Let The Fun Begin

Harjoittelu on taas alkanut. Aika juhlallinen aloitus, mutta näin on. Kolme viikkoa peräkkäin olemme Teemun kanssa päässeet altaaseen ja puntille ja koska Irongirlin päiväkodissa pidetään aamuisin aamupiiri, niin kertonee paljon punttitreenistä, jos olemme nimenneet sen leikkisästi hanuripiiriksi. Jalkajumppaa on siis tehty, ennen kuin joku alkaa muuta edes ajattelemaan.

Ironman Frankfurt 2014 ja "kevyet" AG-lähtökahinat...

Ja koska rakas Puijo on horjahdusetäisyyden päässä, niin pari tiukkaa mäkitreeniä on juosten tullut jo tehtyä. Lukija ymmärtää tiukkuudeen, kun kerron, että maksimisyke on ollut siellä noin 188 luokkaa. Että voi tuntua pahalta, kun nousu ei lopu koskaan, mutta joka kerta se on loppunut ja suoranainen heikotus on vaihtunut muihin tunnelmiin. En nyt sentään kirjoita tässä, että euforiaksi tai mainitse endorfiinejä.

Kaksi kaverusta yhdessä.

Ja koska olen selvästi sokerista, niin hyppäsin sunnuntaina trainerille. Tuli sellainen "long time no see" -tunne lisätty "hello old friend" -tervehdyksellä. Uusi pyörä on kyllä tilauksessa, joten ei tässä nyt parane tunteelliseksi äitiyä.

Hölynpölyt nurkaan ja itse uutiseen: Teemu sai elite-paikan Norseman Xtreme Triathloniin ! Aivan mahtava juttu. Loppunousun juoksijaksi minua ei kelpuutettu, mutta paikka meni jollekin joka on "ehkä" minuakin kovempi. Tuolla siis on oma huolto ja viimeiseen nousuun täytyy jokaisella kilpailijalla olla oma huoltaja mukana, joka siis juoksee siinä rinnalla. Teemulle on sadellut onnitteluja pelkästä paikasta enemmän kuin jonkin KV-kisan podium (siis TOP-3) sijoituksesta, mutta hittolainen, hänellä on kyllä mahdollisuudet vaikka voittaa koko roska.

Muutto takana, treenikausi edessä

Huh, millainen lokakuu tämä olikaan! Teimme syyskuussa asuntokauppoja, mikä tarkoitti että pääsimme muuttamaan kuun alussa uuteen omaan kotiin. Tämä taas tarkoitti sitä, että muutimme toistamiseen kolmen kuukauden sisällä. Toisaalta tämä oli aivan mahtavaa, mutta vähän niin kuin kauden viimeisen koitokseen (maratoniin) valmistautuminen niin motivaatio meinasi olla jo pikkaisen hakusessa. Molempiin kuitenkin löytyi ilo ja lopputulos oli loistava, Uusi kotimme on aivan Puijon kupeessa ja 5km kilpaladulle on matkaa hurjat 200m. 

Kannustettiin Irongirlin kanssa Teemu-isi Tahkon vuorijuoksun (42km) voittoon. Aika 3:20... 

Offseasonia on vietetty, mutta kuitenkaan en ole päässyt oikein tekemään mitään erityistä hupailua vaan työmatkatempoilu on ollut pääsääntöinen liikuntamuoto. Tänään kuitenkin tempasin ja kävin Teemun "kehoituksesta"juoksemassa Puijon tornin ympäri. Matkaa kertyi 5km ja aikaa meni 34 minuuttia. Ihan ok, kun siinä tuli kerättyä melkein kaikki nuo Puijon ärtsyt nousut. Alkaa kuulkaas kunto kohisten nousemaan, kun Puijolla heittelen huolettomia iltalenkkejä!

Like mother, like daughter...

Koska tämän muuttohärdellin tiimoilta kaikki asiat ovat päivittämäti, niin loppuun vielä ensi vuoden suunnitelmat:

• Pirkan Hiihto, 90km P
• Finntriathlon Vanajanlinna
• Finntriathlon Vierumäki
• Finntriathlon Joroinen
• Ironman Copenhagen

Vantaan maraton 2014 - PB 3:42

Eilen sunnuntaina piti kasata itsensä vielä yhteen koitokseen tällä kaudella. Maijan kanssa suunnattiin Tikkurilan urheilupuistoon ja klo 11 tuli starttilaukaus 42,2km:lle. Valmistautuminen ei mennyt ihan oppikirjan mukaan omalta osaltani, sillä mitään valmistautumista ei ollut. Tai no, teimme pari viikkoa sitten talokaupat ja maratonia edeltävät viikot meni muuton parissa. Eihän tuo mittään, mutta kylläpä se sitten kuitenkin näkyi matkalla.

Sää suosi juoksijoita, sillä lämmintä oli juuri sopivasti (lyhyissä olisi voinut juosta), eikä satanut tai tuullut. Koska aina on erinomaista alkaa säätää ennen starttia, niin ostin SPIbeltin ja lykkäsin geelit siihen. Ennen kuin tajusin sijoitella geelit kunnolla pussukkaan, niin pikkupaniikit siinä sai kehiteltyä koska pussukka ns. rumpsutti ja hölskäsi. Kaikki kuitenkin sujui hienosti ja nutritionit olivat mukana. 

Kyllähän se vielä tässä vaiheessa naurattaa.

