Paluu arkeen

Arki alkoi viime viikolla melkoisella rytinällä. Rakas aviomiehenihän vietti kotona kokonaiset 2 päivää tästä helmikuusta ja paineli Etelä-Korean kautta hiihdon MM-kisoihin Faluniin. Itse sain sairauspoissaoloni päätökseen ja Helsingin (mikä vetää tietysti vertoja edellä mainituille kohteille) kautta sorvin ääreen.

Fysioterapeuttini on ollut todella hyvä ja saanut malttamaan mieleni niin (mm.) autoilun kuin pyöräilynkin suhteen.

Olin kyllä jo valmis töihin, mutta kyllä se sujuva arki tämän polven kanssa meni ihan viimeisille päiville saakka, eli eivät ne työkyvyttömyysajat mistään taikurin hatusta tule vaan lääkärin kynästä. Sinänsä töihinhän oli mukava palata ja saada päiviin "järjellistä" tekemistä. Vaikka olisihan sitä voinut vielä treenata... Hehe.

Takapihallamme on varsinainen talviurheilukeskus.

Pyörää (trainerilla) ajan aina vain kuin siihen tulee mahdollisuus. Näin hiihtoleskenä niitä mahdollisuuksia ei ole lyhyempiä settejä (max. 45min) lukuunottamatta kauheasti. Myös Wattbikeä olen käynyt polkemassa, mikä onkin todella hyvä, sillä data paljastaa heti jos toinen jalka yrittää luistaa pyöritysvastuusta. Jokaiseen päivään kuuluu vähintään 30min setti jalkajumppaa, johon olen yhdistänyt 100 vatsalihasliikettä. Ei siis mikään haaste, vaan leikkauksen jälkeen ajattelin, että jotakin olisi kiva tehdä ja nuo vakiintuivat ohjelmaan. Ja jos jotain aloittaa ja toteuttaa n ajan, niin kovin helpostihan siitä syntyy tapa jota ei viitsi rikkoa.

"Kato vaimo, ilman käsiä!"

Ensi viikolla saan aloittaa hölkän. Jännittävää! Kaikenlaista tässä on vielä varmasti polven kanssa edessä, mutta sitä on turha jäädä odottelemaan, vaan mennä järkevästi eteenpäin ja hyvä siitä (polvesta) ei ainakaan tule sohvalla.

Uuden eturistisiteen jälkitarkastus

Tänään oli kauan odotettu päivä, kun tasan 7 viikkoa vanha, uusi eturistisiteeni jälkitarkastettiin ortopedin toimesta. Ja eipä olisi syntymäpäiväni voinut saada parempaa sinettiä! Olin tosi hermona, vaikka tiesinhän minä, että mitään erikoista ei varmaankaan olisi edessä. Kirurgi totesi, että kuntoutuminen on lähtenyt hyvin liikkeelle ja että uiminen, pyöräily ja soutuergo ovat sallittuja. Käytännössä kaikenlaiset kontaktilajit, pallopelit ja sen sellaiset hassuttelut (ml. hypyt) ovat kiellettyjä. Sauvakävelyä olenkin jo harrastanut ja hölkän saa aloitella pikkuhiljaa. Hiihtokin on sallittua, mutta siinä ei nyt paranisi mennä kaatuilemaan. Luulen, että malta olla myös nyt hiihtämättä, koska lajikirjo on jo kuitenkin aikamoinen. Pieni ojennusvaje polvessa vielä on seistessä, mutta sepä siitä korjautuu kyllä vielä.

Voiko tyttö kuulla mitään parempaa! 

Irongirl teki minusta prinsessan... Ehkä jäi vajaaksi yritys, mutta johtui enemmän minusta kun hänestä.

Jos ja kun tämän onnettoman tapahtuman piti sattua, niin olen onnellinen siitä, että minulla oli vakuutukset kunnossa, sain parasta hoitoa ja tarkoituksenmukaista fysioterapiaa, apua niin monelta taholta ja tavalla. Lisäksi osittain pedantti luonteeni takasi kurinalaisen jumpan, harjoittelun ja kuntoutuksen. 

6 viikkoa ja 2 päivää

Leikkauksesta siis. Ensi viikolla on jälkitarkastus, jolloin ortopedi mitä todennäköisimmin lausuu jotakin polven tilasta. Lisäksi minun tehtävänäni on saada lupa lajeihin, joita voin nyt sitten alkaa taas "harrastamaan" tai aikataulun, milloin ko. lajeja voi taas harkita. Alkuperäisen aikataulun mukaan kuuden viikon kohdalla voi alkaa kävelemään ja kahdeksan viikon kohdalla voi aloittaa kevyen hölkän (mitä ihmettä se sitten ikinä tarkoittaakaan). 

