keskiviikko 24. joulukuuta 2014

24.

Tämä joulu on monella tapaa erilainen kuin aikaisemmat. Laitoimme ison tytön hameen ja ison pojan housut jalkaan ja ostimme ensimmäisen oman kinkun paistettavaksi. Semmoisen ison, eikä rullaa.

Kuopioon muuttaminen toi meidät taas lähemmäksi sukujamme, joten joulun juhlintaa ei tarvitse tehdä ns. kenenkään nurkissa, kuten tähän saakka, vaan suvut tulevat meidän luoksemme. Olen joka vuosi varmasti todennut, että lasten kanssa joulu on parhaimmillaan. Odottava sekoilu ja jopa huonovointisuus siihen liittyen on joulua aidoimmillaan. Vaikka se tietty usein liittyy siihen lahjahulabaloohon, mutta tavallaan siinä on jotain hauskaa. Aikuiset keskittyvät ehkä enemmän ruokaan, juomaan ja tunnelmaan yleisesti, mutta kyllä pelkällä joulun tekemisellä on iso merkitys.

Niin, tuo joulun puuhaaminen on osaltani jäänyt melko olemattomaksi. Varsinkin, kun osa paketeista jäi jonnekin matkan varrelle. Ei ole minua varten tämä passuutuskaan. Haluaisi tehdä itse ja olla niin kuin normaalisti olen. Hiihtolatu menee melkein oven vierestä, mutta minulla on ihan toisen lajin sauvat. Toisaalta jää tämä joulu muistoihin tällaisenakin. Erilaista ainakin.

Haluan toivottaa oikein hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille!

Näihin riisipuuronkeittotunnelmiin päätän vuoden 2014 joulukalenterin.

maanantai 22. joulukuuta 2014

22.

Aatto ja joulukalenteri lähenee, toinen loppuaan ja toinen muuten vaan.

Tänään pääsin ensimmäistä kertaa viiteen päivään pois kotoa. Oikein autolla. Niin oli kiva ajelu, mutta on se vaan aika tuskallista tuo istuminen. Tikitkin tietty kiristävät osansa, mutta olipa hauskaa päästä hetkeksi kotoa pois.

Kuusi 

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

21.

Vaikka siinä on jotain samaa kuin katselesi vanhoja valkokuvia (naurattaa, itkettää, nolottaa, hävettää jne.), niin selaisin 7 vuotta vanhoja blogikirjoituksia. Siellä yhdessä kommentissa olin kirjoittanut näin:
"Toivottavasti ei ole lajinvaihto edessä. Age grouperiksi itseään kiusaamaan! :D"
Aatella. Seitsemän vuotta sitten koko ajatus triathlonista oli mielestäni noin absurdi ja ehkäpä naurettavakin. Pelasin siis tuolloin salibandya ja polvilumpio oli mennyt pari viikkoa aikaisemmin sijoiltaan. Tuon tapahtuman ja muutaman muun pikku äksidentin jälkeen lajinvaihto oli edessä. Ja age groupperiksikin rupesin, mutta en kiusaamaan vaan haastamaan itseäni.

Tasan 7 vuotta sitten Puolassa.
Noh, koska ensi kesäksi olen ilmoittautunut Kööpenhaminan Ironmanille, niin pitäähän sitä varten treenata! Kävin postilaatikolla ja noin 100m matkaan aikaa meni 15min. En ole ihan varma, mutta jotenkin tuntuu, että muilla pitkänmatkanmenijöillä on vähän eri ohjelmat?! Siitäkin huolimatta olen ollut täysin rauhallinen ja tehnyt ohjeiden mukaan polvijumppaa, ilman liioitteluja. Rauhallisuus tosin katosi hetkeksi, kun jossakin ihmeen masokismipuuskassa kävin puntarilla. Aivan kun en olisi täysin tietoinen tuloksesta ja sen syistä! Mutta halusin tietää! Seuraavan kerran käyn jouluaattoiltana... Hahaha...

lauantai 20. joulukuuta 2014

20.

Tänään on tullut selväksi, että minun viihdearvo ei ole kovinkaan korkealla. Kotona, koska en ole poistunut minnekään kolmeen päivään. Apua. Muut ovat käyneet uimassa, hiihtämässä, pulkkahommissa ja huomenna kuusen haussa. Minä olen ollut ja tehnyt leikkauksen jälkeistä jumppaa..

Ihan tässä hyvin vielä menee. Mustekalana.

Eipä silti kauheasti houkuttele tuo ulosmeno vielä. Minne sitä menisi? Istuminen aiheuttaa kohtuu nopeasti kolotusta ja turvotusta, joten autoilukaan (kyytiläisenä) ei ole toivelistalla. Huomenna on kyllä pakko laittaa nenä ja jalat ulos ovesta, edes takapihalle.

Jalassa on 14 tikkiä. Tosi siistin näköiset haavat ja ihme kyllä nuo makkaraniitit eivät lainkaan herättänyt inhotusta tavattaessa.

perjantai 19. joulukuuta 2014

19.

Lupailin eilen kirjoitusta uudesta pyörästäni, mutta siirrän sen seuraaville päiville, koska en saanut otettua oikeutta tekeviä kuvia uudesta kaunottarestani. Sen sijaan otin alla näkyvän kuvan ja laitoin sen mm. Instagramiin, niin eikö jo joku jalkaperverssi ollut "huutelemassa"! Oh well, makunsa kuullakin...

Näissä merkeissä. Tuijotan uutta runkoa ja mietin, että hymyilyttääkö vai sapettaako se minua. 
Kotona "omaishoito" on toiminut kohtuullisesti, joskin aamunlehti on jätetty joka aamu (jo kahtena aamuna) hakematta, eli olen joutunut tinkimään aamukahvin kanssa luetusta sanomalehdestä. Lisäksi pienempi hoitaja on hieman arvaamaton otteissaan, joten erilaisia huomaamattomia barrikadeja on pitänyt rakennella. 

