Lost in Kajaani 2015

Suuntasimme Teemun kanssa perjantaina anivarhain kohti Kajaania, mistä starttasi Lost in Kajaani -seikkailukisa. Aamuun oli tullut lisäsäpinää Ylen Aamuteeveen muodossa, mihin meidän piti mennä antamaan ensin suora parisuhdehaastattelu. Noh, jostakin kumman syystä hallituksen tiedotustilaisuus meni meidän ohi, mutta juttu tehtiin joka tapauksessa ja lopputulos on luettevissa/nähtävissä täältä.

Vihdoinkin maalissa. Aloin pikkuisen tummumaan epilogin aikana ja laskin vain jäljellä olevia rasteja maaliin.

"Kilpailuun voivat osallistua kaikki perussuunnistus- ja uimataidon omaavat yli 18 -vuotiaat hyväkuntoiset henkilöt." Näin kirjoitettiin kisasivuilla, joten totesimme täyttävämme vaatimukset ja lähdimme tähän off season -avioliittotapahtumaan. Koska minulla on takana n. yhdeksän kuukauden pituinen kuntoutusjakso takana eikä lähellekään sitä kuntotasoa, mitä esimerkiksi viime vuonna, niin mahdollisuutemme olivat hämärän peitossa. Startin jälkeen tuli melko pian kylmää vettä niskaan, kun ensimmäisellä questillä (=seikkailutehtävällä) piti juosta lammen ympäri, joka käytännössä oli pelkkää liukasta kivikkoa. Voin kertoa, että ihan en ollut vahvimmillani tuossa.

Me tehtiin se! Ja ihan hyvin tehtiinkin olosuhteet huomioiden.

Pyörällä ajo sentään sujui ja sitä me kyllä paukutettiin ihan olan takaa. Jos vähänkin pidempää siivua oli rastiväleillä, niin olin ns. hinauksessa Teemun pyörässä kiinni. Ei siinä kyllä ihan matkalaisena pysty tulemaan, mutta olihan siitä ihan sairaan iso hyöty, varsinkin kun toisella on vähän isommat nuo pyöräreidet. Välillä olisi kyllä tehnyt mieli laittaa silmät kiinni, kun vauhtia oli vähintäänkin tarpeeksi. Alkoi tuntumaan jo ihan hyvälle, mutta sitten tuli ensimmäinen ja oikeastaan ainoa vähän isompi pummi ja "oikaisimme" metsän läpi pyörien kanssa. Sepä jo hieman kirvoitti vähän synkempiä ajatuksia, mutta sitten tunsin saakelin kovan pistoksen takalistossani ja heti perään toisen ja kolmannen. Sitten polvitaipeessa. Tässä vaiheessa huusin kuin palosireeni ja tajusin kävelleeni ampiaispesään. Teemu hätisteli niitä pois, kun vielä yksi sai tuikattua sääreen. Aika kipeää teki... Mutta enemmän minua huolestutti mahdollinen allerginen reaktio. Seuraavalta rastilta sain särkylääkkeen ja matka jatkui olotilaa kuulostellen.

Tätä ennen olin luonnollisesti uponnut suohon niin, että pyörästäkin näkyi vain satula. Mutta huipennus oli vielä tulossa, sillä seuraavia rastivälejä ajettiin maastossa, jossa märkä suo, märät pitkospuut, kivet ja muut kaikenlaiset muut harmit vuorottelivat tehokkaasti. Tämä oli toinen hidastava osuus. En vaan uskaltanut ajaa. No sitten kun ajoin, niin eikös sitä kohta vedetty sellaiset pannut, että en tosiaan tiennyt, että miten päin tulen alas kun ilmalento loppuu. Teemu tuli perästä ja ihmetteli, kun vaimo on maassa ketarat ojossa. Nousin ylös ja totesin, että polvi on kunnossa. Sitten ajettiin Vuokatinvaaralle ja haettiin rasti ja tajusin, että kämmenestä tulee verta ja se oli pakko pikapuhdistaa ja tilkitä.

Aivan loistava kisa. Ja kyllä olisi ollut aika tiukkaa jatkaa enää kilometriäkään enempää. Tai sitten ei.

Tehtiinpä siitä sitten sellainen päätös, että pysymme sellaisilla reiteillä, joista on mahdollisuus selvitä kaatuilematta ja etenkin loukkaantumatta. Pääsimme vielä tekemään viestin SUP-laudalla ja menemään vaijeria pitkin hurjaa vauhtia. Perjantain maaliin saavuttuamme kuulimme olevamme sarjamme kolmansia ja sekös vasta sai hymyn ampiaisten ja muiden vaikeuksien piinaamalle hahmolleni.

