Irti!

Tänään koitti se suuri päivä, kun pääsin ajamaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna ulos maantielle! Ja ensimmäistä kertaa Argonin kanssa! Melkein juhlapäivään (=kisapäivään) verrattava tilaisuus.

Uusi, uskollinen sotaratsuni.

Tottahan sääolosuhteet olivat vähintäänkin vaihtelevat ja pieneltä sadekuuroltakaan en välttynyt, mutta eipä paljoa haitannut. Oli kuitenkin järkevästi päällä, joten palella ei tarvinnut. Tuuli oli kuitenkin sellainen, että ensimmäiset 50km ajattelin vain, että enkö jaksa todella enää isolla limpulla ajaa lainkaan. Kuitenkin, vastoin sinunkin rakas lukija odotuksia, otin tämän mahdollisuuden tyynen rauhallisesti ja ajattelin, että tällä se vaiva lähtee. Mutta sitten kun suunta kääntyi takaisin päin, niin sai tasaisellakin jarruja painella, kun myötätuuli tempaisi naisen mukaansa! 

Hymyä ei tarvinnut pakottaa...

86km ja hiukan reilut 3 tuntia. Uusi pyörä tuntui aivan mielettömän hyvältä ja oikeastaan odotan jo kautta alkavaksi. Ja Vanajanlinnassa se pian alkaakin, 14.6.

Harjoittelu, perhe ja ajankäyttö

Minulta kysytään usein, että miten aikani riittää treenaamiseen. Siihen varmasti liittyy myös se tieto, että en suinkaan ole perheestämme se, jonka käytettävissä oleva aika hupenee eniten harjoitusten parissa ja että olen itse työssäkäyvä ihminen. Lisäksi kysyjä (aina muuten nainen) usein lisää, ettei haluaisi sen oman treeniajan olevan poissa perheeltä yleisesti.

Vastaus on samalla yksinkertainen ja hyvin monimutkainen. On ihan selvää, että meillä kaikilla on sama määrä tunteja vuorokaudessa käytössämme. Suurimman osan "pitää" käydä töissä, joten sinne menee iso siivu tunneista. Sitten pitää syödä, joten kaupassakin pitää käydä ja kodinhoidollisia asioita pitää toimittaa säännöllisesti myös. Nukkuakin pitää, joten tästä kaikesta poikii kysymys, miten ihmeessä?

Puijon polut -polkujuoksukisa juostiin tänään, yllätys yllätys, Puijolla.

Minun mielestäni kysymys on organisoimisesta. Vähän niin kuin "have a plan and stick to it". Treenit (ja muut menot) kalenteriin ja siinä suunnitelmassa pysytään. Tämä on siis kaiken lähtökohta. Työmatkojen hyödyntäminen on avainasemassa. Pyörällä tai juosten. Tai sitten niin, että menee suoraan töistä esimerkiksi uimaan tai salille. Jos kotona joutuu neuvottelemaan treeniajasta, niin asia on tietysti kimurantimpi, enkä tiedä sellaisesta mitään. Toivoisi sellaisessa tilantessa tietysti löytyvän ymmärrystä yleisesti omille harrastuksille ja oman ajan tarpeelle.

Toki pitää huolehtia siitä, että töistä lähtee treeneihin mahdollisimman hyvin valmistautuneena. Ei esimerkiksi nälkäisenä ja janoisena. Kaikki treenikamat mukana ja ajatus kirkkaana. Työasiat voi odottaa ja kotona pärjätään oikein mainiosti. Ja jos ei pärjätä, niin aika opetella sitäkin. (Viimeinen siis, jos on lapsia. Toivottavasti yksin kotiin jäävät aikuiset pärjäävät ilman huolehtimista.) Aivan huipputilanne on, jos isovanhemmat (tai muu verkosto) pystyvät osallistumaan elämään ja helpottamaan arjen aikatauluja ainakin silloin tällöin. Tämä on myös elintärkeää silloin, jos molemmat vanhemmat starttaavat samaan kisaan.

Tärkeää on myös, että käytettävissä oleva aika käytetään tehokkaasti. Esimerkiksi triathlonissa ei oikeasti ole kyse tuntien keräilystä, vaan tarkoituksenmukaisten harjoitteiden tekemisestä, jotka vievät kohti asetettua tavoitetta. Tästä on paljon hyviä esimerkkejä. Tässä luonnollisesti auttaa esimerkiksi hyvä valmentaja. Keskitytään tekemiseen eikä siihen paljonko joku muu on, tai joskus itse, harjoituspäiväkirjaan tunteja merkinnyt. Tavoitteita voi luonnollisesti olla niin paljon kuin on ihmisiäkin. Kuka motivoituu mistäkin.

Ehkäpä tämä yleisestikin koskettaa enemmän naisia ja erityisesti äitejä. Työn ja kodin välillä sukkulointi voi jo itsessään aiheuttaa ihan tarpeeksi paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Jos nainen on valinnut triathlonin, tai triathlon valinnut naisen, niin se kuitenkin on laji, joka vaatii jonkinlaista aikapanostusta. Juoksu on aikatehokasta, mutta uinti ja pyöräily vievät enemmän aikaa. Itse pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että saan toteuttaa itseäni myös muualla kuin kotona ja töissä. Olen parhaimmillani silloin kaikissa kolmessa. Jos joku noista kolmesta poistetaan elämästäni, voin pian huonosti ja sitten koko perheellä on huonot tunnelmat. Tavallaan itsensä tuntemisesta kaikki lähtee. Mikä minulle on tärkeää? Harjoitteluun käytetty aika ei ole pois perheeltä, jos se antaa virtaa ja yleistä hyvinvointia ympäristöön.

