolustin naisten mestaruutta viime kaudelta. Hävisin finaalisarjan 2-0 ja melko hyvin pystyin peittelemään pettymykseni. Not! Nyt naurattaa se, mutta ei vieläkään se, että hävisin. En voi koskaan laulaa Aikuista naista... Risteilyyn liittyy erittäin omituinen tapahtumasarja, joka päättyi Tukholman päässä suoritettuun 10km juoksulenkkiin. Omituiseksi tämän tekee se, että suurin osa risteilyvieraista eivät poistu Tukholman päässä laivasta trikoissa. Tosi virkistävä lähestyminen Tukholmaan, vaikka yhden maratonin olenkin siellä juossut.

Muuten liikkumiset keskittyivät tanssilattialle, missä ilo oli virkamiesmäisesti ylimmillään. 

Risteilyltä on täysin luonnollista jatkaa melkein suoraan häihin, jos ja kun kunto sen kestää.

Olen tehnyt useita varustehankintoja kevään aikana, mutta yksi ehdoton suosikkini on juuri postissa tullut pyöräilylippis. Siis laitettavaksi kypärän alle, tai kisapaikalle pre race -pelotteeksi muille.

Middle Aged Women In Lycra...

Vappuajelussa vahvasti läsnä myös pääsiäisen tunnelmat

Lähdin aamuvuorossa ns. vappuajelulle. Koska lottoarvonnassa sain aamuvuoron, niin oli selvää ettei tempopyörällä kannata lähteä muutaman lämpöasteen kanssa taiteilemaan, vaan otin alleni maastopyörän. Uuden pyörän ulkoiluttaminen saa siis vielä odottaa, mutta ehtiihän sitä. Ja on fakta, että jos jollakin mankelilla, niin juuri tempopyörällä saa itsensä paleltumaan kyllä helposti.

Otin kuvan selvittyäni pois naparetkeltä. Kohdennus yhtä sekava kuin ottaja.

Tarkoituksenani oli ajaa ympäri Kuopiota ja pysyä kuntoutujalle turvallisilla hiekkateillä, latupohjilla ja/tai isommilla poluilla. Nooh, ihan kiva ajatus. Mutta jotenkin olin ajatellut, että Puijolla ei olisi +10cm lunta, joka nuljuaisi renkaan alla ja aiheuttaisi pitkät pätkät pyörän työntämistä... Täällähän tuli reilusti lunta toissa yönä ja eihän se sieltä puiden välistä mihinkään pääse sulamaan. Ja jos vaikka muuten pystyisinkin ja uskaltaisin ajaa tuollaisia teitä, niin leikkauksesta tulee ensi viikolla 5 kuukautta eikä pyörän kanssa kaatuminen tunnu vielä asialta, jonka haluaisin välttämättä tehdä. Lopputuloksena siis ensimmäiset 7km aikaan 60min. 

Yhden kerran pysähdyin. Piti huokaista ja soittaa ns. "vihapuhelu" reittivalintoihin liittyen...

Aika paljon siinä ehtii ajatella. Kävin jälleen maastoduathlonin SM-kisoissa tutuksi käyneen keskustelun eri vaihtoehdoista. Sitten ajattelin, että ei tässä luovuttamalla ole mihinkään ennen päässyt. Ja voin kertoa, että vaikka Puijon on keskellä kaupunkia, niin kyllä sieltä voi olla kohtuullisen pitkä matka kunnon teille. Hehee.

Posin kautta kuitenkin ja pian olin taas kipuamassa seuraavalle mäelle. Aika mukavaa oli ajaa, kun aurinko alkoi lämmittämään ja maasturilla kun olin liikenteessä, niin ei ns. tarvinnut pitää kiirettä. Toisen kerran pysähdyin äitini luona hakemassa pulloon vettä ja siinä sivussa sain lohileivän.

