11.

Koska elämä on tällaista, niin Teemu lähti Davosiin ja minä jäin Kuopioon. Tosin omaan diiliini kuului myös Irongirlin päiväkodin joulujuhla, joten kumpi tässä nyt sitten voitti. On se vaan niin metkaa katsoa, kun pikku-tontut laulaa ja soittaa erinäisiä soittimia. Ohjelmassa oli myös pipareiden paisto sekä koristelu että askartelu.

Kyllä siitä pipareitakin tehtiin, vaikka taikinaa piti luonnollisesti myös maistella.

Eturistisiteen katkeamisesta on nyt kulunut aikaa 3,5 viikkoa. Aika pitkät viikot, mutta ensi viikolla taas tapahtuu. Toisaalta en malta odottaa, toisaalta vähän hirvittää. Joka tapauksessa tämä välitila loppuu ja sitten pitää ponnistella uutta tavoitetta kohti. Tuntuu älyttömältä, että lokakuussa juoksin maratonin aikaan 3.42h ja kohta opettelen kävelemään ja saamaan jalkaa suoraksi. Epic fail.

10.

Tänään töissä "koulutin" ihmisiä. Lainausmerkit sen vuoksi, että ihan asiaa yritin puhua enkä mitenkään pyrkinyt koulimaan heitä. Nykyaikana 150 henkilön koulutus voi tapahtua esimerkiksi onlinena, jolloin osallistujat näkevät esityksen ja kuulevat kouluttajan äänen. Tämähän on kauhean kätevää ja kustannustehokasta, mutta on erikoista ettei saa välitöntä palautetta kuulijoilta. Ei nyökyttelyä, kulmien hämmästynyttä nostelua tai pään pyörittelyä. Sitä vaan puhuu luurit päässä omassa huoneessaan itsekseen. Hyvin meni kuitenkin.

Jäämistöä, mutta mielestäni tässä on jotain kaunista. Tulee myös mieleeni lapsuus ja kun äitini oli mielestäni "tärkee-työ-täti" (= kirjanpitäjä).

Tuleva leikkaus alkaa selvästi mietityttää ja viime yönä näin aika ikävää painajaista asiaan liittyen. Moni kohtalotoveri on varoitellut laiminlyömästä kuntoutusta. Jostain luinkin, että eturistisideleikkauksen jälkeen kuntoutus on pakko, ei vaihtoehto. Ja vaikka tässä nyt tarmoa kuntoutuksen suhteen on täynnä, niin tiedän kyllä että tulee päiviä ettei se vaan kiinnosta. Ajattelen kuitenkin niin, että se on asia mikä on vaan tehtävä. Ei jokainen joka päiväinen treenikään aina innosta, mutta todella harvassa on ne kerrat, että olisin jättänyt lenkin väliin.

9.

On ollut (tavallaan) mukava huomata, että tämä liikkumattomuus on tosi berberistä. Tai siis se, että ei pysty treenaamaan, hikoilemaan, haukkomaan henkeä ja olemaan hapoilla, se on berberistä. Mutta erityisen hauskaa on se päätelmä, että harjoittelusta on tullut olennainen osa arkeani!

Lisäksi on syytä keskittyä positiivisiin puoliin tässä tilanteessa. Eittämättä minulla on enemmän aikaa myös kotona ja erilaisia puuhasteluja on virtaa tehdä.

Ennen leikkausta on syytä pitää huolta lihaskunnosta. Tänään salil.

8.

Joko sanoin, että yritän tässä tehdä nyt parin kuukauden työt seitsemässä päivässä? Nooh, mikäpä sen rentouttavampaa kuin askarrella joulukortit yhdessä 2,5-vuotiaan kanssa ja sen päälle tehdä vähän ompelutöitä. Luit oikein, ompelutöitä. 

Alla oleva kuvasarja kertoo todellakin enemmän kuin tuhat sanaa, joten en selitä sen enempää.

Keskittyminen, hermostuminen, oivallus ja hermoromahdus. Arvaa vain järjestys!

Nuo joulukortit meinasivat jo jäädä tekemättä. Maalailin viikonloppuna uhkakuvia kaupasta ostetuista postikorteista, jota ei ole koskaan tapahtunut. Minusta on hauskaa vastaanottaa kortteja, oli ne sitten millaisia tahansa, mutta olen hilannut oman tasoni tässä joulukorttiasiassa korkeuksiin, jopa äärimmäisyyksiin. Oman pikantin lisänsä toi tosiaan Irongirl, äidin pikku-apuri. 

Osaan sitä minäkin kiukutella ja sillä osastolla suunnatonta tuskaa aiheuttaa kaikenlaiset sporttipäivitykset mm. Facebookissa ja Instagramissa. Tuntuu niin väärältä. Osaan kyllä olla toisten puolesta iloinen, mutta hyvin nopeasti palaan surkuttelemaan itseäni. Polvesta sen verran, että yritän käyttää sitä mahdollisimman paljon ja normaalisti ja säilyttää voimatasapainon leikkaukseen asti. Uusi pyörä on tulossa ja ilmeisesti pääsen ajamaan sitä trainerille vielä ennen operaatiota! Siitä sitten oma postauksensa. Ja kappas, siinäpä yksi ilonaihe sporttiksen osalta.

Joulukorttihikipaja.