Sukkerootu hiihtohurmus

Hiihto. En ollut lapsena mikään hiihtäjä. Asiaa ei silloin aikoinaan auttanut loukkusiteet ja vanhempien, kaikella rakkaudella, välttävä tietämys voitelusta yms. Keljutti, kun hiihtävien perheiden lapsilla oli kärkisiteitä ja minulla lipsui. Kyllä minä Anttilan hiihdoissa kävin ja koulujen välisissäkin kisoissa kilpailun, mutta en kokenut sitä ikinä omaksi lajikseni. Naurankin aina, että kuopiolaisten lasten orastava hiihtoinnostus saadaan kitkettyä Puijolla ja oikeastaan missä tahansa kuntoladulla täällä päin. Mäkiä löytyy kyllä ihan etsimättäkin.

Huoltotiimi halusi ikuistaa ennen-kuvan. Vannon, että 3h jälkeenkin nauratti!

Nuorempana hiihto oli ihan mälsää. Tosin olin, joskin edellä kirjoitettu huomioiden, täysin käsittämättömästä syystä "ajatunut" hiihdon vaikutuspiiriin. Kuinkas muuten kuin poikien perässä. Hiihtäjät on kyllä jotenkin kuumia! Triathlonistit tietysti vielä kuumempia, mutta ihan hyviä kakkosia.

Tervaruukilla oli munkkia. Myöhemmin kuulin, että Pilpalla olisi ollut laskiaispullia.

No, tästä kaikesta johtuen pääsin kuitenkin verestämään noita vereslihasmuistoja. Kuitenkin tällä kertaa paremmalla kalustolla ja tietotaidolla. Ja yllätten se tuntuikin jo vähän mukavammalle. Sitten kun kunto kohosi, tai aloitin kestävyysharjoittelun, niin hiihtäminen talvisin oli parasta mitä pystyi kuvittelemaan. Massahiihtoihin olen myös osallistunut vuosittain, mutta tällä hetkellä sekoilu satojen muiden kanssa ei tunnu mahdollista vammaustumista ajatellen kovin kiinnostavalta.

Tänään saavutin jonkinlaisen kulminaatiopisteen hiihtourallani, sillä hiihdin Kuopion ympäristössä vajaat kolme tuntia ja lopuksi vielä nousin Puijolle. Eikä tullut vastaan mäkeä, jota en olisi pystynyt latua pitkin hiihtämään. Toki tästä osa kunniaa kuuluu optigrip-suksilleni, mutta tavallaan se paketoi aika paljon tekemistä parin viime vuoden ajalta.