Sijoituksemme ansiosta starttasimme ensimmäisessä lähdössä klo 06. Lauantain prologista sanon sen verran, että Kainuun kivet on nyt osaltani hetkeksi nähty. Kakkospäivä oli meille helpompi, sillä reitti ei kulkenut enää minulle vaikeiden olosuhteiden läpi. Olimme nopeita, mutta erot olivat niin selvät, että en oikein saanut itseäni sellaiseen taistelumoodiin. Melonta meni 15min nettiharjoittelun perusteella Teemun mielestä paremmin kuin muissa joukkueessa missä hän on ollut. Sotilastaitoradalla ylitin kyllä itseni, sillä monenkaan esteen en uskonut onnistuvan tällä jalalla, mutta kuinka väärässä olin! Ja eihän jalassa mitään vikaa enää olekaan, vaan päässäni. Lopussa oli vielä uintiosuus, mutta armeijan pelastusliivit päällä se oli enemmänkin hukkumisen välttelyä!

Hienostorouva Länsi-Puijolta vai Rymy-Eetu?!

Vähintään 180km pituisen reitin juoksimme, ajoimme pyörällä, meloimme ja uimme aikaan 17.59.46 ja olimme Lost-sekasarjan kolmansia. Totesimme, että jos ajaisimme 18h tempopyörällä niin voittaisimme koko roskan, mutta luonnollisesti tässä ei siitä ollut kysymys. Vaan niin päin, että minun maastoajossa on vielä paljon petrattavaa. Suunnistuksessa hävisimme varmasti suhteessa paljon vähemmän, mutta toisaalta taas reittivalinnat piti tehdä niin, ettei minun tarvinnut juosta varvikossa/kivikossa.

Teemun kanssa kisattiin ensimmäistä kertaa parina ja ihan samalla tavalla me vedettiin kuin kaikki muutkin jutut. Olisi ollut kyllä aika yllätyksellistä, jos jotain uutta olisi näiden vuosien jälkeen tullut toisesta esille! Sitä tuntee toisen ja luottaa siihen, että toinen jaksaa ja huumorikaan ei lopu tiukassa paikassa. Se on se meidän juttu.

Juoksutakauma

Triathlonkausi on siis paketissa, mutta seuraavaa kohti ollaan jo tiukasti ponnistamassa. Onnistuin jälleen nykyaikaisen triathlonin ensimmäisessä lajissa, ilmoittautumisessa, ja elokuussa 2016 pääsen ottamaan revanssin (mistä, on hieman epäselvää) Kööpenhaminan Ironmanissa. Tähän kisaan ei tänänkään vuonna paikat menneet tyylillä "samoin tein", mutta miksi jättää mitään sattuman varaan, jos jotakin todella haluaa.

"Näitä polkuja ajan mä viimeisen asti..."

Mutta ei tässä toimettomana ole tarvinnut odotella vaan seuraavaa kesää. Lokakuussa pääsen taas juoksemaan maratoonia. Tällä kertaa matka suuntautuu Italiaan ja Maratona d'Italiaan, jossa juostaan Maranellosta Carpiin. Luonnollisesti piti aloittaa juoksuharjoittelu, jottei power walkilla tarvitse tehdä matkaa saapasmaassa. Tämä on tarkoittanut äkkijärkytyksiä jaloille mm. kovan juoksun muodossa. Lemmikkini on VK:ta 20min + 20min, jossa ensimmäinen juostaa esim. alle 5:10/km -vauhtia ja toinen 4:55/km -vauhtia. Tämä on järkytyssettiä jo ihan senkin takia, että viimeksi olen juossut kovaa ennen loukkaantumista, mikä siis tapahtui marraskuussa. Mutta yllättävän hyvin juoksu kulkee ja vaikka pahaa tekee, niin silti pystyy jatkamaan.

Sen verran asiat on hullusti, että juoksua on takana tänä vuonna vain käsittämättömät 300km! Tämä pitää ottaa huomioon siinä, ettei leikattua jalkaa rasita liikaa. Vesijuoksua ja maastopyörää on reseptinä siihen. Tänään ajoinkin maasturilla pitkin Puijoa ja päätin käydä Huuhalla ajamassa lenkin, josta moni asia sai alkunsa 10 vuotta sitten. Kummallista, miten hyvin muistin sen. Asuimme lähellä tuota Huuhan mäkeä, jota kiertää normaali kuntorata, kaikkine nousuineenkin. Olin aloitttanut muuntautumiseni kuulantyöntäjästä kohti triathlonistia, vaikka silloin en määränpäätäni tiennytkään. Oli syksyinen aamu ja luennot odottivat päivemmällä. Olin päättänyt juosta kolme kierrosta. Ja ne kolme kierrosta juoksin. Se riemu! Se oli elämäni pisin juoksumatka. Lähetin tekstiviestin Teemulle, joka oli ihmeissään suorituksestani. Mietin tänään samaa lenkkiä ajaessani, että se oli yksi kovimmista, jos ei kovin, urheilusuorituksistani koskaan. Ilman sitä, en olisi koskaan juossut maratonia saati tehnyt täyttä matkaa. Se oli tavallaan se kuuluisa kulminaatiopiste.

"Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt!"

Kahden viikon päästä päästään Teemun kanssa mittaamaan avioliittomme tila Lost in Kajaanissa. Tooosiii mielenkiintoista.

Finntriathlon Tahko

Lauantaina triathlonkausi laitettiin pakettiin ja meidän perheen osalta aika hienolla tavalla. Teemu voitti täysmatkan kisan aikaan 8:53, mikä sinetöi myös kokonaiskilpailun voiton. Erityisen jännitysmomentin toi Norsemanin vain kahden viikon takainen läheisyys, mutta myös se, että Teemu ja Tuukka ovat kisanneet toisiaan(kin) vastaan jo parikymmentä vuotta. Postauksen kuvat Bullseye Photography.

Puolimatkan naiset odottamassa veteen siirtymistä.

Myönnän, että 10 vuotta sitten jännitin eri tavalla Teemun triathlonkisoja. Vuosien saatossa olen oppinut hyvin monimutkaisen kokonaisuuden merkityksen ja suhtaudun rauhallisemmin isoihinkin kilpailuihin. Osa kilpailijoista on tuttuja jo vuosien takaa, joten kenellekään ei soisi huonoa päivää ja muidenkin menestyksestä osaan iloita. Miehet tekevät mitä miesten on tehtävä. 

Tuulettaen maaliin. Appiukko hyväksyvästi taustalla taputtaen.

Itse taasen starttasin puolimatkalle klo 11.05, viisi minuuttia miesten startin jälkeen. Jo täysmatkan lähdössä klo 08.00 katselin järven vaahtopäitä hivenen huolissani. Mutta huoli olikin turha, sillä vaikka aallokko oli selvästi havaittavissa ja koettavissa, niin se ei oikeastaan vaikuttanut minuun. Uidessa iloitsin siitä, että kokemus on tuonut varmuutta ja pystyin uimaan ilman suurempia hämminkejä. Vauhtia olosuhteet kyllä söi ja vielä juuri ennen siltaa pööpöilin itse, kun sain päähäni, että edessä saattaa olla vielä poiju, mikä pitää kiertää. Ei ollut. 1,9km aikaan 41:54, että hidasta oli, mutta voimia ei mennyt ylimääräisiä.

Kilpailujohtaja Kuvaja ehti ennen minua kaulailemaan Teemun kanssa. Tämän kerran. Ensi vuonna käytän kyynerpäitä.

Tuukka ja Teemu. Toisella vähän leveämpi hymy kuin toisella heti kisan jälkeen.

T1:llä vaihtoon meni neljä minuuttia ja asiantuntijamiehet (siis oikeasti) huusivat, että: "Lemmettylän rouva ottaa sitten ensimmäisen nousun rauhassa, vai mitä!" Tavallaan en sitten kuitenkaan malttanut ottaa. Pyörää ajoin sitten taas tuttuun tapaan tuulispäänä. Jälleen hyräilin Saarenmaan valssia "Siis pyöritä, lennätä pellavapäätä, kuin silmissä leikkivät säkenet lyö." Mielestäni se sopii minulle kun ajetaan isolla limpulla loivaan laskuun. Pyöräaika 90km oli 2:50:39, sarjani kuudenneksi nopein. Isompia viisauksia ei pyöräosuudelta ole kerrottavaksi, paitsi se, että ihmettelin kun aika moni mies ei ajanut laskuja, vaan laittoivat kammen suoraksi. Peesivalvonnasta sen verran oman kokemukseni perusteella, että jämäkkää touhua oli ja jämäkästi käytiin minunkin takana sanomassa, että välikuntoon tai tulee penaltii,

Lapsia ja voittajia.

Kuten eräs lajin legenda totesi tänä kesänä, niin triathlon on sellainen laji, jossa uidaan, pyöräillään ja lopuksi juostaan. Tarkoittamalla tällä kuitenkin hieman korkealentoisempaa kuin näin asiayhteydestä irroitettuna näyttää. Juostahan sitä vielä piti puolimaratonin verran. Kannustus oli huimaa ja kuuluttajatkin ottivat ilon irti, ehkä myös vähän kustannuksellani, (ja ilmeisesti myös äitini), mutta hyvä showhan on tärkeintä. Vaikka en aina siltä näytä, niin kaikki kannustus on korkealle arvostettua. Kiitos siitä. Ensimmäinen kierros oli vähän kankea ja toinen kierros tuli sitten vähän paremmin. Aika 1:57:34, joka on itseasiassa reilut 2min kovempaa kuin Joroisissa. Maaliin juostessani laskeskelin, ettei Teemu voi olla vielä tulossa, mutta kuulutus sanoi muuta. Onneksi en jäänyt kuitenkaan odottelemaan pidemmäksi aikaa, sillä Teemun 40km väliaika oli jokin haamuaika, sillä odottelin maalissa vielä hyvän tovin. Ja vaikka moni oli arvuutellut, että juostaanko käsi kädessä maaliin, niin se olisi ollutkin näky, koska Teemu olisi saanut vetää minua. Ajattelin kyllä, että tämä on hänen voittonsa ja kisansa, joten odotin mieluusti maalissa. Loppuaikani oli 5:37:34, joka oikeutti naisten kilpasarjan 12. sijaan. 

