Maratona d'Italia 2015

Syysloman kunniaksi lomailin tavalla, joka on ainoa jonka osaan. Eli köpötellen hankalasti paikasta toiseen ja laskeutumalla kylki edellä portaita. Yritän siis sanoa, että viimeiseen 10 vuoteen 95% ulkomaan matkoista alkaa tai päättyy jonkinlaiseen urheilusuoritukseen. Matka Italiaan ei siis tehnyt poikkeuksesta.

Kisakanslia oli kerrankin ihan kelvollinen.

Maratona d'Italia juostiin Maranellosta Carpiin, eli ns. point-to-point -reitti toi oman kivan säväyksen kisaan. Iloinen joukkomme (sisältäen suurimmaksi osaksi kollegojani) suuntasikin Milanosta Carpiin, mistä järjestäjän kuljetuksella pääsimme kisa-aamuna Ferrarin punaiseen Maranelloon. Järjestelyt sujuivat ihan mukavasti, mitä nyt bussikuljetus oli parikymmentä minuuttia myöhässä. Sitä odotellessa juttelin paikallisen triathlonistin kanssa, joka hehkutti Garda-järvellä pidettävää Triathlon Bardolinoa, joka on olympiamatkan kisa. Vannotti minua, etten unohtaisi, joten pisteet minulle.

Karhu oli vahvasti esillä. Kenkiäkin oli myynnissä expossa.

Itse kisaan lähdin vähän upporikasta ja rutiköyhää pelaten. Juoksukilometrejä ei ollut muille jakaa, mutta lähdin tavoittelemaan 5:05min/km-vauhtia ja katsomaan mitenkä käy. Aika pian kävi selväksi, että ihan tuohon vauhtiin en pysty, mutta juoksu tuntui kyllä tosi hyvälle aina puolimaratoniin ja siitä vielä jonkin aikaa. Sitten vauhti alkoi tippumaan. Energiat riittivät jälleen erinomaisesti eikä ilmeisesti +28 asteeseen kivunnut hellekään vaivannut minua. Ei vaan ollut niitä kilometrejä. Kisa oli IAAF:n alainen kisa ja siis heidänkin kalenterissaan, joten ko. sääntöjä myös noudatettiin. Huoltopisteet olivat 5km ja pesusieniä niiden välillä. 

Reitti oli aika mieletön. Niin paljon kaunista katseltavaa, jos nyt jotain ehti katselemaan. Kylmät väreet (ei nestehukasta johtuen) sai aikaan sotilasakatemian läpijuoksu, missä tasaisin välein oli tytöt ja pojat juhlatamineissaan tapauttamassa. Sitä kesti pitkään ja se oli todella hieno kokemus.

Hauska maaliintulo. Harmi tietysti, että ongelmat toivat meidät yhteen.

Noin 1,5km ennen maalia sain kiinni ongelmista kärsineet seurueemme miehet ja tulimme hauskasti yhtä aikaa maaliin. Täytyy luonnollisesti todeta kuitenkin, että nettoaikojen mukaan minä juoksin nopeimmin, eli aikaan 3:52:53. Olin muuten naisten yleisen sarjan neljäs. 12min kovempi aika olisi vienyt minut podiumille. Vähän surullista. Maalissa lihaksia alkoi särkemään aivan tajuttomasti, kunnes se sitten pian helpotti. Polvessa ei ollut mitään tuntemuksia koko aikana, joten ehkä alan olla selvillä vesillä sen suhteen.

Kisan jälkeen joko hymyilytti, tai sitten tuo on kouristus.

Koska startti oli Maranellosta, missä Ferrarin tehdas on ollut aina 1940-luvulta lähtien, niin pitihän siellä käydä uudelleen. Ferrari Museo oli kyllä ihan hauska vierailukohde, jonne ei kyllä tulisi mentyä, jos ei olisi ollut noin äärellään. Katseltavaa ja käveltävää oli juuri sopivasti post maraton tunnelmiin. 

Broom, broom.

Carpista siirryimme uuteen majapaikkaamme Garda-järven kautta. Hienot maisemat ne oli sielläkin. Vesi oli kirkasta ja periaatteessa triathlonkisan vetäminen tuolla kävi mielessä, mutta luulen, että nousua tulisi siinä reissussa enemmän kuin tarpeeksi.

Kuvan ottamisen jälkeen järvi sumeni ja aallot iskivät laiturin väliköistä. Ei muuten ollut mikään rivakka ylösnousemus.