Jalkajumpat ovat jatkuneet ja tunnollisesti olen vähintään vispannut nilkkoja muutaman kerran tunnissa. Jumppa on sillä tavalla nihkeesti kipeetä, mutta jos sitä ei nyt tee, niin sitten se vasta myöhemmin vaikeaa on. Toinen päivä kotona menossa enkä ole vielä tulossa hulluksi. Liittyneekö pikkulapsivanhemmuuteen, mutta tänäänkin olin ihan vain hiljaa itsekseni ja katselin kattoa sekä otin tirsat. :)

torstai 18. joulukuuta 2014

18.

Leikkaus meni suunnitellusti ja niinhän siinä kävi, että seurasin operaation monitorista. On se vaan erikoista kun puudutus potkaisee ja näköhavainto suoraan ylös sojottavasta jalasta ei vastaa oletusta jalan sijainnista.

Puudutus, lääkkeet, kipu ja syömättömyys tekivät olosta kuitenkin lähdön hetkellä pahoinvoivan, mutta siihen se sitten onneksi jäi. Ensimmäinen yö oli vähän kehno, mutta tämä päivä on ollut jo parempi.

Kylmä paketti.
Jumpan aloitin heti ja sehän tarkoittaa nilkan suoristamista ja koukistamista, "reisijumppaa", polven koukistamista ja  seisaaltaan taakse ja sivulle heiluttelua. Turvotusta ei ole kauheasti, mutta se voi ilmeisesti tulla myöhemminkin. Polvi suoristuu mukavasti, mikä on nyt tärkeää. Kepeillä kulkeminen alkaa taas sujua. Viimeisestä oli kuitenkin ehtinyt kulua 7 vuotta.

Sairaala Mehiläisen koko henkilökunta oli mahtavaa ja kokoajan minulla oli huolehdittu olo. Mieltä lämmitti eniten se, kun ortopedi oli kirjoittanut leikkauskertomukseen(?) triathlonisti, tarkoittaen sillä minua.

Uusi tykkipyöräni Argon 18 E112 on tullut kotiin. Siitä lisää huomenna.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

17.

Kohta mennään. Aamulla hain apuvälinevarastosta seuraavien viikkojen tuen eli kyynärsauvat. Kuuteen tuntiin ennen leikkausta ei saa syödä eikä suun kostuttamista enempää juodakaan, joten tunnelmat ovat, jo tässä noin paria tuntia ennen operaatiota, vähän karahtamassa kiville kun verensokerit menevät lattiasta läpi. Lisäksi päähän alkaa pian jomottamaan tämä jännitys, vaikka tavallaan ihan rauhallinen olenkin. 

Reppuun (koska olkalaukku ja kyynärsauvat eivät ole järkevä yhdistelmä) pakkasin Finisher-paidan, joka on aikuisen naisen (ei sen mistä Koivuniemi laulaa) pep talk -yritys itselleen. Itse operaatio ei tässä kai itsessään jännitä, mutta sen jälkeinen aika. Tässä sitä nyt ollaan. 

tiistai 16. joulukuuta 2014

16.

Tänään ei meinannut ehtiä bloggaamaan, mutta siihen on hyvä syy! Triathlonhaaste oli kylässä ja tarinointi siinä seurueessa vähän venähti. 

Sainpahan ajatukset pois leikkauksesta...
Teemu ja Tomppa puskevat Havaijilla vuonna 2007.

maanantai 15. joulukuuta 2014

15.

Minä olen onnekkaassa asemassa, koska minulla on valmentaja jolla on kokemusta, näkemystä ja (jopa akateemista) tietoa. Mikään ei ole niin puistattavaa kuin valmentaja, jolla on vain näkemystä. Varsinkin lasten ja nuorten kohdalla se on anteeksiantamatonta. Pitäisi sitä sen verran olla järkeä myöntää, että nyt tämä homma ei ole ihan sillä tavalla hallussa kuin pitäisi. Toisaalta voidaan ajatella, että myös liikuttaminen on tärkeää, mutta ajattelin tässä kilpaurheiluun tähtäävää harjoittelua.

Aikuisurheilijana olen saanut kokea monenlaisia valmennuksia useissa eri lajeissa. Vähän sinne päinkin oleva ohjaus voi olla ihan ok, jos tilanne on kaikilla osallisilla tiedossa ja hyväksytty. Erilaiset "kisaan kymmenessä viikossa" -ohjelmat ovat hyviä, mutta yksilöllistä tilannetta ja ominaisuuksia sellaiset ei luonnollisesti huomioi. Monesti ehkä unohtuu, että myös aikuisen on hyvä kuulla kehittämiskohteiden lisäksi myös positiiviset asiat. Itse pidän yksinkertaisesta. Kun treeni on treeniä ilman mitään rimplailua. Joo, uinnissa tehdään erilaisia drillejä, mutta ei niiden tarvitse keskittyä pikkurillin pyöritykseen kera kuminauhojen, lättäreiden ja pullarin. Överi datavouhotus jokaisessa harjoituksessa on myös omiaan tappamaan liikunnan riemun.

Oliko katsojilla Sääksessä toppatakit?

Tarpeita valmennukselle on yhtä monta kuin valmennettaviakin. Mielestäni osaava valmentaja pystyy  valmentamaan menestyksekkäästi jokaista tuon kirjavan joukon yksilöä. Heillä on eri tavoitteet, lähtökohdat ja edellytykset. Motivaatio voi olla yhtä korkealla. Valmentaja pystyy soveltamaan hänellä olevaa tietoa ja auttaa valmennettavansa tulokseen, joka on saavutettavissa.

