Perheellisenä sekä täyttä työpäivää tekevänä minulta usein kysytään, että kuinka paljon treenaan viikossa. Vastaan, että noin 10 tuntia. Ja lisään, että en siis niin kovinkaan paljoa. Totuushan on se, että 10h viikossa on monelle aika paljon. Jos ajatellaan, että tekee työmatkat pyörällä tai kävellen ja osallistuu 2-3 kertaa viikossa 1h kestävään jumppaan (= eli on aktiivinen ihminen ja harrastaa liikuntaa), kuulostaa tuo 10h/viikko silti kovalle määrälle vaikkakin edellä esitetystä kertyisikin se 5-6h liikuntaa. Tietysti oma 10h tarkoittaa vakaalla harkinnalla ja joskus jopa keskittymisellä suoritettua harjoittelua eikä siirtymiä kodin ja työpaikan välillä lasketa, jos siihen ei varta vasten ole suunniteltu harjoitusta.
 |
| Eihän se aina ole ruusuilla tanssimista. Varsinkin jos aviomies valmentaa. |
Huomaan selitteleväni harjoitteluani vieraille ihmisille. "Eihän tämä nyt mitään" ja "pitäähän sitä treenata kun on 500e maksanut ilmoittautumisesta", ehe ehe. Latteuksien jälkeen huomaan miettiväni, että miksi ihmeessä. Olen löytänyt kestävyysurheilun aikuisena ja 32-vuotiaana olen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Varsinkin nyt, kun voin kamppailla sijoituksista omassa sarjassani, olen löytänyt aivan uuden kipinän. Vanha kilpaurheilija ei varmasti koskaan pääse voitonhalustaan eroon. Tai ainakaan minä en ole päässyt.
 |
| Vuonna 2009 Boisen 70.3. Ensimmäinen puolimatka edessä. |
Triathlon on siitä hieno laji, että se sallii niin monta erilaista kokemusta. Laihdutustavoitteita ja kunnon yleistä kohotusta, omia ennätyksiä ja oman itsensä voittamisia, kilpailua ikäryhmäänsä vastaan sekä todellista huippu-urheilua. Nämä kaikki samassa kisassa! Muutama vuosi sitten Yhdysvalloissa kisatessamme kuulin kun kuuluttaja haastatteli erästä katsojaa joka sanoi tulevansa katsomaan juuri loppupään kilpailijoita, koska he inspiroivat häntä eniten. Tässä minusta on juuri se jokin.
 |
| Joroinen 2009, pikamatka. Osallistujia joitakin kymmeniä. Pelikaverin kanssa ehdittiin hyvin päivitellä ketjuöljyn tuhrimia käsiämme... |
Triathlonkisassa olemme kaikki samassa tilanteessa. Samojen olosuhteiden armoilla vailla mitään titteleitä tai muita "rasitteita". Päivän kunto ratkaisee ja se miten olet harjoitellut. (Lisäksi tietysti ehkä varusteet tms., mutta ajatellaan nyt, että maailman on ruusuinen.) Paha päivä voi sattua kenelle tahansa. Arvostan esimerkiksi pro-triatleettien asennetta, kun he vaikka kävelevät Havaijilla maaliin, osoittaakseen kunnioituksensa age-groupereille, jotka ovat vuosia ja vuosia tavoitelleet kisalippuansa. (Tietenkin järki tässäkin mukana.) Pron ja AG:n pahassa päivässä voi silti olla tuntien ero, mutta paha päivä on silti paha päivä. Hyvä päivä voi myös sattua kaikkien kohdalle ja se saakin suut virneeseen maratonin viimeisille kilometreille.
 |
| Selfie. Ei ehkä niin hieno kuin Stubbilla, mutta menestystä, kokemusta ja intoa sitäkin enemmän. |
Olen itse myös päässyt askeleen verran lähemmäksi Teemun kokemusmaailmaa ja ehkä hieman jopa ymmärrän, miksi jatkaa vuodesta toiseen itsensä piiskaamista (silleen hyvällä tavalla) eteenpäin, vaikka monen mielestä elämänsä voisi elää, noh sanotaan nyt vaikka, tuotteliaammin. Se tunne, kun kulkee ja olet voimakas, on aivan mieletön. Se, että pystyt nakuttamaan maratonin ennätysaikaan (hänelle 2:45h) IM:n lopuksi tai juoksemaan sen alle 3h +42 asteen helteessä, on aivan uskomatonta. Tällaiseen kulkuun pääsin itse Tahkolla. Mikään ei estänyt minua juoksemasta. En piitannut helevetin-perkeleen-kellosta kun se näytti, että juoksen liian lujaa. En piitannut kelistä tai nousuista enkä siitä, miten lähellä tai kaukana takaa-ajajat ovat. Ajattelin vain, että saavat perkele juosta kovaa hekin. Joten tällä perusteella väitän, että ymmärrän miestäni vähän taas paremmin. Ja kaikkia, jotka vuodesta toiseen piinaavat perhettään kilpailemalla triathlonissa ammattilaissarjassa.
 |
| Voitin ja olen vielä vähän leuhkana siitä. |
