9.

Istun junassa, joka on menossa kohti Kuopiota. Ja nyt, kun minulla olisi aikaa kirjoittaa blogiteksti, niin iski aluksi aivan kauhea blokki eikä mitään järjellistä kirjoitettavaa tuntunut olevan. Lopputuloksen saat päätellä ihan itse.

Mutta ehkä näissä ns. joulukalenterikirjoituksissa lisäarvo on myös siinä, ettei tule ainoastaan hehkutettua kilpailua/treeniä/leiriä, vaan arjen muutkin osa-alueet saavat huomiota. Esimerkiksi tänään olen herännyt kello 04.00, hypännyt pyörän selkään ja ajanut rautatieasemalle. Juna vei Pasilaan ja jalat Messukeskukseen. Pendelöin sujuvasti Helsingin ja Savon välillä, murretta Kouvolan kohdalla vaihtaen.

Murreasia onkin ihan hauska. Huomaan käyttäväni savon murretta, kun haluan pehmentää jotain ikävää asiaa. Lisäksi sen käyttö saattaa rikkoa jäätä ja rentouttaa tunnelmaa. Jos kuitenkin on tarve saada sanottua jokin asia vakavasti ja jopa arvokkuudella, niin vaihdan kyllä puhetyyliäni enemmän yleiskielen suuntaan. Tai vaikkapa kouluttaessa. Ja mikään näistä ei johdu siitä, että miettisin mitä muut ajattelevat, mutta omaa kielenkäyttöään oppii myös tarkastelemaan kun on riittävän kauan poissa omalta murrealueelta. Väitän minä. Ja ei sitä tarvitse kovin montaa kertaa yrittää, kun aloittaa puheenjohtajana kokouksen esimerkiksi sanomalla “tervetulloo vuan kaikille, kehattaskos sitä ruveta kahtomaan päivän asiat”, niin oppii ihan kanssaihmisten reaktiosta olemaan ihmisiksi. Yhdistettynä tähän se eilinen tyhjän nauru, niin välttämättä ei anna silloin kuvaa sellaisesta piinkovasta asiantuntijatyypistä (mikä luonnollisesti olen). Tunnetustihan savolaiset olisivat vaatimattomia, jos siihen olisi vähäisintäkään aihetta.

Minulla oli eväslaatikko tänään mukana.

Kun seitsemän vuotta sitten menin töihin Helsinkiin, en ymmärtänyt ensinnäkään mitään, mitä vahtimestari minulle ovella puhui. Siis oikeesti. Sitten lähes samaan aikaan kanssani aloitti mies Turusta, niin alkuun emme ymmärtäneet toisiamme lainkaan. Varmaan millään tasolla. Täytyy kyllä todeta, että sitä vahtimestaria en ymmärrä oikein vieläkään, mutta sen turkulaisen kanssa meistä tuli hyvät ystävät.

Jälkikasvun kanssa kävi niin, että kun tyttäreni alkoi puhumaan helsinkiä savon sijaan, niin aika äkkiä piti muuttaa Kuopioon. “Äiti, se pitää korjaa!”