Tästä päästään luonnollisesti siihen, että myös aikuisella ihmisellä on vastuu tekemisistään ja tekemättä jättämisistä. Jos on antanut jollekin vastuun valmennuksesta, tulee siihen luottaa ja pidemmällä aikavälillä miettiä mahdolliset muutokset. Jos joku näkee vaivan ja itse maksaakin valmennuksesta, ei ole järkeä alkaa siinä rinnalla suhaamaan muuta. Ei kannata silloin "ottaa vähän lisätreeniä nettifoorumilta", "tehdä toisin kun aviomies sanoo niin" tai "kertoa muunneltua totuutta treenipäiväkirjassa".

Minulle toimii Teemun valmennusfilosofia ja tulosten perusteella se sopii muutamalle muullekin. Tärkeintä on löytää se itselle sopiva, tässäkin.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

14.

Jotkut asiat eivät ikinä muutu. Ennen isompia kisoja/suorituksia minä tunnetusti kuulostelen terveystilannettani todella herkästi ja olen taipuvainen saamaan (ainakin kuvittelen saavani) hengitystieinfektion noin 8 kertaa kymmenesti. Kuitenkin viimeisen, sanotaan 7 vuoden aikana startti on pitänyt perua kerran tai kaksi. Tällä kertaa "oireilen" ennen operaatiota... Josko minulle sittenkin on tulossa flunssa? Oh joy, oh joy...

Kun yhdistetään liukas liukumäki ja päättäväinen taapero, saadaan tulokseksi ikiliikkuja.

Kolme yötä jouluun leikkaukseen on. Onneksi maisemat ovat lumiset, harmautta oli jo riittämiin.

Irongirl halusi tänään ulkona olessamme hiihtää. Sukset jalkaan ja sauvat käteen ja menoksi. Mutta onpa tehty vaikeeksi elämä noiden remmisiteiden kanssa. Totesin, että isi osaisi tämän huomattavasti paremmin vaikkei juuri tuo sidemalli taida olla maailmancupissa käytössä. Irongirl totesi hänen isällään olevan hassu työ kun isi hiihtää. Elä muuta virka!

Ja sinne läks omalla takapihalla.

lauantai 13. joulukuuta 2014

13.

Miksi (pian) 33-vuotias työssäkäyvä rouva, yhden lapsen äiti, on niin rikki siitä ettei pääse harjoittelemaan? Hyvä kysymys. Sitä tässä itsekin olen välillä pohtinut.

Tässä vastauksia (jotkut enemmän tosissaan ja jotkut vähemmän):

  • Harjoittelu on olennainen osa arkeani, joten arjen muuttuminen siltä osin huonontaa "vointiani".
  • Kehittyminen ilahduttaa edelleen.
  • Vanha kilpaurheilija ei ole hävinnyt yhtään minnekään, joten ärsyttää kun annan kilpasiskoille etumatkaan.
  • Olisin voinut olla jäätävässä kunnossa ensi kesänä.
  • En kestä tätä löysää tunnetta kropassa.
  • Kun harjoittelee, nukuttaa paremmin.
  • Ajattelu sujuu paremmin kun harjoittelee.
  • Pää tuulettuu paremmin harjoitellessa.
  • Jaksaa paremmin kun harjoittelee.
  • Ravinnonsaanti pysyy kontrollissa kun harjoittelee. Tai ainakin siihen pitää kiinnittää vähän huomiota, kun ei harjoittele.
  • Treenatessa on silloin tällöin lajikumppaneista seuraa ja iloa.
  • Treenatessa saa käyttää siistejä vaatteita ja mukavia kenkiä.
  • Harjoitellessa kunto nousee.
  • Olen tullut kohtuu hyväksi, haluan olla sitä myös jatkossa.
  • Tunnen syrjäytyväni koko triskenestä.
Äitini tekemät letut maistuivat tänään pitkän päivän päätteeksi. Se siitä kohtuullisesta ravinnonsaannista. 

Ihan vielä tiedoksi, että minun mielestäni yksi elokuva, jota voin katsoa kerta toisensa jälkeen on Rakkautta vain (Love Actually). Siitä tulee vaan niin hyvä mieli, lämmin mieli, surullinen mieli, kaihoisa mieli, toiveikas mieli ja onnellinen mieli. Miksi Hugh Grant vanheni?

perjantai 12. joulukuuta 2014

12.

Jotkut puhuu, että minulla on edessäni parin kuukauden loma. No varmaan tavallaan, jos lomaa on töistä poissaolo, mutta a) olisin riemumielellä töissä tulevan ns. telakka-ajan ja b) tulevaa kuntoutusta on hankala ajatella lomana. Aikaisempiin kokemuksiini pohjaten minulla ei ole siitä mitään harhakuvitelmia. Se on kovaa työtä.

Hyväähän he tarkoittavat, mutta taidan olla edelleen känkkäränkkä. 

Pyrin aina lisäämään kuvan samalta päivältä, mutta tämä on parin viikon takaa. Pääsin Mörriganesin keikalle. He esiintyvät myös Halavatun Pappoina. Nauratti, mutta se nyt ei ole kenellekään yllätys.

Koska päätin aikaisemmin mennä posin kautta, niin aika mieletöntä, että pian on mahdollista mennä uimahalliin päiväsaikaan. Jahka sinne niin vain mennään, mutta varmasti ainakin muutaman kerran alun jälkeen. Ja hmm, on aikaa lukea! Ja vielä kolmas, voin nukkua päiväunia. Jos voin. Niin, että posin kautta. Pitäisikö ottaa hyllystä Frielin treeniraamattu ja joku toinen Going Long -teos, mutta missäköhän ne ovat? Kuka tietää!? (Ja tässä kun lähdin pitämään inventaariota, niin herra Konnan kirja on hyvässä tallessa kirjahyllyssä.) Tosiasiassa haluan kuitenkin lukea jotain kevyttä. Ei niin kuin sängyn toisella laidalla on Darwinin Lajien synty... 

Jep, taattua joulukalenterikirjoittelua. Ei päätä, ei häntää.

torstai 11. joulukuuta 2014

11.

