Finntriathlon Vanajanlinna

Eilen kisattiin Finntriathlon-sarjan ensimmäinen kisa Vanajanlinnan kauniissa ympäristössä. Omat odotukseni olivat kaksijakoiset, sillä toisaalta odotin pääseväni taas kisaamaan, mutta 6 kuukautta eturistisideleikkauksen jälkeen kunto oli jotakuinkin suuri arvoitus. Starttilupa minulla sentään oli!

Puitteet olivat kauniit. Lainapyörä kuvassa.

Kisahan oli peesivapaa, joka tarkoitti lainakaluston hankintaa ja onneksi ystävä lainasi Cervelon kisaa varten. Lauantaina tutustuin pyöräreittiin ja tulin sinuiksi pyörän kanssa. Kyllähän se tietty eri juttu on kuin triathlonpyörä, oman maantiepyöräni laitoin eteenpäin vuonna 2010. Saavuimme paikanpäälle lauantaina ja lämpötila oli melkeinpä helteinen. Kisa-aamuun sai herätä vesisateessa ja vähän vilpoisimmissa tunnelmissa.

Avovedessä en sitten viitsinyt käydä ennen starttia lainkaan, koska säätila oli niin "kesäinen" ennen kisaviikkoa. Pikkulämmittelyt vetäisin kuitenkin ennen starttia kahteen otteeseen ja hyvältähän se tuntui. Vesi +15,7 asteista ja onhan sitä uiti kylmemmässäkin. Yllättävän vähän se vaikutti. Ja aivan hyvin tarkeni koko kisan.

Jauhan karkuun. Sprintissä ei oikein pääse itsensä kanssa kunnolla keskustelemaan. Kuva Timo Kananoja.

750m uinti sujui ajassa 15:10. Eli ei mitään hirveää kiirettä ollut, mutta vanhasta muistista ihan kivasti irtosi. Loppusuoralla tein erilaisen valinnan kuin iso joukko naisia, mutta en osaa kyllä vieläkään analysoida, että mitä se tarkoitti.

Peesissä oli hassua ajella. Kuva Timo Kananoja.

Pyörällä oli kiva päästä jauhamaan, joskin periaatteeni, että kisaan aina sukat jalassa maksoi minulle paljon, ehkäpä jopa mitalin. Mutta sellaista elämä on. Kokemuksesta tiedän, millaista on parannella verirakkulaa kesän... Parin naisen kanssa ajoin peesissäkin ja hyvinhän siinä sai reilusti yli anakynnyksen mennyttä sykettä hetken myös palautella. 20km aikaan 38:19.

Väsyy vaan ei taivu. Kuva Timo Kananoja.

Sitten ennalta hankalimpaan osuuteen eli juoksuun. Jos uinti- ja pyöräkunto ovatkin kohtalaisen hyvin pysyneet yllä, niin tosiasiahan on, että ison polvioperaation jälkeen juoksu ei ole vahvimmillaan. Lenkkivauhdiksi meinasikin ensin jämähtää meno, mutta muutaman naisen ohitettua minut päätin, että nän helpolla tämä asia ei kyllä hoidu! Nostin askelrytmiä ja katseeni ja siitä se ajatus sitten lähti. Muutamat jyrkät alamäet alkoivat tuntumaan polvessa, mutta se kipu on sellaista, mitä odottaa saattaakin vielä seuraavat 6 kuukautta. 5km aikaan 25.35.

Maalisuoralle kaarsin riemuissani. Joulukuussa leikkauksen jälkeen tunnelmat olivat erit. Eturistisidevamma voi päättää esimerkiksi jalkapalloilijan tai jääkiekkoilijan uran. Kestävyysurheilussa tilanne on hieman eri, mutta mitään takuuta paluusta normaaliin ei ole. Siksipä olen iloinen, että olen toipunut kisailukuntoon ja siitä on hyvä ponnistaa taas kohti kisakuntoa ja kesää 2016. Niin, ja maaliviivan ylitin ajassa 1:24:41 sarjani kuudentena. Pyörä oli kolmanneksi nopein.

Tässä kuvassa on jotain hienoa. Kuva Timo Kananoja.

Teemun kisakin oli aivan loistava sprintiksi ja jos herra olisi viitsinyt laittaa pikanauhat kenkiin, niin olisiko hän ollut podiumilla neljännen sijan sijaan? Nyt emme saa koskaan sitä tietää.