Sitten loppumatkaan liittyi reissun toiseksi kovin rypistys, kun kotiin oli PAKKO ehtiä ennen kuin Irongirl menee päiväunille, koska halusin päästä myös nukkumaan. Ehdin ja nukuinkin sitten 1,5h ja loppupäivä meni aivan pökkerössä. 

Notta olipa siinä vapussa taas vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Universumin opetukset

Joskus universumi ei ole (mielestämme) puolellamme. Eräs kollega sanoi, että ristisiteeni katkeaminen oli universumin tapa osoittaa, että aika ja mielenkiinto pitäisi suunnata muualle. No hän ei varmasti sitä vakavissaan tarkoittanut ja minun mielipiteeni lienee sanomattakin selvää. Universumi voi minun puolestani... Helposti voisi sanoa, että universumi (samainen) yritti todella estää Teemua ajamasta trainerilla tänään, sillä ensin tapahtui tapahtumasarja, jonka seurauksena kammet piti irroittaa, jotta ajo pystyi jatkumaan ja pian takarengas puhkesi. Uhmakkaasti sisuskumin vaihdettuaan hän ajoi harjoituksen loppuun. Joten siitäs sait universumi.

Mutta leikitä, eteen tulee kaikenlaisia hankaluuksia ja vaikeuksia. Itselleni tämä loukkaantuminen oli sellainen tapahtuma, että vaikka yleensä suhtaudun asioihin positiivisuuden kautta, niin tässä tapahtumasarjassa muuten niin valoisa mieleni kyllä synkkeni jos ei jopa mustunut. Nyttemmin, kun leikkaus ja kuntoutus ovat sujuneet hyvin, niin voin tietysti jälkiviisaana sanoa, että aika meni nopeasti. Fyssarini arveli hyvän kuntoutumisen olevan syytä korkeasta motivaatiostani. Hän on ammattilainen, uskon häntä.

Tänään posti toi uudet mtb-kengät. Vanhat olivat vain noin 10 vuotta vanhat...

Vaan eihän se valoisalta tuntunut. Nytkin ensimmäiseen starttiin on reilut 70 päivää, niin levoton mieleni poukkoilee edes takaisin. Luonnollisesti ymmärrän, että tulevat kisat ovat enemmänkin harjoituksia ja niissä voi tapahtua mitä tahansa. Vai voi olla tapahtumatta. Joka tapauksessa en voi olla miettimättä, että minkälaisiin tuloksiin olisin päässyt, jos tämä episodi olisi jäänyt tapahtumatta. Juuri kun olin päässyt voittamisen makuunkin.

Ajoasento alkaa olla jo tuttu. Kävin tänään myös kampaajalla.

Mutta mitä ihmettä! Olen onnellinen, kun pystyn taas harjoittelemaan. Ja oikeastaan harjoittelen jo melko normaalisti, ainoastaan se, että joudun treenaamaan sisällä on erona normaaliin. Olen itselleni jopa vähän vihainen, kun menin synkistelemään. En suoranaisesti usko, että tästä koitui mitään hyvää sinänsä, paitsi että sain verhot lyhennettyä, mutta siinäpä se. Edelleen olen sitä mieltä, ilmankin olisin pärjännyt. Jospa kuitenkin sen verran, että jatkossa muistaisin olla vaipumatta synkkyyteen, kun universumi taas yrittää temppujansa.

SM-maastoduathlonista N30-34 -sarjan mestaruus (sekä mahdollinen trauma)

Lauantaina kisattiin Iisalmen Paloisvuorella maastoduathlonin SM-titteleistä. Toiveeni toteutui ja kisaajia oli lisäkseni muitakin. Kun saavuttiin kisa-alueelle, niin huhut teknisesti vaativasta pyöräreitistä kiirivät korviini. No, se oli tiedossa, mutta lyhyen tiedusteluajelun jälkeen totesin saman myös itse. Oli aikalailla selvää, että syksyn mtb-koulu jäi lyhyeksi. No mutta, tätä varten oli harjoiteltu ja tosissaan (muttei vakavissaan) lähdin matkaan. 

