Universumin opetukset

Joskus universumi ei ole (mielestämme) puolellamme. Eräs kollega sanoi, että ristisiteeni katkeaminen oli universumin tapa osoittaa, että aika ja mielenkiinto pitäisi suunnata muualle. No hän ei varmasti sitä vakavissaan tarkoittanut ja minun mielipiteeni lienee sanomattakin selvää. Universumi voi minun puolestani... Helposti voisi sanoa, että universumi (samainen) yritti todella estää Teemua ajamasta trainerilla tänään, sillä ensin tapahtui tapahtumasarja, jonka seurauksena kammet piti irroittaa, jotta ajo pystyi jatkumaan ja pian takarengas puhkesi. Uhmakkaasti sisuskumin vaihdettuaan hän ajoi harjoituksen loppuun. Joten siitäs sait universumi.

Mutta leikitä, eteen tulee kaikenlaisia hankaluuksia ja vaikeuksia. Itselleni tämä loukkaantuminen oli sellainen tapahtuma, että vaikka yleensä suhtaudun asioihin positiivisuuden kautta, niin tässä tapahtumasarjassa muuten niin valoisa mieleni kyllä synkkeni jos ei jopa mustunut. Nyttemmin, kun leikkaus ja kuntoutus ovat sujuneet hyvin, niin voin tietysti jälkiviisaana sanoa, että aika meni nopeasti. Fyssarini arveli hyvän kuntoutumisen olevan syytä korkeasta motivaatiostani. Hän on ammattilainen, uskon häntä.

Tänään posti toi uudet mtb-kengät. Vanhat olivat vain noin 10 vuotta vanhat...

Vaan eihän se valoisalta tuntunut. Nytkin ensimmäiseen starttiin on reilut 70 päivää, niin levoton mieleni poukkoilee edes takaisin. Luonnollisesti ymmärrän, että tulevat kisat ovat enemmänkin harjoituksia ja niissä voi tapahtua mitä tahansa. Vai voi olla tapahtumatta. Joka tapauksessa en voi olla miettimättä, että minkälaisiin tuloksiin olisin päässyt, jos tämä episodi olisi jäänyt tapahtumatta. Juuri kun olin päässyt voittamisen makuunkin.

Ajoasento alkaa olla jo tuttu. Kävin tänään myös kampaajalla.

Mutta mitä ihmettä! Olen onnellinen, kun pystyn taas harjoittelemaan. Ja oikeastaan harjoittelen jo melko normaalisti, ainoastaan se, että joudun treenaamaan sisällä on erona normaaliin. Olen itselleni jopa vähän vihainen, kun menin synkistelemään. En suoranaisesti usko, että tästä koitui mitään hyvää sinänsä, paitsi että sain verhot lyhennettyä, mutta siinäpä se. Edelleen olen sitä mieltä, ilmankin olisin pärjännyt. Jospa kuitenkin sen verran, että jatkossa muistaisin olla vaipumatta synkkyyteen, kun universumi taas yrittää temppujansa.

Siskot valmistautukaa, olen takaisin!

Nyt se on tapahtunut. Olen aloittanut taas triathlonharjoittelun ja jättänyt kinttujumpat sivuun. Tai ei niitä jumppia pois heitetä, mutta nyt ne on siirretty isojen tyttöjen osastolle kuten kuntosalillle. 

Aurinko paistoi jäällä tänään.

Eilen kävin salilla ja lämmittelyn jälkeen tein kyykyt, maastavedot, penkit, kulmasoudut, askelkyykyt, penkillenousut ja prässin ja verran jälkeen suupielet korvissa kotiin. 

Irongirl kantoi ahvenia paikasta A paikkaan B. Minua pelotti oma liukastumisen mahdollisuus niin paljon, että melkein voin pahoin...

Mutta sitten iski jännitys. Tällä sunnuntaille oli ohjelmassa 2h yhdistelmäharjoitus, jossa poljetaan Wattbikeä 40min ja juostaan 20min ja toistetaan vielä yhden kerran. Jaksanko? Miten polvi? Tiedätkö tunteen, kun joku treeni kihelmöittää etukäteen ja jännittääkin? Semmonen, jossa on sitten kunnon lataus ja se tehdään hyvin ja huolella. No jaksoin ja polvessa ei ollut mitään erikoista. Keskisyke 141! Pyöritys jakaantui kohtuullisen hyvin molemmille jaloille, watteja en vielä juurikaan katsellut. Kadenssi oli 83. Jee.

Tämä näyttää nyt siltä, että en muuta teekään kuin ota kuvia itsestäni, mutta halusin ikuistaa hetken onnistuneen treenin jälkeen.