Tour de Tahko

Viime sunnuntaina järjestettiin ensimmäistä kertaa Tour de Tahko. Vaikka viime postauksessa kirjoitin kisakauden alkavan Vanajanlinnassa, niin jotenkin unohdin että viivalla pitääkin olla aikaisemmin! Erittäin hyvä ja hyvin järjestetty tapahtuma, joten ensi vuodeksi vaan paljon ajajia mukaan!

Tässä vatsatautitoipilas. Tahkolla on nykyään tosi hyvät olosuhteet perheille.

Menimme kannustusjoukkojen kanssa Tahkolle jo perjantaina. Luonnollisesti elämässä sattuu ja tapahtuu, joten Irongirlin puolustusjärjestelmä petti ja vatsatauti tuli kylään... Mutta Tahko Span Suitesit ovat aivan mahtava majoitusvaihtoehto Tahkolle. Nytkin olimme aivan tapahtumien keskipisteessä.

Lähtö- ja maalipaikka pystyssä.

Teemu veti viikonloppuna triathlonleiriä ja itse uiskentelin ja juoksentelin ennen ajoa. Kävin vähän fiilistelemässä viime vuoden menestysreitillä ja oli aika messevää juosta se 10km lenkura ja miettiä kuinka sitä lato menemään ja tunne oli se, että saa kyllä muutkin juosta jos ohi mielivät. Good times.

Pyörä kisakunnossa.

Mutta Tour de Tahkolle olin ilmoittautunut 92km kuntosarjaan, sillä kilpasarjassa ei voinut ajaa triathlonpyörällä. Ja niin teki muuten Teemukin. Lähdin oman startin hänniltä, koska ymmärsin, että se olikin ohjeistuksena. Ensimmäiset 10km ajoimme auton perässä ja porukka venyi heti nauhaksi. Ennen kuin vapaa-ajo alkoi, olin pääryhmän takana. Koska olin liikkeellä triathlonpyörällä, niin pidin 10m välin edellä ajavaan koko matkan. Siis tietysti siinä alussa saattoi väli olla pienempi käännöksissä, mutta muuten ajoin koko matkan yksin.

Nilsiän ja Juankosken välille mahtuu aika monta mäkeä. Tuulikin riepotti välillä ihan kunnolla, mutta matka taittui ja fillis oli tosi hyvä. Silloin tällöin sitä miettii, että aloitinkohan liian kovaa ja että kestänkö tätä kyytiä koko matkan ja niin myös nyt. Varsinkin nyt, kun kyseessä oli toinen ulkoilmalenkki maantiellä. Mutta kaikesta huolimatta puskin koko matkan itsekseni keskivauhdin ollessa 29,7km/h, eli 92km aikaan 3:05. Joten oikein tyytyväinen voi olla. Olin sarjassani neljäs, hävitin kakkostilaan vain n. 40s.

Numero. Ja oikeaoppisesti kiinnitettynä.

Teemu on ennustanut että tekisin Tahkolla vielä ennätykseni (eli alle 5:08), siis tänä vuonna. Ja tämä ajo kuulemma vahvisti sitä ennustusta. Minusta se kuulostaa edelleen päättömälle, mutta annas kattoo vielä!

Ja niin, se vatsatauti iski sitten minuunkin eilen. Edellinen kerta oli vuonna 1992, ja heti perään vuonna 2015. Mutta aika karmea kokemus tämäkin... Brr...

Irti!

Tänään koitti se suuri päivä, kun pääsin ajamaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna ulos maantielle! Ja ensimmäistä kertaa Argonin kanssa! Melkein juhlapäivään (=kisapäivään) verrattava tilaisuus.

Uusi, uskollinen sotaratsuni.

Tottahan sääolosuhteet olivat vähintäänkin vaihtelevat ja pieneltä sadekuuroltakaan en välttynyt, mutta eipä paljoa haitannut. Oli kuitenkin järkevästi päällä, joten palella ei tarvinnut. Tuuli oli kuitenkin sellainen, että ensimmäiset 50km ajattelin vain, että enkö jaksa todella enää isolla limpulla ajaa lainkaan. Kuitenkin, vastoin sinunkin rakas lukija odotuksia, otin tämän mahdollisuuden tyynen rauhallisesti ja ajattelin, että tällä se vaiva lähtee. Mutta sitten kun suunta kääntyi takaisin päin, niin sai tasaisellakin jarruja painella, kun myötätuuli tempaisi naisen mukaansa! 

Hymyä ei tarvinnut pakottaa...

86km ja hiukan reilut 3 tuntia. Uusi pyörä tuntui aivan mielettömän hyvältä ja oikeastaan odotan jo kautta alkavaksi. Ja Vanajanlinnassa se pian alkaakin, 14.6.