Loppureissu sujui rennommissa merkeissä ja lähes suoraan siirryin itse Milanosta Tahkon vuorijuoksuun, missä Teemu juoksu omassa sarjassaan ja ylhäisessä yksinäisyydessään 84km aikaan. Vähän tässä jo kyselin varovaisesti, että josko sitä saisi aloittaa treenin, niin Teemu vain puuskahti, että lokakuussa mitään reeniä vielä aloiteta! Selvä. 

Duomo di Milano.

Hard Run

Lauantaina kisattiin ensimmäisen kerran Hard Run -juoksutapahtuma. Startti tapahtui yliopiston rannasta ja matka jatkui kohti Neulamäen mäkiä. Kisaan starttasi 67 juoksijaa ja enemmänkin olisi mahtunut. Laukkasen Kimmo puuhasi nämä juoksut juostavaksi, toivottavasti saadaan jatkoa.

Itse olin ilmoittautunut 14km matkalle, joka oli tarkoitus juosta maratonvauhdilla, eli 5:05min/km. Vähän epäilytti, että miten vauhdin saa pysymään monissa nousuissa mitä edessä olisi, mutta pelko oli ihan turha. Nousut olivat kuitenkin yhtä lukuunottamatta juostavia, joten vauhtini pysyi hyvin yllä. Keskivaiheilla vauhdin ylläpito tuntui jopa helpolle. Tulin maaliin ajassa 1.11 ja naisten sarjan viidentenä.

Ehkä toiseksi paras juoksukuva minusta. Selkä kameraan ennen starttia. Kuva: Markku Rantama.

Italian maraton juostaan nyt sitten jo ensi viikolla. Äkkiä se aika jälleen kului ja juoksukilometrejäkin on jo yli 400! Hahaa. Italian juoksujärjestäjät haluavat erittäin kohtuullisen osallistumismaksun lisäksi lääkärintodistuksen juoksukunnosta. Todistuksessa pitää olla leima. Sehän on selvä. Kun olin töissä puolalaisessa yliopistossa tuli tämä leimahomma tutuksi.

Kuopion kovat triathlonistit. Tuukka puuttuu kuvasta, mutta muuten. Kuva: Markku Rantama.

Kauhia alkurynnistys. Sonnit irti! Triathlon hyvin edustettuna. Kuva: Lea Houtsonen.

Teemu juoksi 23km ja tuli siltä reissulta kolmantena maaliin. Sarjansa toisena. Ilmeisesti tuhansien kilometrien matkustelu ei sinällään ole hyvää valmistautumista, mutta sehän ei estä osallistumasta.

Tuo numerolappujen Essilä oli kuopiolainen vaatefirma (1950-luvulta 1970-luvun loppuun), jossa mummoni oli töissä. Aivan legendaarista. Kuva: Markku Rantama.

Eilen juoksentelin töiden jälkeen (huomaattehan sankaritreenaajan) 1h35min Puijolla, eli viimeisen pitkän. Tarkoitus oli juosta 2h, mutta lauantain kisa painoi jaloissa ja erityisesti leikatussa jalassa, joten kurvasin kotiin etuajassa. Tämä oli tietysti osa suunnitelmaa.

Lost in Kajaani 2015

Suuntasimme Teemun kanssa perjantaina anivarhain kohti Kajaania, mistä starttasi Lost in Kajaani -seikkailukisa. Aamuun oli tullut lisäsäpinää Ylen Aamuteeveen muodossa, mihin meidän piti mennä antamaan ensin suora parisuhdehaastattelu. Noh, jostakin kumman syystä hallituksen tiedotustilaisuus meni meidän ohi, mutta juttu tehtiin joka tapauksessa ja lopputulos on luettevissa/nähtävissä täältä.

Vihdoinkin maalissa. Aloin pikkuisen tummumaan epilogin aikana ja laskin vain jäljellä olevia rasteja maaliin.

"Kilpailuun voivat osallistua kaikki perussuunnistus- ja uimataidon omaavat yli 18 -vuotiaat hyväkuntoiset henkilöt." Näin kirjoitettiin kisasivuilla, joten totesimme täyttävämme vaatimukset ja lähdimme tähän off season -avioliittotapahtumaan. Koska minulla on takana n. yhdeksän kuukauden pituinen kuntoutusjakso takana eikä lähellekään sitä kuntotasoa, mitä esimerkiksi viime vuonna, niin mahdollisuutemme olivat hämärän peitossa. Startin jälkeen tuli melko pian kylmää vettä niskaan, kun ensimmäisellä questillä (=seikkailutehtävällä) piti juosta lammen ympäri, joka käytännössä oli pelkkää liukasta kivikkoa. Voin kertoa, että ihan en ollut vahvimmillani tuossa.