Irongirl kyllästyi selvästi jo isänsä tuuletteluun, kun toistamiseen piti mennä hakemaan palkintoja.

Kesä oli hieno ja tapahtumat olivat järjestelyiltään ensiluokkaisia. Toki kaikessa toiminnassa on parannettavaa, mutta ihmettelisin suuresti, jos esille tulleisiin kehityskohteisiin ei reagoitaisi. Tarkoitan siis kaikkia kisajärjestäjiä, jotka triathloneja täällä Härmässä järjestää. Kuten Twitterissä jo kirjoitin, oli tämä kesä Suomen paras triathlonkesä meille. Tosin ensi kesä tulee olemaan vieläkin parempi, mutta nautitaan nyt hetki.

Tahkon alla katse jo tulevaan

Huomenna perjantaina suuntaamme kohti Tahkoa ja triathlonkauden päätöstä. Vaikka Joroisten jälkeen mietinkin kuumeisesti, että tekisinkö sittenkin täyden matkan, niin lopputulemana oli pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja tehdä toinen puolimatka tänä kesänä.

Panda-look.

Tai eihän se alkuperäinen suunnitelma ollut, vaan alkuperäinen suunnitelma oli kisata Kööpenhaminan Ironmanilla alle 11h30min... Polvi on edelleen ollut kivuton, mutta toki sellainen niin kuin 8kk leikkauksesta kuuluukin. Rasituksen rytmitystä pitää tarkkailla eri tavalla ja eilenkin kävin pikkujuoksun sijaan vesijuoksemassa. Voi luoja että se on tylsää touhua! Tällä loukkaantumishistiorialla se on myös tuttua, joten tiedän mistä puhun.

Kuva osittain lavastettu. Asento liioiteltu pitkän juoksun jälkeen.

Tankkauspäivät Tahkoa kohti oli eilen ja tänään. Norseman-reissun jälkeen piti saada aineenvaihdunta taas liikkeelle. Tarkoittaen tietysti urheilullisessa mielessä, ei siinä mitään vikaa yleisesti ottaen ole. Se tarkoitti pitkiä pyörälenkkejä ja pitkää juoksua (70min...). Tässä pienessä tankkauspöhössä on vaikea sanoa, että lähtikö se sitten käyntiin vai ei. Lauantaina olen viisaampi.

Mr. M:n kanssa Puutossalmen lossilla. Aika paljon hauskempaa ajella nuo pitkät jonkun kanssa kuin yksin.

Arkikin alkoi tällä viikolla, kun töihin oli taas kammettava ja päiväkotirumba siinä samalla aloitettava. Minusta on (ainakin toistaiseksi) ollut aina mukava palata töihin ja arkeen kesäloman jälkeen. Arki heitti märän rätin päin kasvoja tänään, kun 3 päiväkodissa vietetyn päivän jälkeen oltiin neljäs päivä kuumeesta toipumassa. Siinä sitä arjen realismia, mutta sellaistakin tämä elämä välillä on.

Tänä kesänä olen keskittynyt näyttämään hyvältä, joten toteutin parin vuoden haaveilun ja ostin koko kisa-asun Betty Designsiltä. "Bad ass is beautiful!"

Katseeni on siis tiiviisti jo kaudessa 2016 ja olen tässä makustellut ajatusta, että treenaisin siihen ihan silleen täpöllä. Teemu sen taisi sanoa ääneen ensin ja minua houkuttaa aika paljon ajatus siitä, että katsoisi, mihin "asti" rahkeet riittäisivät. Ja puhun ihan nyt niistä omista rajoistani ja ajoistani tyyliin sub11 ja AG:ni podiumpaikat. Viime kesän hienot suoritukset tulivat kuitenkin aika kohtuullisilla (melkeinpä vähäisillä) treenimäärillä, joten sen suhteen voin tehdä enemmän ja paremmin. Entisenä kilpaurheilijana tämä ajatus vie mukanaan ja asian toteuttamiseksi talvikaudella onkin jo isovanhemmat valjastettu asianmukaisiin tehtäviin.