Koska elämä on tällaista, niin Teemu lähti Davosiin ja minä jäin Kuopioon. Tosin omaan diiliini kuului myös Irongirlin päiväkodin joulujuhla, joten kumpi tässä nyt sitten voitti. On se vaan niin metkaa katsoa, kun pikku-tontut laulaa ja soittaa erinäisiä soittimia. Ohjelmassa oli myös pipareiden paisto sekä koristelu että askartelu.

Kyllä siitä pipareitakin tehtiin, vaikka taikinaa piti luonnollisesti myös maistella.
Eturistisiteen katkeamisesta on nyt kulunut aikaa 3,5 viikkoa. Aika pitkät viikot, mutta ensi viikolla taas tapahtuu. Toisaalta en malta odottaa, toisaalta vähän hirvittää. Joka tapauksessa tämä välitila loppuu ja sitten pitää ponnistella uutta tavoitetta kohti. Tuntuu älyttömältä, että lokakuussa juoksin maratonin aikaan 3.42h ja kohta opettelen kävelemään ja saamaan jalkaa suoraksi. Epic fail.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

10.

Tänään töissä "koulutin" ihmisiä. Lainausmerkit sen vuoksi, että ihan asiaa yritin puhua enkä mitenkään pyrkinyt koulimaan heitä. Nykyaikana 150 henkilön koulutus voi tapahtua esimerkiksi onlinena, jolloin osallistujat näkevät esityksen ja kuulevat kouluttajan äänen. Tämähän on kauhean kätevää ja kustannustehokasta, mutta on erikoista ettei saa välitöntä palautetta kuulijoilta. Ei nyökyttelyä, kulmien hämmästynyttä nostelua tai pään pyörittelyä. Sitä vaan puhuu luurit päässä omassa huoneessaan itsekseen. Hyvin meni kuitenkin.

Jäämistöä, mutta mielestäni tässä on jotain kaunista. Tulee myös mieleeni lapsuus ja kun äitini oli mielestäni "tärkee-työ-täti" (= kirjanpitäjä).
Tuleva leikkaus alkaa selvästi mietityttää ja viime yönä näin aika ikävää painajaista asiaan liittyen. Moni kohtalotoveri on varoitellut laiminlyömästä kuntoutusta. Jostain luinkin, että eturistisideleikkauksen jälkeen kuntoutus on pakko, ei vaihtoehto. Ja vaikka tässä nyt tarmoa kuntoutuksen suhteen on täynnä, niin tiedän kyllä että tulee päiviä ettei se vaan kiinnosta. Ajattelen kuitenkin niin, että se on asia mikä on vaan tehtävä. Ei jokainen joka päiväinen treenikään aina innosta, mutta todella harvassa on ne kerrat, että olisin jättänyt lenkin väliin.

tiistai 9. joulukuuta 2014

9.

On ollut (tavallaan) mukava huomata, että tämä liikkumattomuus on tosi berberistä. Tai siis se, että ei pysty treenaamaan, hikoilemaan, haukkomaan henkeä ja olemaan hapoilla, se on berberistä. Mutta erityisen hauskaa on se päätelmä, että harjoittelusta on tullut olennainen osa arkeani!

Lisäksi on syytä keskittyä positiivisiin puoliin tässä tilanteessa. Eittämättä minulla on enemmän aikaa myös kotona ja erilaisia puuhasteluja on virtaa tehdä.

Ennen leikkausta on syytä pitää huolta lihaskunnosta. Tänään salil.

maanantai 8. joulukuuta 2014

8.

Joko sanoin, että yritän tässä tehdä nyt parin kuukauden työt seitsemässä päivässä? Nooh, mikäpä sen rentouttavampaa kuin askarrella joulukortit yhdessä 2,5-vuotiaan kanssa ja sen päälle tehdä vähän ompelutöitä. Luit oikein, ompelutöitä. 

Alla oleva kuvasarja kertoo todellakin enemmän kuin tuhat sanaa, joten en selitä sen enempää.
Keskittyminen, hermostuminen, oivallus ja hermoromahdus. Arvaa vain järjestys!
Nuo joulukortit meinasivat jo jäädä tekemättä. Maalailin viikonloppuna uhkakuvia kaupasta ostetuista postikorteista, jota ei ole koskaan tapahtunut. Minusta on hauskaa vastaanottaa kortteja, oli ne sitten millaisia tahansa, mutta olen hilannut oman tasoni tässä joulukorttiasiassa korkeuksiin, jopa äärimmäisyyksiin. Oman pikantin lisänsä toi tosiaan Irongirl, äidin pikku-apuri. 

Osaan sitä minäkin kiukutella ja sillä osastolla suunnatonta tuskaa aiheuttaa kaikenlaiset sporttipäivitykset mm. Facebookissa ja Instagramissa. Tuntuu niin väärältä. Osaan kyllä olla toisten puolesta iloinen, mutta hyvin nopeasti palaan surkuttelemaan itseäni. Polvesta sen verran, että yritän käyttää sitä mahdollisimman paljon ja normaalisti ja säilyttää voimatasapainon leikkaukseen asti. Uusi pyörä on tulossa ja ilmeisesti pääsen ajamaan sitä trainerille vielä ennen operaatiota! Siitä sitten oma postauksensa. Ja kappas, siinäpä yksi ilonaihe sporttiksen osalta.

Joulukorttihikipaja. 

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

7.

Suurin osa jouluahjoista on ostettu. Harkittuja ja osittain toivottuja, osittain yllätyksiä. Lahjat ja ostaminen eivät sinänsä ole se tärkein asia joulussa, mutta minusta lahjojen miettiminen toisille on hauskaa puuhaa. 