Me tehtiin se! Ja ihan hyvin tehtiinkin olosuhteet huomioiden.

Pyörällä ajo sentään sujui ja sitä me kyllä paukutettiin ihan olan takaa. Jos vähänkin pidempää siivua oli rastiväleillä, niin olin ns. hinauksessa Teemun pyörässä kiinni. Ei siinä kyllä ihan matkalaisena pysty tulemaan, mutta olihan siitä ihan sairaan iso hyöty, varsinkin kun toisella on vähän isommat nuo pyöräreidet. Välillä olisi kyllä tehnyt mieli laittaa silmät kiinni, kun vauhtia oli vähintäänkin tarpeeksi. Alkoi tuntumaan jo ihan hyvälle, mutta sitten tuli ensimmäinen ja oikeastaan ainoa vähän isompi pummi ja "oikaisimme" metsän läpi pyörien kanssa. Sepä jo hieman kirvoitti vähän synkempiä ajatuksia, mutta sitten tunsin saakelin kovan pistoksen takalistossani ja heti perään toisen ja kolmannen. Sitten polvitaipeessa. Tässä vaiheessa huusin kuin palosireeni ja tajusin kävelleeni ampiaispesään. Teemu hätisteli niitä pois, kun vielä yksi sai tuikattua sääreen. Aika kipeää teki... Mutta enemmän minua huolestutti mahdollinen allerginen reaktio. Seuraavalta rastilta sain särkylääkkeen ja matka jatkui olotilaa kuulostellen.

Tätä ennen olin luonnollisesti uponnut suohon niin, että pyörästäkin näkyi vain satula. Mutta huipennus oli vielä tulossa, sillä seuraavia rastivälejä ajettiin maastossa, jossa märkä suo, märät pitkospuut, kivet ja muut kaikenlaiset muut harmit vuorottelivat tehokkaasti. Tämä oli toinen hidastava osuus. En vaan uskaltanut ajaa. No sitten kun ajoin, niin eikös sitä kohta vedetty sellaiset pannut, että en tosiaan tiennyt, että miten päin tulen alas kun ilmalento loppuu. Teemu tuli perästä ja ihmetteli, kun vaimo on maassa ketarat ojossa. Nousin ylös ja totesin, että polvi on kunnossa. Sitten ajettiin Vuokatinvaaralle ja haettiin rasti ja tajusin, että kämmenestä tulee verta ja se oli pakko pikapuhdistaa ja tilkitä.

Aivan loistava kisa. Ja kyllä olisi ollut aika tiukkaa jatkaa enää kilometriäkään enempää. Tai sitten ei.

Tehtiinpä siitä sitten sellainen päätös, että pysymme sellaisilla reiteillä, joista on mahdollisuus selvitä kaatuilematta ja etenkin loukkaantumatta. Pääsimme vielä tekemään viestin SUP-laudalla ja menemään vaijeria pitkin hurjaa vauhtia. Perjantain maaliin saavuttuamme kuulimme olevamme sarjamme kolmansia ja sekös vasta sai hymyn ampiaisten ja muiden vaikeuksien piinaamalle hahmolleni.

Sijoituksemme ansiosta starttasimme ensimmäisessä lähdössä klo 06. Lauantain prologista sanon sen verran, että Kainuun kivet on nyt osaltani hetkeksi nähty. Kakkospäivä oli meille helpompi, sillä reitti ei kulkenut enää minulle vaikeiden olosuhteiden läpi. Olimme nopeita, mutta erot olivat niin selvät, että en oikein saanut itseäni sellaiseen taistelumoodiin. Melonta meni 15min nettiharjoittelun perusteella Teemun mielestä paremmin kuin muissa joukkueessa missä hän on ollut. Sotilastaitoradalla ylitin kyllä itseni, sillä monenkaan esteen en uskonut onnistuvan tällä jalalla, mutta kuinka väärässä olin! Ja eihän jalassa mitään vikaa enää olekaan, vaan päässäni. Lopussa oli vielä uintiosuus, mutta armeijan pelastusliivit päällä se oli enemmänkin hukkumisen välttelyä!