Teemu on mielestäni jopa yltiöpositiivinen sanoessaan, että tämä koko episodi (4kk kaikkinensa) ei tule liiemmalti kuitenkaan haittaamaan ensi kesää vaan nämä kovemmat treenit eivät tule puraisemaan yhtä helposti kuin siinä tilanteessa, jossa olisin saanut hiihdettyä talven. No ensi kesä ei nyt tule olemaan se targetti, mutta mielenkiintoista nähdä onko Teemun puhuissa siitteeksikään totta. 

Kuis kulkee?

Ihan tässä hyvin jo kävellään ja jopa hölkätäänkin. Viime viikolla Teemu tuli kotiin Falunista ja elimistöni aivan selvästi oli juonessa mukana ja heittäytyi syöksykierteeseen ja suin päin flunssaan. Aivan kuin se olisi saanut luvan höllätä, kun toinenkin aikuinen tuli mukaan arkeen. Luonnollisesti vielä tietenkin loma-aikaan, kuten tunnollisen työntekijän kuuluukin. No se tarina jatkuu yhä, sillä ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden kehittyi poskionteloihini sen verran jomotusta ja tavaraa, että antibiooteiksi meni....

Fysioterapeuttini ottaa vastaan myös täällä.

Ja luonnollisesti tämä kaikki juuri silloin, kun viime viikon maanantaina olin päässyt käymään kuopiolaisen FysiXin kävelyanalyysissa ja saanut juoksuhölkkäluvat kuntoon. Toipuminen polven suhteen on todellakin niin hyvällä mallilla, että koko lajitrio on nyt mahdollista ja salillekin PITÄÄ mennä. Aivan mahtavaa, jahka tästä poskionteluntulehduksesta pääsisi...

Tuliaisena sain Yokon Yxs Optigripit 2.0:t. Nyt on hyvä hiihdellä. Tai olisi. Ensi vuonna. 

Treeniä on kertynyt jo ihan hyvin, mutta kuntouttava liikunta on ollut pääosissa. Nyt on kuitenkin tarkoitus, että suunnitellaan harjoitusohjelma ja aletaan toteuttamaan sitä. Voitteko kuvitella. Voi tätä ilon ajatusta. Olen pian kohta taas minä.

Kävimme kannustamassa Lahdessa hiihtäjiä.

Paluu arkeen

Arki alkoi viime viikolla melkoisella rytinällä. Rakas aviomiehenihän vietti kotona kokonaiset 2 päivää tästä helmikuusta ja paineli Etelä-Korean kautta hiihdon MM-kisoihin Faluniin. Itse sain sairauspoissaoloni päätökseen ja Helsingin (mikä vetää tietysti vertoja edellä mainituille kohteille) kautta sorvin ääreen.

Fysioterapeuttini on ollut todella hyvä ja saanut malttamaan mieleni niin (mm.) autoilun kuin pyöräilynkin suhteen.

Olin kyllä jo valmis töihin, mutta kyllä se sujuva arki tämän polven kanssa meni ihan viimeisille päiville saakka, eli eivät ne työkyvyttömyysajat mistään taikurin hatusta tule vaan lääkärin kynästä. Sinänsä töihinhän oli mukava palata ja saada päiviin "järjellistä" tekemistä. Vaikka olisihan sitä voinut vielä treenata... Hehe.

Takapihallamme on varsinainen talviurheilukeskus.

Pyörää (trainerilla) ajan aina vain kuin siihen tulee mahdollisuus. Näin hiihtoleskenä niitä mahdollisuuksia ei ole lyhyempiä settejä (max. 45min) lukuunottamatta kauheasti. Myös Wattbikeä olen käynyt polkemassa, mikä onkin todella hyvä, sillä data paljastaa heti jos toinen jalka yrittää luistaa pyöritysvastuusta. Jokaiseen päivään kuuluu vähintään 30min setti jalkajumppaa, johon olen yhdistänyt 100 vatsalihasliikettä. Ei siis mikään haaste, vaan leikkauksen jälkeen ajattelin, että jotakin olisi kiva tehdä ja nuo vakiintuivat ohjelmaan. Ja jos jotain aloittaa ja toteuttaa n ajan, niin kovin helpostihan siitä syntyy tapa jota ei viitsi rikkoa.

"Kato vaimo, ilman käsiä!"

Ensi viikolla saan aloittaa hölkän. Jännittävää! Kaikenlaista tässä on vielä varmasti polven kanssa edessä, mutta sitä on turha jäädä odottelemaan, vaan mennä järkevästi eteenpäin ja hyvä siitä (polvesta) ei ainakaan tule sohvalla.