Sinänsä jouluvalmisteluille on aikaa omalta osaltani noin 1,5 viikkoa. Jouluna tämä rouva on jalka "paketissa" ja lääkitys "täysillä", joten siinä ei riissipuuroa paljon keitellä ja rosollia silputa. Kuusen suhteen meillä on vähän vääntöä, koska Teemu haluaisi tuoda kuusen sisään aattona ja itse haluaisin nauttia siitä jo ennen joulua. Minun mielestäni se juttu on juuri nauttia joulun odotuksesta, ei sitä loppiaiseen asti viitsi joulua sitten mehustella.

Tänään ajoin trainerilla kevyesti 45min. Niin, että hiki tuli. Miinuspuolena polvi, joka on nyt alkanut pettää alta. Noh, kohtahan tuo laitetaankin kuntoon.

Uudelleen savolaistunut teräsmies haki appiukkonsa kanssa kuusen mummolle.
Irongirlillä on tosi hyvät hermot. Joulukalenterin luukkuja ei ainoastaan avattu miltei kerralla, vaan luukun ja niiden pielukset revittiin samalla pois.

lauantai 6. joulukuuta 2014

6.

Hyvää itsenäisyyspäivää. Mukavaa on ollut puuhastella ja nukkua pitkät päiväunet. Korjattiin venettä, haettiin ulos joulukuusi ja laitettiin siihen valot, sytytettiin lyhtyihin kynttilät, kannettiin uunipuita ja vettä saunaan kaivosta, tehtiin lumiukko, -lyhty ja -poni. Lisäksi laskettiin pulkalla. Savustettiin kala ja saunottiin.

perjantai 5. joulukuuta 2014

5.

Viikonlopuksi suunnattiin maalle. Muutamaan kymmeneen neliöön kun ängetään 6 ihmistä, niin tunnelma on katossa. Heh heh.

Postaan kännykällä, joten kuvat on isoja, kuvatekstit puuttuu ja tekstin tasaus jne.



torstai 4. joulukuuta 2014

4.

Tänään osallistuin jälleen Elinkeinoelämän keskusliitton vuosittain  järjestämille Ennakkoperintä 2015 -päiville. On juuri niin jännittävää kuin miltä kuulostaa. 

Päivän sana.
Iltapäivän kahvit, Herkuiksi meni.
Päivä järjestettiin kaikille triathlonisteille tutussa paikassa eli Kuopion Scandicissa. Vähän on kylmän näköistä. 

Kuopio triathlonin keskus.
Lisäksi tänään vahvistui leikkaus vakuutusyhtiön tehtyä maksusitoumuspäätöksensä. Keskiviikkona 17.12. polveni saa uuden eturistisiteen.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

3.

Kolmas päivä tätä kuuta jo menossa (ylläri). Polveen koski tänään enemmän kuin viime päivinä, ilman mitään erityistä rasitusta. Rikki mikä rikki, noin niin kuin nätisti sanottuna.

Pikku Kakkosta iPadilta.
Irongirl katsoo Pikku Kakkosta iPadilta vaikka se samaan aikaan tulisi teeveestä. Hassua kuinka hänellä tällainen mieltymys on, mutta eipä sitä 30 vuotta (uuh...) sitten voinut valita, että mistä tuutista sitä Pelle Hermannit katsottiin. Lapsena kotoa löytyi VHS-kasetteja, joista sitten osaa katsottiin niin, että esimerkiksi uunojen vuorosanat muistan hyvin pitkälle ulkoa. Kuvan laatu oli sitä mitä se oli, mutta eihän sitä paremmastakaan tiennyt. 8-bittinen Nintendo tarjosi laatikkomallisia ukkoja ja Commadore 64:n unohtumattomia hetkiä lataamisen parissa (varsinkin sen epäonnistuessa).

Kyllä nykyään on kaikki toisin. Änäri ja Fifa näyttävät siltä kuin katsosi kuvaputkiteeveestä MM-kisoja. Irongirl kasvaa ihan eri maailmaan. Maailmaan, jossa ihminen käyttää luontaista tapaa (kosketus) "kommunikoida" laitteiden kanssa ja jossa dataa, informaatiota ja mahdollisuuksia työntyy ovista ja ikkunoista. Mutta koska saan päättää, niin iPadia rajoitetaan. Kirjat, palapelit, piirtäminen ja maalaaminen sekä muut leikit (yleensä juoksu- tai hippaleikit) ovat kuitenkin koko perheen suosikkeja.

tiistai 2. joulukuuta 2014

2.

Että on äärimmäisen turhaa mennä tuo 3km työmatka bussilla, 3,30 euroa suuntaansa. Mutta on tässä vielä työvuosia sen verran edessä, että saan vielä vahingon takaisin. Noin pitkä kävely ei onnistu eikä pyörälläkään voi ajaa. Autoa ei ole ollut parina aamuna käytössä, joten linja-autoon se vaan on hypättävä. Sanomattakin on selvää, että menen tuon matkan paaaljon nopeammin pyörällä. Ja juosten.

Joulukoristeita laitettiin tänään Irongirlin kanssa.
Joukkoliikenteen turhautumiseni lisäksi olen miettinyt myös ensi kautta. Pitäisikö osallistuminen Köpikseen perua? Pitäisikö sen sijaan ilmoittautua vielä Finntriathlon Vanajanlinnan, Vierumäen ja Joroisten lisäksi Tahkolle (jos sinne siis pääsee vielä mukaan)? Onko täysin turhaa unelmoida osallistuvansa Pirkan hiihdon 90km ja niin edelleen. Teemun mielestä Ironmania varten on syytä pystyä juoksemaan 12 viikkoa, ettei lopputuloksena ole murhenäytelmä.

Tiedoksenne vielä se, että Googlen avulla löytyy jokseenkin uskomaton määrä eturistisidevammaan, leikkaukseen ja kuntoutukseen, keskittyneitä blogeja. Jotkut rohkaisevat ja jotkut lannistavat.

Aamukahvilla: "Oonhan vielä terästä, oonhan?"

maanantai 1. joulukuuta 2014

1.