Harjoittelu, perhe ja ajankäyttö

Minulta kysytään usein, että miten aikani riittää treenaamiseen. Siihen varmasti liittyy myös se tieto, että en suinkaan ole perheestämme se, jonka käytettävissä oleva aika hupenee eniten harjoitusten parissa ja että olen itse työssäkäyvä ihminen. Lisäksi kysyjä (aina muuten nainen) usein lisää, ettei haluaisi sen oman treeniajan olevan poissa perheeltä yleisesti.

Vastaus on samalla yksinkertainen ja hyvin monimutkainen. On ihan selvää, että meillä kaikilla on sama määrä tunteja vuorokaudessa käytössämme. Suurimman osan "pitää" käydä töissä, joten sinne menee iso siivu tunneista. Sitten pitää syödä, joten kaupassakin pitää käydä ja kodinhoidollisia asioita pitää toimittaa säännöllisesti myös. Nukkuakin pitää, joten tästä kaikesta poikii kysymys, miten ihmeessä?

Puijon polut -polkujuoksukisa juostiin tänään, yllätys yllätys, Puijolla.

Minun mielestäni kysymys on organisoimisesta. Vähän niin kuin "have a plan and stick to it". Treenit (ja muut menot) kalenteriin ja siinä suunnitelmassa pysytään. Tämä on siis kaiken lähtökohta. Työmatkojen hyödyntäminen on avainasemassa. Pyörällä tai juosten. Tai sitten niin, että menee suoraan töistä esimerkiksi uimaan tai salille. Jos kotona joutuu neuvottelemaan treeniajasta, niin asia on tietysti kimurantimpi, enkä tiedä sellaisesta mitään. Toivoisi sellaisessa tilantessa tietysti löytyvän ymmärrystä yleisesti omille harrastuksille ja oman ajan tarpeelle.

Toki pitää huolehtia siitä, että töistä lähtee treeneihin mahdollisimman hyvin valmistautuneena. Ei esimerkiksi nälkäisenä ja janoisena. Kaikki treenikamat mukana ja ajatus kirkkaana. Työasiat voi odottaa ja kotona pärjätään oikein mainiosti. Ja jos ei pärjätä, niin aika opetella sitäkin. (Viimeinen siis, jos on lapsia. Toivottavasti yksin kotiin jäävät aikuiset pärjäävät ilman huolehtimista.) Aivan huipputilanne on, jos isovanhemmat (tai muu verkosto) pystyvät osallistumaan elämään ja helpottamaan arjen aikatauluja ainakin silloin tällöin. Tämä on myös elintärkeää silloin, jos molemmat vanhemmat starttaavat samaan kisaan.

Tärkeää on myös, että käytettävissä oleva aika käytetään tehokkaasti. Esimerkiksi triathlonissa ei oikeasti ole kyse tuntien keräilystä, vaan tarkoituksenmukaisten harjoitteiden tekemisestä, jotka vievät kohti asetettua tavoitetta. Tästä on paljon hyviä esimerkkejä. Tässä luonnollisesti auttaa esimerkiksi hyvä valmentaja. Keskitytään tekemiseen eikä siihen paljonko joku muu on, tai joskus itse, harjoituspäiväkirjaan tunteja merkinnyt. Tavoitteita voi luonnollisesti olla niin paljon kuin on ihmisiäkin. Kuka motivoituu mistäkin.

Ehkäpä tämä yleisestikin koskettaa enemmän naisia ja erityisesti äitejä. Työn ja kodin välillä sukkulointi voi jo itsessään aiheuttaa ihan tarpeeksi paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Jos nainen on valinnut triathlonin, tai triathlon valinnut naisen, niin se kuitenkin on laji, joka vaatii jonkinlaista aikapanostusta. Juoksu on aikatehokasta, mutta uinti ja pyöräily vievät enemmän aikaa. Itse pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että saan toteuttaa itseäni myös muualla kuin kotona ja töissä. Olen parhaimmillani silloin kaikissa kolmessa. Jos joku noista kolmesta poistetaan elämästäni, voin pian huonosti ja sitten koko perheellä on huonot tunnelmat. Tavallaan itsensä tuntemisesta kaikki lähtee. Mikä minulle on tärkeää? Harjoitteluun käytetty aika ei ole pois perheeltä, jos se antaa virtaa ja yleistä hyvinvointia ympäristöön.

Joudun kai tähän loppuun laittamaan eräänlaisen vastuuvapauslausekkeen. En neuvo ketään, mutta kerroin edellä siitä, mistä itse parhaiten tiedän, eli omasta elämästäni.