Lähdimme Maijan kanssa juoksemaan 5:10min/km -vauhtia, mutta taisimme juosta ensimmäistä 25km enemmänkin 5:06min/km -vauhtia. Tässä vaiheessa Maijalla vaikutti olevan enemmänkin varastossa ja hän paukautti lähteä omia matkojaan. Itse kärsin ensi kertaa vatsaongelmista, sillä vatsa alkoi hölskyä niin pahasti, että sen kuuli muutkin. Olin vähän ymmälläni, mutta onneksi se ei aiheuttaut mitään ongelmia. 38km tuli kylkeen pistos, mutta kyllä eniten vauhtia kuitenkin hidasti lihaskestävyys, joka alkoi tuossa vauhdissa tulla vastaan. Tätä puolta olisi voinut petrata ja ylipäätänsä saada loppuun saakka parempaa vauhtia sillä kunnollisella valmistautumisella. Ehkä. Todennäköisesti. Who knows.

Vikalle kierrokselle oli mukava lähteä, koska se oli viimeinen. Laskin, että ennätys tulee, jos nyt vaan pystyn jonkinlaiseen vauhtiin. Samalla pelkäsin koko ajan, että näen vielä Maijan, joka oli eettämättä menossa kohti todella onnistunutta maratoonia. Mutta ei! Ylitin maaliviivan ajassa 3:42 parantaen 8min edellistä mara-aikaa. Maija oli 4min nopeampi. Aivan mahtava reissu!

Lihakset menivät kipeiksi ja kävely tökkii. Töissä tökki myös ajatus, mutta ei kuitenkaan ihan työkyvyttömyyden puolelle mennyt. Illalla sinivalkoisin siivin (FlyBen operoimana) palasin kotiin ja kentällä vastassa olivat suurimmat fanini, joista (onneksi vain) toinen huusi: "Äiti!" 

Nyt alkoi off season! Vihdoinkin.

SM-maastoduathlonista N30-34 -sarjan mestaruus (sekä mahdollinen trauma)

Lauantaina kisattiin Iisalmen Paloisvuorella maastoduathlonin SM-titteleistä. Toiveeni toteutui ja kisaajia oli lisäkseni muitakin. Kun saavuttiin kisa-alueelle, niin huhut teknisesti vaativasta pyöräreitistä kiirivät korviini. No, se oli tiedossa, mutta lyhyen tiedusteluajelun jälkeen totesin saman myös itse. Oli aikalailla selvää, että syksyn mtb-koulu jäi lyhyeksi. No mutta, tätä varten oli harjoiteltu ja tosissaan (muttei vakavissaan) lähdin matkaan. 

Support Teamille piti antaa läpsyt joka kierroksella. Parasta.

5,1km juoksu sujui raskaassa (pehmeä ja märkä) maastossa hyvin aikaan 22.43 ja vaihdon jälkeen 13,7km pyöräreitti odotti ajajaansa. Yhteenvetona voin todeta, että se mikä oli hauskaa, oli hauskaa ja se mikä ei ollut, niin ei todellakaan ollut. En vaan paikotellen uskaltanut. Hävisin ihan reilusti edessä oleville naisille pyörän aikana ja ekan kierroksen aikana päässäni kävi iljettävä ajatus koko homman heivaamisesta kierroksen jälkeen. Se oli todellinen low point. Ärsytti, että tuommoinen ajatus tuli mieleeni. Kävin pikaisen ja syvällisen keskustelun itseni kanssa. 

Keskustelut on jo käyty.

Tämän keskustelun jälkeen tunnelmat paranivat ja toinen kierros meni muutenkin sujuvammin. Mietin matkan aikana, että 7 vuotta sitten olin tässä samassa tilanteessa/tilassa triathlonkisoissa. Vähän niin kuin että "häh, mitä helvettiä minä olen tekemässä ja miten minä tähän jouduin". Minkäänlainen luovuttaminen ei ollut vaihtoehto (ei silloin eikä nyt) ja helvetinmoisella tsempillä vaihtoon. 

Viimeinen juoksuosuus kulki taas hyvin. Tajusin, että jos nyt en kaadu naamalleni ja jää siihen, niin tulen voittamaan sarjani SM-kultaa. Se pisti kyllä hymyn huulille ja askelta lentävämmäksi. Sinänsä mestaruus tilanteessa, jossa toinen ilmoittautunut ei pääse starttiviivalle, on vähän valjua, mutta kyllä minä sen eteen tein ihan kunnolla töitä. Ja metallit jaetaan viivalle tulevien kesken, näinhän se on. Naisia oli mukana tosi vähän, mikä tietty on harmi. 

Maalissa helpottuneena ja onnellisena.

Maastopyöräilijät olivat tehneet reitin ja se kyllä näkyi ja tuntui. Ihan sairaan hienosti veti mtb-tytöt ja -pojat. Ei ollut täydenmatkan trinistillä mitään saumaa tuossa touhussa. Sinänsä yllättävän spesifi laji tuo maastoduathlon, jos ja kun noin tekninen on tuo pyöräosuus.

En vaan malttanut olla otattamatta tätä kuvaa.

Ai mistä se otsikon trauma tuli? Olen nauranut, että Teemulle on yksi urheilukisa ylitse muiden jäänyt jonkinlaisena järkytyksenä mieleen. Nimittäin Vaarojen tuplamaraton. Se on kuin trauma. Teemu puhuu siitä eritavalla kuin mistään muusta äärimmäistä kestävyyttä tai rajoja koettelevasta tapahtumasta. Ei niin, että se oli kamalaa, vaan siten, että se on todella jäänyt mieleen. Huusin Teemulle pyörällä, että tämä on minun traumani. :-) Naisten kakkonen kysyi minulta pyörän aikana, että eksyinkö reitiltä. Vastaus on, että en.