Q1 ja harjoittelun sietämätön keveys

Ensimmäinen vuosineljännes alkaa tulla päätökseensä. Useamman vuoden ajan talvikuukausien harjoitteluuni on vaikuttanut se, että aviomieheni kulkee maastohiihdon maailmancupin mukana ympäri maailmaa ja lisäksi hän on tutkaillut olosuhteita Koressa ensi vuoden olympialaisia varten jo siihen malliin, että on tänä vuonna viettänyt enemmän aikaa siellä kuin kotona.

Kävin Teemun työpaikalla Lahden MM-kisoissa.

Kun pyörittää arkea kokonaan itse, on siinä täydelle matkalle harjoittelulle haastetta. Kuinka paljon vaivaa isovanhempia, kuinka jättää jo isäänsä (satunnaisesti, muttta sitäkin väkevämmin) ikävöivä lapsi hoitoon, kuinka tehdä töissä parhaansa, kuinka hoitaa enterorokot, työreissut, kaupassakäynnit ja se oma harjoittelu?

Välillä työmatkapyöräily on vähän rankempaa.

Oikeasti siinä joutuu olemaan itsekäs. Siinä joutuu käyttämään luovuutta kaikin mahdollisin tavoin. Eihän se mikään temppu ole. Monet huolehtivat ainoana aikuisena perheistään, töistään ja arjestaan. Ja treenavat myös. Joka tapauksessa nämä ovat reunaehdot, jotka ohjaavat toimintaa.

Hiihtokelejä on riittänyt Kuopiossa vielä toistaiseksi.

Miten minä sitten harjoittelen? Peruskompista huolehtii työmatkapyöräily. Kuulostaa helpolle, mutta kun vetää 35kg kärryä maasturin perässä kaksi kertaa päivässä 30-45min, niin kyllä se ainakin pitää kropan ja aineenvaihdunnan liikkeessä. Toinen pysyvästi toistuva rutiini on viikottainen sali lapsen uimakoulun aikana. Maastaveto, penkki, kyykky ja loput sitten ehtimisen mukaan. 

Tämän lisäksi iltaisin voi tehdä kotona kuntopiirit ja vastaavat sekä tietysti ajaa trainerilla. Wattimittari pitää huolen siitä, että aika tulee käytetyksi viisaasti, eli ns. ottamalla löysät pois. 

Kaikki taidot peliin...

Määrää pitää kuitenkin näissä hommissa saada myös kasaan, joten aina kun lastenhoito järjestyy niin siihen väliin ripotellaan joko hiihtoa, juoksua tai uintia. Kuitenkin selvästi enemmän kahta ensimmäistä, koska ne ovat myös aikatehokkaita lajivalintoja. Yritän tehdä sen mitä teen mahdollisimman hyvin ja järkevästi. Ei hankalasti toteutettavia treenejä, mutta ei myöskään höntsäilyä ja tuntikeräilyä. Niitä kuuluisia oikeita asioita.

Hymyilyttää, kun alla on ensimmäistä kertaa karvapohjasukset. Ukki oli tuolloin lapsen kanssa.

Tammikuussa 33h, helmikuussa 23h (sitkeä flunssa verotti) ja maaliskuussa on nyt kasassa 24h. Viime vuonna tunnit olivat vastaavat. Seuraavaksi aloitetaan panostus uintiin, pääsiäisenä hiihdetään pohjoisessa ja sen jälkeen suunnataan Calellaan leirille. Ruuvia voi kiristää ihan huolella ja niinhän se tässä vaiheessa pitää ollakin. Viime vuonna Köpiksessä näillä spekseillä mentiin aikaan 11:20. En kiellä, etteikö olisi hauska kokeilla, miten kovaa kulkisi (vai kulkisiko), jos pystyisi harjoittelemaan koko talven paremmin. Mutta ehtiihän tuotakin kokeilla sitten, kun sille on aikansa ja jos asia vielä vaatii vastauksensa.