Support Teamille piti antaa läpsyt joka kierroksella. Parasta.

5,1km juoksu sujui raskaassa (pehmeä ja märkä) maastossa hyvin aikaan 22.43 ja vaihdon jälkeen 13,7km pyöräreitti odotti ajajaansa. Yhteenvetona voin todeta, että se mikä oli hauskaa, oli hauskaa ja se mikä ei ollut, niin ei todellakaan ollut. En vaan paikotellen uskaltanut. Hävisin ihan reilusti edessä oleville naisille pyörän aikana ja ekan kierroksen aikana päässäni kävi iljettävä ajatus koko homman heivaamisesta kierroksen jälkeen. Se oli todellinen low point. Ärsytti, että tuommoinen ajatus tuli mieleeni. Kävin pikaisen ja syvällisen keskustelun itseni kanssa. 

Keskustelut on jo käyty.

Tämän keskustelun jälkeen tunnelmat paranivat ja toinen kierros meni muutenkin sujuvammin. Mietin matkan aikana, että 7 vuotta sitten olin tässä samassa tilanteessa/tilassa triathlonkisoissa. Vähän niin kuin että "häh, mitä helvettiä minä olen tekemässä ja miten minä tähän jouduin". Minkäänlainen luovuttaminen ei ollut vaihtoehto (ei silloin eikä nyt) ja helvetinmoisella tsempillä vaihtoon. 

Viimeinen juoksuosuus kulki taas hyvin. Tajusin, että jos nyt en kaadu naamalleni ja jää siihen, niin tulen voittamaan sarjani SM-kultaa. Se pisti kyllä hymyn huulille ja askelta lentävämmäksi. Sinänsä mestaruus tilanteessa, jossa toinen ilmoittautunut ei pääse starttiviivalle, on vähän valjua, mutta kyllä minä sen eteen tein ihan kunnolla töitä. Ja metallit jaetaan viivalle tulevien kesken, näinhän se on. Naisia oli mukana tosi vähän, mikä tietty on harmi. 

Maalissa helpottuneena ja onnellisena.

Maastopyöräilijät olivat tehneet reitin ja se kyllä näkyi ja tuntui. Ihan sairaan hienosti veti mtb-tytöt ja -pojat. Ei ollut täydenmatkan trinistillä mitään saumaa tuossa touhussa. Sinänsä yllättävän spesifi laji tuo maastoduathlon, jos ja kun noin tekninen on tuo pyöräosuus.

En vaan malttanut olla otattamatta tätä kuvaa.

Ai mistä se otsikon trauma tuli? Olen nauranut, että Teemulle on yksi urheilukisa ylitse muiden jäänyt jonkinlaisena järkytyksenä mieleen. Nimittäin Vaarojen tuplamaraton. Se on kuin trauma. Teemu puhuu siitä eritavalla kuin mistään muusta äärimmäistä kestävyyttä tai rajoja koettelevasta tapahtumasta. Ei niin, että se oli kamalaa, vaan siten, että se on todella jäänyt mieleen. Huusin Teemulle pyörällä, että tämä on minun traumani. :-) Naisten kakkonen kysyi minulta pyörän aikana, että eksyinkö reitiltä. Vastaus on, että en.

Muodikasta polkujuoksua

Viime viikolla kävin koittamassa muodikasta polkujuoksua. Teemu oli ystävälliseen tyyliinsä taiteillut minulle reitin helevetin-perkeleen-kelloon (tunnetaan myös Suunto Ambit2 S:na) ja painelin läheiselle Jynkänvuorelle. Ensimmäisen polun löysin helposti, mutta sitten alkoivat vaikeudet. GPS ei ole tarpeeksi tarkka, jotta kaiken maaliman kinttupolut erottuisivat toisistaan ja jotkut polut Teemu joutui piirtämään ns. käsivaralla. Nooh, tästä nyt kun joten kuten selvisi ja polku seurasi toistaan, joskin täysin eri kuin mitä oli suunnitelma, niin eikös alkanut jo hämärtää. Aikaa kului odotettua enemmän koska matka piteni... Eikä siinä vielä kaikki! Lopuksi (aikaa kulunut 1h20min) kello ilmoitti, että akku loppuu. Siinä vaiheessa lopetin haahuilun ja suuntasin kuntopolulle ja kotiin.