Vanha kunnon joulukalenteri on taas täällä! Luvassa siis kirjoitus joka päivä aina jouluun saakka. Joskus pidempi ja joskus lyhyempi.

Joulukuu yllätti siten, että miten se jo on täällä. Luksusta heti kuun alkuun, kun Teemukin on kaksi kokonaista päivää kotona. Sitten kutsuu Lillehammer ja Davos.

Tänään otin itseäni niskasta kiinni tämän kahden viikon märehtimisen jälkeen ja jumppasin vähän. Keskivartaloa, yläkroppaa ja vähän jalkoja. Tuntui hyvälle.

Tehtiin piparkakkuja...

lauantai 29. marraskuuta 2014

Eturistiside poikki

Joskus elämä tarjoilee esteitä, jotka vaikeuttavat asetettujen tavoitteiden saavuttamista. Olen itse vahvasti päämääräorientoitunut ihminen ja triathlonissa pystyn toteuttamaan tätä parhaiten, koska siinä lopputulos riippuu hyvin suurelta osin minusta itsestäni kun taas työelämä on toisenlaista suurien kokonaisuuksien osalta.

Aloitin uuteen kauteen treenaamisen suurella motivaatiolla ja miksi en olisi, sillä  takana oli huikea tasonnousukausi. No sitten tapahtuu elämä. Tulee viikonloppu, jolloin pelataan firman höntsäsählyä. Minä, joka olen äärimmäisen huono häviäjä mutta hyvä joukkuepelaaja, pelaan aina yhtä tosissaan (ei välttämättä vakavissaan) oli kyse sitten sarjapelistä tai pihalätkästä. Suunnanvaihto ja rusahdus polvesta. Huuto ja lattialle, jonka jälkeen parkuminen, koska tiesin heti, että nyt ei käynyt hyvin. Juuri tällaisen tilanteen mahdollisuuden vuoksi olen jättänyt pallopelit ja sitten täysin (urheilullisesti) merkityksettömän sählypelin tuoksinnassa käy näin. Voi paska.

Tuloksena on katkennut eturistiside. Ortopedi kehotti vetämään henkeä ennen diagnoosia, joten tiesin että nyt tulee lunta uuteen tupaan. Leikkaus ja pitkä kuntoutus on edessä. Tästä kuitenkin toipuu ja pääsee taas jaloilleen, mutta ottaa se vaan silti päähän niin että kivistää. Miten käy ensi kauden tai Köpiksen? Joka tapauksessa on selvää, että en tule olemaan sellaisessa kunnossa kun pystyisin. Uusia kausia ja kisoja tulee, mutta toistaiseksi tuo ajatus ei tuo minulle helpotusta. Haluan kiukutella!

Hoidollisesti olen hyvissä käsissä ja sählymailat on jaettu pois. Kolmesti olen lähtenyt sähly/salibandykentältä pois ambulanssilla, joten alan jo uskomaan. Tästä tulee nyt toistaiseksi kuntoutusblogi..  Aikaa blogillekin tuli just enemmän.

Jyväskylän keskussairaalassa.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Let The Fun Begin

Harjoittelu on taas alkanut. Aika juhlallinen aloitus, mutta näin on. Kolme viikkoa peräkkäin olemme Teemun kanssa päässeet altaaseen ja puntille ja koska Irongirlin päiväkodissa pidetään aamuisin aamupiiri, niin kertonee paljon punttitreenistä, jos olemme nimenneet sen leikkisästi hanuripiiriksi. Jalkajumppaa on siis tehty, ennen kuin joku alkaa muuta edes ajattelemaan.

Ironman Frankfurt 2014 ja "kevyet" AG-lähtökahinat...

Ja koska rakas Puijo on horjahdusetäisyyden päässä, niin pari tiukkaa mäkitreeniä on juosten tullut jo tehtyä. Lukija ymmärtää tiukkuudeen, kun kerron, että maksimisyke on ollut siellä noin 188 luokkaa. Että voi tuntua pahalta, kun nousu ei lopu koskaan, mutta joka kerta se on loppunut ja suoranainen heikotus on vaihtunut muihin tunnelmiin. En nyt sentään kirjoita tässä, että euforiaksi tai mainitse endorfiinejä.

Kaksi kaverusta yhdessä.

Ja koska olen selvästi sokerista, niin hyppäsin sunnuntaina trainerille. Tuli sellainen "long time no see" -tunne lisätty "hello old friend" -tervehdyksellä. Uusi pyörä on kyllä tilauksessa, joten ei tässä nyt parane tunteelliseksi äitiyä.

Hölynpölyt nurkaan ja itse uutiseen: Teemu sai elite-paikan Norseman Xtreme Triathloniin ! Aivan mahtava juttu. Loppunousun juoksijaksi minua ei kelpuutettu, mutta paikka meni jollekin joka on "ehkä" minuakin kovempi. Tuolla siis on oma huolto ja viimeiseen nousuun täytyy jokaisella kilpailijalla olla oma huoltaja mukana, joka siis juoksee siinä rinnalla. Teemulle on sadellut onnitteluja pelkästä paikasta enemmän kuin jonkin KV-kisan podium (siis TOP-3) sijoituksesta, mutta hittolainen, hänellä on kyllä mahdollisuudet vaikka voittaa koko roska.

torstai 30. lokakuuta 2014

Muutto takana, treenikausi edessä

Huh, millainen lokakuu tämä olikaan! Teimme syyskuussa asuntokauppoja, mikä tarkoitti että pääsimme muuttamaan kuun alussa uuteen omaan kotiin. Tämä taas tarkoitti sitä, että muutimme toistamiseen kolmen kuukauden sisällä. Toisaalta tämä oli aivan mahtavaa, mutta vähän niin kuin kauden viimeisen koitokseen (maratoniin) valmistautuminen niin motivaatio meinasi olla jo pikkaisen hakusessa. Molempiin kuitenkin löytyi ilo ja lopputulos oli loistava, Uusi kotimme on aivan Puijon kupeessa ja 5km kilpaladulle on matkaa hurjat 200m. 