Joudun kai tähän loppuun laittamaan eräänlaisen vastuuvapauslausekkeen. En neuvo ketään, mutta kerroin edellä siitä, mistä itse parhaiten tiedän, eli omasta elämästäni. 

Todisteita tasottomuudesta

Vappuviikon treenisaldo oli reilut 11,5 tuntia, joten näin kuntoutujana asia hymyilyttää kovin. 

Jos viimeksi kerroin siitä, että vappuajelu meni lievästi sanoen mönkään, niin sen paremmin ei käynyt sunnuntain lenkilläkään. Ajoin aivan mahtavaa reittiä kuten vanhaa ratapohjaa pitkin, mutta välillä lunta oli aivan mielettömästi. Siis niin paljon, ettei eteneminen ollut mahdollista. Mitenkään. Jotta kukaan ei unohtaisi tasottomuuttani tässä suhteessa, niin voin kertoa, että ajattelin seuraavan kerran lunta nähdessäni heittäytyä hankeen selälleni. Torjuin kuitenkin ajatuksen puhisemalla ääneen, että itse pitäisi siitäkin nousta...

Pyörä pysyi lumessa pystyssä ihan itsestään. Ei kuitenkaan edennyt niin.

Viime viikolla oli taas legendaarinen pöytäjääkiekkokauden päättäjäisristeily Tukholmaan. Kausi, jota en oikeastaan aloittanutkaan, mutta puolustin naisten mestaruutta viime kaudelta. Hävisin finaalisarjan 2-0 ja melko hyvin pystyin peittelemään pettymykseni. Not! Nyt naurattaa se, mutta ei vieläkään se, että hävisin. En voi koskaan laulaa Aikuista naista... Risteilyyn liittyy erittäin omituinen tapahtumasarja, joka päättyi Tukholman päässä suoritettuun 10km juoksulenkkiin. Omituiseksi tämän tekee se, että suurin osa risteilyvieraista eivät poistu Tukholman päässä laivasta trikoissa. Tosi virkistävä lähestyminen Tukholmaan, vaikka yhden maratonin olenkin siellä juossut.

Muuten liikkumiset keskittyivät tanssilattialle, missä ilo oli virkamiesmäisesti ylimmillään. 

Risteilyltä on täysin luonnollista jatkaa melkein suoraan häihin, jos ja kun kunto sen kestää.

Olen tehnyt useita varustehankintoja kevään aikana, mutta yksi ehdoton suosikkini on juuri postissa tullut pyöräilylippis. Siis laitettavaksi kypärän alle, tai kisapaikalle pre race -pelotteeksi muille.

Middle Aged Women In Lycra...

Vappuajelussa vahvasti läsnä myös pääsiäisen tunnelmat

Lähdin aamuvuorossa ns. vappuajelulle. Koska lottoarvonnassa sain aamuvuoron, niin oli selvää ettei tempopyörällä kannata lähteä muutaman lämpöasteen kanssa taiteilemaan, vaan otin alleni maastopyörän. Uuden pyörän ulkoiluttaminen saa siis vielä odottaa, mutta ehtiihän sitä. Ja on fakta, että jos jollakin mankelilla, niin juuri tempopyörällä saa itsensä paleltumaan kyllä helposti.

Otin kuvan selvittyäni pois naparetkeltä. Kohdennus yhtä sekava kuin ottaja.

Tarkoituksenani oli ajaa ympäri Kuopiota ja pysyä kuntoutujalle turvallisilla hiekkateillä, latupohjilla ja/tai isommilla poluilla. Nooh, ihan kiva ajatus. Mutta jotenkin olin ajatellut, että Puijolla ei olisi +10cm lunta, joka nuljuaisi renkaan alla ja aiheuttaisi pitkät pätkät pyörän työntämistä... Täällähän tuli reilusti lunta toissa yönä ja eihän se sieltä puiden välistä mihinkään pääse sulamaan. Ja jos vaikka muuten pystyisinkin ja uskaltaisin ajaa tuollaisia teitä, niin leikkauksesta tulee ensi viikolla 5 kuukautta eikä pyörän kanssa kaatuminen tunnu vielä asialta, jonka haluaisin välttämättä tehdä. Lopputuloksena siis ensimmäiset 7km aikaan 60min. 

Yhden kerran pysähdyin. Piti huokaista ja soittaa ns. "vihapuhelu" reittivalintoihin liittyen...

Aika paljon siinä ehtii ajatella. Kävin jälleen maastoduathlonin SM-kisoissa tutuksi käyneen keskustelun eri vaihtoehdoista. Sitten ajattelin, että ei tässä luovuttamalla ole mihinkään ennen päässyt. Ja voin kertoa, että vaikka Puijon on keskellä kaupunkia, niin kyllä sieltä voi olla kohtuullisen pitkä matka kunnon teille. Hehee.

Posin kautta kuitenkin ja pian olin taas kipuamassa seuraavalle mäelle. Aika mukavaa oli ajaa, kun aurinko alkoi lämmittämään ja maasturilla kun olin liikenteessä, niin ei ns. tarvinnut pitää kiirettä. Toisen kerran pysähdyin äitini luona hakemassa pulloon vettä ja siinä sivussa sain lohileivän.

Sitten loppumatkaan liittyi reissun toiseksi kovin rypistys, kun kotiin oli PAKKO ehtiä ennen kuin Irongirl menee päiväunille, koska halusin päästä myös nukkumaan. Ehdin ja nukuinkin sitten 1,5h ja loppupäivä meni aivan pökkerössä. 

Notta olipa siinä vapussa taas vauhtia ja vaarallisia tilanteita.