Että tulipahan tehtyä.

Maastoduathloni Iisalmessa häämöttää 1,5 viikon päässä ja maastossa on tullut pyörän kanssa aherrettua. Teemun pitämä mtb-koulu tuottaa tulosta ja ajan jo tosi paljon rohkeammin kuin aikaisemmin. Toivon kyllä edelleen, että naisiin tulisi osallistujia lisää. Kisat nyt taidetaan joka tapauksessa pitää, sillä miesten puolella lista kasvaa. 

Yllättävä kohtaaminen pyörälenkillä: kaunis ranta.

Toki metsässä sain viimeksi myös hirvikärpäsen tukkaani. Mutta on se vaan tuo maastopyöräily metkaa. Kivaa vaihtelua ja varmasti tarpeeksi haastetta. Pyörän hallinta kehittyy samalla ja pääsen tutustumaan uusvanhaan kotikaupunkiini uudesta tulokulmasta.

Todella keskittynyttä! Huomaat varmaan, että mitään tietä ei näy.

MTB-koulussa

Jossakin postauksessa mainitsin, että seuraava koitokseni olisi Vantaan maratooni. Tämä ei ole totta, sillä ilmoittauduin jossakin kumman puuskassa Iisalmen SM-maastoduathloniin. Joskin osallistujalista näyttää tässä vaiheessa melko huonolta... Varsinkin Teemu on repinyt tästä huolella huumoria niin somessa kuin kotonakin nauramalla mm., että "tulee SM-mitaleita joka sarjasta (ikäluokkien jälkeen myös miesten ja naisten yleiset)" ja "tuleekohan ne paistamaan sulle makkaraa" ja "saatkohan Kuopion kaupungin urheilijakortin (tämä on pitkä ja wanha juttu)" ja "myöntääköhän liitto sulle valmennustuen"... Toivon, että osallistujia tulee lisää ja päästään kisaamaan.

Työmatkatempolook.

Kuitenkin tämä maastoduathlon tullaan ajamaan kuvien perusteella kohtuullisen haastavissakin ympäristöissä, joten pyysin Teemua pitämään muutaman käyntikerran MTB-koulun. Olen kyllä ajanut maastossa, mutta tänäänkin tuli muutama vinkki, jota en kyllä ollut tiennyt. Ja arvokasta tietoa siitä, miten ojanylityksiä (siis kuivia), pehmeää hiekkaa ja juuria kannattaisi lähestyä. Siis on olemassa jokin muukin tapa kuin huuto tai jänistäminen.

Ajettiin tänään reilut 3h (53km) ja luonnollisesti haimme useat nousut kuten Neulamäki, Puijo ja Huuhanmäki. Usko meinasi monessakin kohdassa loppua, mutta sieltä vaan punnersin. 

Virnistys. Minua hapotti, mutta ylös tultiin.

Puijon päällä pysähdyttiin syömään patukat, joten silloin pystyttiin ottamaan muutama kuvakin. Teemu ehdotti, että olisimme ajaneet laskettelurinteen alas, mutta tajusi itsekin, ettei se ehkä kuulu ensimmäisen kerran opetusohjelmaan. Sen sijaan laskeuduttiin luontopolkua pitkin, jossa saa kyllä hurukyytiä ja kiviä ja juurakoita sielläkin tuli vastaan.

Mr. Lemmettylä.

Mrs. Lemmettylä.