Kannustettiin Irongirlin kanssa Teemu-isi Tahkon vuorijuoksun (42km) voittoon. Aika 3:20... 
Offseasonia on vietetty, mutta kuitenkaan en ole päässyt oikein tekemään mitään erityistä hupailua vaan työmatkatempoilu on ollut pääsääntöinen liikuntamuoto. Tänään kuitenkin tempasin ja kävin Teemun "kehoituksesta"juoksemassa Puijon tornin ympäri. Matkaa kertyi 5km ja aikaa meni 34 minuuttia. Ihan ok, kun siinä tuli kerättyä melkein kaikki nuo Puijon ärtsyt nousut. Alkaa kuulkaas kunto kohisten nousemaan, kun Puijolla heittelen huolettomia iltalenkkejä!

Like mother, like daughter...
Koska tämän muuttohärdellin tiimoilta kaikki asiat ovat päivittämäti, niin loppuun vielä ensi vuoden suunnitelmat:

  • Pirkan Hiihto, 90km P
  • Finntriathlon Vanajanlinna
  • Finntriathlon Vierumäki
  • Finntriathlon Joroinen
  • Ironman Copenhagen

maanantai 13. lokakuuta 2014

Vantaan maraton 2014 - PB 3:42

Eilen sunnuntaina piti kasata itsensä vielä yhteen koitokseen tällä kaudella. Maijan kanssa suunnattiin Tikkurilan urheilupuistoon ja klo 11 tuli starttilaukaus 42,2km:lle. Valmistautuminen ei mennyt ihan oppikirjan mukaan omalta osaltani, sillä mitään valmistautumista ei ollut. Tai no, teimme pari viikkoa sitten talokaupat ja maratonia edeltävät viikot meni muuton parissa. Eihän tuo mittään, mutta kylläpä se sitten kuitenkin näkyi matkalla.

Sää suosi juoksijoita, sillä lämmintä oli juuri sopivasti (lyhyissä olisi voinut juosta), eikä satanut tai tuullut. Koska aina on erinomaista alkaa säätää ennen starttia, niin ostin SPIbeltin ja lykkäsin geelit siihen. Ennen kuin tajusin sijoitella geelit kunnolla pussukkaan, niin pikkupaniikit siinä sai kehiteltyä koska pussukka ns. rumpsutti ja hölskäsi. Kaikki kuitenkin sujui hienosti ja nutritionit olivat mukana. 

Kyllähän se vielä tässä vaiheessa naurattaa.
Lähdimme Maijan kanssa juoksemaan 5:10min/km -vauhtia, mutta taisimme juosta ensimmäistä 25km enemmänkin 5:06min/km -vauhtia. Tässä vaiheessa Maijalla vaikutti olevan enemmänkin varastossa ja hän paukautti lähteä omia matkojaan. Itse kärsin ensi kertaa vatsaongelmista, sillä vatsa alkoi hölskyä niin pahasti, että sen kuuli muutkin. Olin vähän ymmälläni, mutta onneksi se ei aiheuttaut mitään ongelmia. 38km tuli kylkeen pistos, mutta kyllä eniten vauhtia kuitenkin hidasti lihaskestävyys, joka alkoi tuossa vauhdissa tulla vastaan. Tätä puolta olisi voinut petrata ja ylipäätänsä saada loppuun saakka parempaa vauhtia sillä kunnollisella valmistautumisella. Ehkä. Todennäköisesti. Who knows.

Vikalle kierrokselle oli mukava lähteä, koska se oli viimeinen. Laskin, että ennätys tulee, jos nyt vaan pystyn jonkinlaiseen vauhtiin. Samalla pelkäsin koko ajan, että näen vielä Maijan, joka oli eettämättä menossa kohti todella onnistunutta maratoonia. Mutta ei! Ylitin maaliviivan ajassa 3:42 parantaen 8min edellistä mara-aikaa. Maija oli 4min nopeampi. Aivan mahtava reissu!

Lihakset menivät kipeiksi ja kävely tökkii. Töissä tökki myös ajatus, mutta ei kuitenkaan ihan työkyvyttömyyden puolelle mennyt. Illalla sinivalkoisin siivin (FlyBen operoimana) palasin kotiin ja kentällä vastassa olivat suurimmat fanini, joista (onneksi vain) toinen huusi: "Äiti!" 

Nyt alkoi off season! Vihdoinkin.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

SM-maastoduathlonista N30-34 -sarjan mestaruus (sekä mahdollinen trauma)

Lauantaina kisattiin Iisalmen Paloisvuorella maastoduathlonin SM-titteleistä. Toiveeni toteutui ja kisaajia oli lisäkseni muitakin. Kun saavuttiin kisa-alueelle, niin huhut teknisesti vaativasta pyöräreitistä kiirivät korviini. No, se oli tiedossa, mutta lyhyen tiedusteluajelun jälkeen totesin saman myös itse. Oli aikalailla selvää, että syksyn mtb-koulu jäi lyhyeksi. No mutta, tätä varten oli harjoiteltu ja tosissaan (muttei vakavissaan) lähdin matkaan. 

Support Teamille piti antaa läpsyt joka kierroksella. Parasta.
5,1km juoksu sujui raskaassa (pehmeä ja märkä) maastossa hyvin aikaan 22.43 ja vaihdon jälkeen 13,7km pyöräreitti odotti ajajaansa. Yhteenvetona voin todeta, että se mikä oli hauskaa, oli hauskaa ja se mikä ei ollut, niin ei todellakaan ollut. En vaan paikotellen uskaltanut. Hävisin ihan reilusti edessä oleville naisille pyörän aikana ja ekan kierroksen aikana päässäni kävi iljettävä ajatus koko homman heivaamisesta kierroksen jälkeen. Se oli todellinen low point. Ärsytti, että tuommoinen ajatus tuli mieleeni. Kävin pikaisen ja syvällisen keskustelun itseni kanssa. 