Hienostorouva Länsi-Puijolta vai Rymy-Eetu?!

Vähintään 180km pituisen reitin juoksimme, ajoimme pyörällä, meloimme ja uimme aikaan 17.59.46 ja olimme Lost-sekasarjan kolmansia. Totesimme, että jos ajaisimme 18h tempopyörällä niin voittaisimme koko roskan, mutta luonnollisesti tässä ei siitä ollut kysymys. Vaan niin päin, että minun maastoajossa on vielä paljon petrattavaa. Suunnistuksessa hävisimme varmasti suhteessa paljon vähemmän, mutta toisaalta taas reittivalinnat piti tehdä niin, ettei minun tarvinnut juosta varvikossa/kivikossa.

Teemun kanssa kisattiin ensimmäistä kertaa parina ja ihan samalla tavalla me vedettiin kuin kaikki muutkin jutut. Olisi ollut kyllä aika yllätyksellistä, jos jotain uutta olisi näiden vuosien jälkeen tullut toisesta esille! Sitä tuntee toisen ja luottaa siihen, että toinen jaksaa ja huumorikaan ei lopu tiukassa paikassa. Se on se meidän juttu.

Juoksutakauma

Triathlonkausi on siis paketissa, mutta seuraavaa kohti ollaan jo tiukasti ponnistamassa. Onnistuin jälleen nykyaikaisen triathlonin ensimmäisessä lajissa, ilmoittautumisessa, ja elokuussa 2016 pääsen ottamaan revanssin (mistä, on hieman epäselvää) Kööpenhaminan Ironmanissa. Tähän kisaan ei tänänkään vuonna paikat menneet tyylillä "samoin tein", mutta miksi jättää mitään sattuman varaan, jos jotakin todella haluaa.

"Näitä polkuja ajan mä viimeisen asti..."

Mutta ei tässä toimettomana ole tarvinnut odotella vaan seuraavaa kesää. Lokakuussa pääsen taas juoksemaan maratoonia. Tällä kertaa matka suuntautuu Italiaan ja Maratona d'Italiaan, jossa juostaan Maranellosta Carpiin. Luonnollisesti piti aloittaa juoksuharjoittelu, jottei power walkilla tarvitse tehdä matkaa saapasmaassa. Tämä on tarkoittanut äkkijärkytyksiä jaloille mm. kovan juoksun muodossa. Lemmikkini on VK:ta 20min + 20min, jossa ensimmäinen juostaa esim. alle 5:10/km -vauhtia ja toinen 4:55/km -vauhtia. Tämä on järkytyssettiä jo ihan senkin takia, että viimeksi olen juossut kovaa ennen loukkaantumista, mikä siis tapahtui marraskuussa. Mutta yllättävän hyvin juoksu kulkee ja vaikka pahaa tekee, niin silti pystyy jatkamaan.

Sen verran asiat on hullusti, että juoksua on takana tänä vuonna vain käsittämättömät 300km! Tämä pitää ottaa huomioon siinä, ettei leikattua jalkaa rasita liikaa. Vesijuoksua ja maastopyörää on reseptinä siihen. Tänään ajoinkin maasturilla pitkin Puijoa ja päätin käydä Huuhalla ajamassa lenkin, josta moni asia sai alkunsa 10 vuotta sitten. Kummallista, miten hyvin muistin sen. Asuimme lähellä tuota Huuhan mäkeä, jota kiertää normaali kuntorata, kaikkine nousuineenkin. Olin aloitttanut muuntautumiseni kuulantyöntäjästä kohti triathlonistia, vaikka silloin en määränpäätäni tiennytkään. Oli syksyinen aamu ja luennot odottivat päivemmällä. Olin päättänyt juosta kolme kierrosta. Ja ne kolme kierrosta juoksin. Se riemu! Se oli elämäni pisin juoksumatka. Lähetin tekstiviestin Teemulle, joka oli ihmeissään suorituksestani. Mietin tänään samaa lenkkiä ajaessani, että se oli yksi kovimmista, jos ei kovin, urheilusuorituksistani koskaan. Ilman sitä, en olisi koskaan juossut maratonia saati tehnyt täyttä matkaa. Se oli tavallaan se kuuluisa kulminaatiopiste.

"Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt!"

Kahden viikon päästä päästään Teemun kanssa mittaamaan avioliittomme tila Lost in Kajaanissa. Tooosiii mielenkiintoista.