Hiihtokausi avattu

Olen vihdoin avannut hiihtokauden tälle talvelle. Oikeastihan kaikki meni niin, että kun Puijolla säilölumenlatu avattiin, niin se tehtiin vesisateessa. No itseäni ei ihan niin kauheasti himota tuo vesihiihto, niin sen ja puolimaratonin mainingeissa hiihtäminen vain jäi.

No eikös sitten tullut ikitalvi, Siperian tuulet ja sen maaliman pakkaset. Ja kaikkia muita selityksiä tähän jonoon. Kävimme viikko sitten maalla mummolassani ja pakkaslukemat näyttivät -35,5 astetta. Sisuunnuin ja ajattelin, että tulen hulluksi jos en pääse liikkumaan lainkaan.

Umpihankihiihtovehkeet maalaisittain.

Mitäpä vanhasta navetasta ei löytyisi! Eräsukset ja rottinkisauvat sekä nahkasaappaat lähettivät minut jäälle kohti seikkailuja. Pakkasta oli ensimmäisellä reissulla vain -27 astetta.

Kaunis, jäätynyt Suvasvesi.

Toisella reissulla olin kaksi tuntia. Kävin kiertämässä saaren, missä meillä on mökki. Aikamoista umpihankeahan tuolla jäällä oli, mutta moottorikelkkaura meni melkein sinne minne minäkin. Aurinko paistoi jossakin kaukana. Saaren kohdalla oli jäähän tullut vähän aika sitten todella pitä railo, josta piti ottaa valokuva. Oli kaunista. Maista soittelivat, että perunat ovat jo kiehumassa, että laitapa tyttö vauhtia. Eräsuksilla ei oikeastaan ole kuin se yksi vauhti, hidas.

Ladun voi tehdä itsekin.

Tänään päätin sitten suunnata Puijolle. Homma lähti hyvin käyntiin, sillä yksi mono löytyi vaatehuoneesta ja toinen varastosta. Sukset olivat appivanhempien autotallissa ja sauvat eivät löytyneet koskaan. Hiihdin viime vuonna leikkauksen jälkeen vain 30km, joten aika perusasioiden ääreltä sitä itsensä löysi. Meinasin saada sydänhalvauksen, kun päästäkseni tasaiselle stadionille ja pesäpallokentälle hiihtämään, piti minun laskea Puijon jyrkkiä mäkiä ladulla, jota ei ole vielä pystytty ajamaan latukoneella. Eli se alusta ei ole todellakaan vielä kuin raiteet tai luotettava, vaan välistä pehmeä ja pöppyräinen. En valittaisi muuten, mutta ihan ei vielä ole luotto siihen, että kaatuessani eturistiside pysyisi mukanani. Ehkä pelko on turha, ehkä ei, mutta pelottaa se silti.

Ja kun pelottaa, niin alkaa yleensä tapahua. Nyt ei kuitenkaan tapahtunut, mutta rentous oikein loisti poissaolollaan! Hiihdin sauvoitta ja tein muitakin harjoituksia ja toinen tunti sujui jo paremmin. Ehkä pitoa olisi saanut tähän tilanteeseen olla enemmänkin, koska potku oli vielä niin hakusessaan. Huoltomiehelle kuitenkin iso kiitos, että hiihtäminen onnistui! Henkilökohtainen huoltomieheni ei ehkä ole ollut ihan tehtäviensä tasalla...

Pieni hiihtäjä toimessaan.

Illalla otettiin tyttäreni sukset, sauvat ja  monot pulkkaan ja suunnattiin kahdestaan kohti Puijon hiihtostadionia. Hän hiihti noin 3m ladulla, jonka jälkeen päätti lähteä umpihankeen. Juoksenteli sukset jalassa ympäriinsä. Tuuletteli. Kaatui varmasti 15 kertaa, nauroi ja nousi joka kerta ylös. Kunnes tuli se 16 kerta ja enää ei naurattanut vaan hiihtoa oli tullut tarpeeksi. Aikaa tämä kaikki otti ehkä maksimissaan 15 minuuttia. Hahahaa...