Hurjaa oli vauhti.

Listalla (kyllä, minulla on lista) on juoksun lisäksi pyöräily, soutu, uinti, hiihto ja kuntosali. Kävelylenkit olen saanut aloittaa ja lisävarusteina olen käyttänyt nastalenkkareita ja sauvakävelysauvoja. Ensimmäinen reilu 3km lenkki meni hurjaan aikaan 47 minuuttia! Tosin tänään tein tuohon aikaan jo melkein 10 min parannuksen. Hahahaa... Mutta tärkeintähän on kävellä mahdollisimman oikein eikä tehdä vauhtiennätyksiä.

Uusi pyörä ja traineri. Nainen on "vanha", ensi viikolla 33 vuotta.

Tiistaina fyssari antoi luvan koettaa polkemista ja kas kummaa, uusi Argon18 sattui sopivasti olemaan uudella trainerilla! No, vakavasti puhuen, noudatin ohjetta ja muutamaan otteeseen olen vähän pyöritellyt (ilman vastusta). Kesittyä pitää koko ajan, mutta hyvin pyörii ja ihan pian saan taatusti ajaa sydämeni kyllyydestä, joten miksi kiirehtiä ja munata hyvin sujunut kuntoutus.

Hauskempi kuin kultaiset kengännauhat, joita myös ainakin joskus on jaettu,

Eilen illalla meillä kävi taas dopingtestaajat. 10 vuotta olen avannut kotini oven heille ja toivottanut tervetulleeksi. He ovat tulleet syntymäpäiväjuhliin, siisteyteen ja kaaokseen, iltaan ja aamuun, huonoon ja hyvään hetkeen. Se on osa urheilijan arkea, mutta myös meidän, jotka jakavat arjen urheilijan kanssa. Onhan se vähän erikoista, että vieraat ihmiset voivat koska tahansa tulla "pahimmillaan" useaksi tunniksi istumaan kotiisi. Mutta näin on hyvä ja 99% testaajatkin ovat oikein mukavia tapauksia. Tällä kertaa minä sain lahjan, tiskirätin. Minusta ihan hauskaa huumoria.

Puoliero (ei peliero)

Tällä hetkellä kuntoutusohjelma, eli ne liikkeet jotka teen, kestää kerrallaan 30 minuuttia. Koko setin teen vähintään kolmesti päivässä. Irrallisia vitkutuksia ja vatukutuksia teen päivän mittaan vähän joka käänteessä. Tämän lisäksi käyn salilla tai uimassa kerran päivässä, joten ihan tässä pikku hiljaa tuntuu kuin treenaisikin.

Instagramissa kirjoitin, että: "Thus passes the glory of my muscles in my upper left thigh." Ai mikä puoliero?!

Hieman hankaluutta elämään aiheuttaa edelleen tuo takareisi, joka vamman huomioiden luonnollisesti on jo parempi, mutta on kova "rapsahtelemaan" edelleen (tai kerran sen ensimmäinen kerran jälkeen). Joten liikkumista tulee varottua, vaikka se polven puolesta voisi ollakin jo sulavampaa. Pienin harppauksin huomaan päivittäin edistymistä polvessa, mutta samaan aikaan meinaan räjähtää malttamattomuudesta. Ulkona olen käyttänyt vielä toista keppiä, sillä välillä on aivan älyttömän liukasta ja liukastuminen olisikin nyt todellinen ongelma. Elän niitä viikkoja, joilloin siirre on kaikista heikoimmillaan.  

En harrasta saliselfieitä, sillä mikään ei olisi niin noloa kuin että joku kävelisi esim. pukuhuoneeseen sisään kun kuvaan itteäni! Tänään päätin elää hetken vaarallisesti. Ja eikö joku tullut heti ovesta kuvan ottamisen jälkeen. Olen varma, että tulija kuuli kameran äänen.

Kuntokeskus Huipun Takasalissa (on siis tila) on peili, jossa on teippauksia tyyliin #selfieseinä. Koska en koskaan pidä kännykkää mukana salilla, niin minusta tuollainen on vähän hassua. Mutta sitten aloin miettiä, että pitäisikö vastaavia peilejä tai muita heijastavia pintoja olla myös esim. Puijolla ladun varressa. Olisihan se nyt ihan todella paljon helpompaa ottaa treenikuvia! Onhan sitä kaikenlaisia selfiekeppejäkin.  No, tämä nyt tällaisena maailmanmenon ihmettelynä...