Keskustelut on jo käyty.
Tämän keskustelun jälkeen tunnelmat paranivat ja toinen kierros meni muutenkin sujuvammin. Mietin matkan aikana, että 7 vuotta sitten olin tässä samassa tilanteessa/tilassa triathlonkisoissa. Vähän niin kuin että "häh, mitä helvettiä minä olen tekemässä ja miten minä tähän jouduin". Minkäänlainen luovuttaminen ei ollut vaihtoehto (ei silloin eikä nyt) ja helvetinmoisella tsempillä vaihtoon. 

Viimeinen juoksuosuus kulki taas hyvin. Tajusin, että jos nyt en kaadu naamalleni ja jää siihen, niin tulen voittamaan sarjani SM-kultaa. Se pisti kyllä hymyn huulille ja askelta lentävämmäksi. Sinänsä mestaruus tilanteessa, jossa toinen ilmoittautunut ei pääse starttiviivalle, on vähän valjua, mutta kyllä minä sen eteen tein ihan kunnolla töitä. Ja metallit jaetaan viivalle tulevien kesken, näinhän se on. Naisia oli mukana tosi vähän, mikä tietty on harmi. 

Maalissa helpottuneena ja onnellisena.
Maastopyöräilijät olivat tehneet reitin ja se kyllä näkyi ja tuntui. Ihan sairaan hienosti veti mtb-tytöt ja -pojat. Ei ollut täydenmatkan trinistillä mitään saumaa tuossa touhussa. Sinänsä yllättävän spesifi laji tuo maastoduathlon, jos ja kun noin tekninen on tuo pyöräosuus.


En vaan malttanut olla otattamatta tätä kuvaa.
Ai mistä se otsikon trauma tuli? Olen nauranut, että Teemulle on yksi urheilukisa ylitse muiden jäänyt jonkinlaisena järkytyksenä mieleen. Nimittäin Vaarojen tuplamaraton. Se on kuin trauma. Teemu puhuu siitä eritavalla kuin mistään muusta äärimmäistä kestävyyttä tai rajoja koettelevasta tapahtumasta. Ei niin, että se oli kamalaa, vaan siten, että se on todella jäänyt mieleen. Huusin Teemulle pyörällä, että tämä on minun traumani. :-) Naisten kakkonen kysyi minulta pyörän aikana, että eksyinkö reitiltä. Vastaus on, että en.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Koska en kerralla uskonut - lisää polkujuoksua

Tänään otettiin ns. slow morning ja lähdettiin juoksemaan polulle Suovulle. Noh, hidas aamu se olikin, sillä juoksimme yhdessä Teemun kanssa 2h15min ja 17km polkujuoksua ympäri ämpäri.

Pitkospuut auttoivat naista.
Olen kyllä tykännyt tehdä näitä treenejä nyt yhdessä Teemun kanssa. Sehän on mahdollista, koska olemme täällä Kuopiossa (koska mummot) ja koska on syksy ja kaikenlainen hoopoilu on triathlonkauden jälkeen mahdollista. Sainpa kuitenkin kehuja siitä, että pysyin hyvin mukana. Vaikka en kyllä vaikeilla osuuksilla pysynyt, mutta en antanut periksikään.

Vähän sitä vaikeempaa osuutta...
Olen kyllä jokseenkin samaa mieltä väitteen kanssa, että polut kuuluu vaeltajille (ja vähän suunnistajille). Säntäily poluilla estää kuitenkin maisemista nauttimisen. Tällaista on kuitenkin mukava koittaa ja kyllähän se aikamoinen treeni on. Sen lisäksi tuloksena (jälleen) yksi hirvikärpänen tuliaisena, tällä kertaa Teemun päässä... Yäk.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Muodikasta polkujuoksua

Viime viikolla kävin koittamassa muodikasta polkujuoksua. Teemu oli ystävälliseen tyyliinsä taiteillut minulle reitin helevetin-perkeleen-kelloon (tunnetaan myös Suunto Ambit2 S:na) ja painelin läheiselle Jynkänvuorelle. Ensimmäisen polun löysin helposti, mutta sitten alkoivat vaikeudet. GPS ei ole tarpeeksi tarkka, jotta kaiken maaliman kinttupolut erottuisivat toisistaan ja jotkut polut Teemu joutui piirtämään ns. käsivaralla. Nooh, tästä nyt kun joten kuten selvisi ja polku seurasi toistaan, joskin täysin eri kuin mitä oli suunnitelma, niin eikös alkanut jo hämärtää. Aikaa kului odotettua enemmän koska matka piteni... Eikä siinä vielä kaikki! Lopuksi (aikaa kulunut 1h20min) kello ilmoitti, että akku loppuu. Siinä vaiheessa lopetin haahuilun ja suuntasin kuntopolulle ja kotiin.

Että tulipahan tehtyä.

Maastoduathloni Iisalmessa häämöttää 1,5 viikon päässä ja maastossa on tullut pyörän kanssa aherrettua. Teemun pitämä mtb-koulu tuottaa tulosta ja ajan jo tosi paljon rohkeammin kuin aikaisemmin. Toivon kyllä edelleen, että naisiin tulisi osallistujia lisää. Kisat nyt taidetaan joka tapauksessa pitää, sillä miesten puolella lista kasvaa. 

Yllättävä kohtaaminen pyörälenkillä: kaunis ranta.
Toki metsässä sain viimeksi myös hirvikärpäsen tukkaani. Mutta on se vaan tuo maastopyöräily metkaa. Kivaa vaihtelua ja varmasti tarpeeksi haastetta. Pyörän hallinta kehittyy samalla ja pääsen tutustumaan uusvanhaan kotikaupunkiini uudesta tulokulmasta.

Todella keskittynyttä! Huomaat varmaan, että mitään tietä ei näy.