Juoksutakauma

Triathlonkausi on siis paketissa, mutta seuraavaa kohti ollaan jo tiukasti ponnistamassa. Onnistuin jälleen nykyaikaisen triathlonin ensimmäisessä lajissa, ilmoittautumisessa, ja elokuussa 2016 pääsen ottamaan revanssin (mistä, on hieman epäselvää) Kööpenhaminan Ironmanissa. Tähän kisaan ei tänänkään vuonna paikat menneet tyylillä "samoin tein", mutta miksi jättää mitään sattuman varaan, jos jotakin todella haluaa.

"Näitä polkuja ajan mä viimeisen asti..."

Mutta ei tässä toimettomana ole tarvinnut odotella vaan seuraavaa kesää. Lokakuussa pääsen taas juoksemaan maratoonia. Tällä kertaa matka suuntautuu Italiaan ja Maratona d'Italiaan, jossa juostaan Maranellosta Carpiin. Luonnollisesti piti aloittaa juoksuharjoittelu, jottei power walkilla tarvitse tehdä matkaa saapasmaassa. Tämä on tarkoittanut äkkijärkytyksiä jaloille mm. kovan juoksun muodossa. Lemmikkini on VK:ta 20min + 20min, jossa ensimmäinen juostaa esim. alle 5:10/km -vauhtia ja toinen 4:55/km -vauhtia. Tämä on järkytyssettiä jo ihan senkin takia, että viimeksi olen juossut kovaa ennen loukkaantumista, mikä siis tapahtui marraskuussa. Mutta yllättävän hyvin juoksu kulkee ja vaikka pahaa tekee, niin silti pystyy jatkamaan.

Sen verran asiat on hullusti, että juoksua on takana tänä vuonna vain käsittämättömät 300km! Tämä pitää ottaa huomioon siinä, ettei leikattua jalkaa rasita liikaa. Vesijuoksua ja maastopyörää on reseptinä siihen. Tänään ajoinkin maasturilla pitkin Puijoa ja päätin käydä Huuhalla ajamassa lenkin, josta moni asia sai alkunsa 10 vuotta sitten. Kummallista, miten hyvin muistin sen. Asuimme lähellä tuota Huuhan mäkeä, jota kiertää normaali kuntorata, kaikkine nousuineenkin. Olin aloitttanut muuntautumiseni kuulantyöntäjästä kohti triathlonistia, vaikka silloin en määränpäätäni tiennytkään. Oli syksyinen aamu ja luennot odottivat päivemmällä. Olin päättänyt juosta kolme kierrosta. Ja ne kolme kierrosta juoksin. Se riemu! Se oli elämäni pisin juoksumatka. Lähetin tekstiviestin Teemulle, joka oli ihmeissään suorituksestani. Mietin tänään samaa lenkkiä ajaessani, että se oli yksi kovimmista, jos ei kovin, urheilusuorituksistani koskaan. Ilman sitä, en olisi koskaan juossut maratonia saati tehnyt täyttä matkaa. Se oli tavallaan se kuuluisa kulminaatiopiste.

"Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt!"

Kahden viikon päästä päästään Teemun kanssa mittaamaan avioliittomme tila Lost in Kajaanissa. Tooosiii mielenkiintoista.

Finntriathlon Tahko

Lauantaina triathlonkausi laitettiin pakettiin ja meidän perheen osalta aika hienolla tavalla. Teemu voitti täysmatkan kisan aikaan 8:53, mikä sinetöi myös kokonaiskilpailun voiton. Erityisen jännitysmomentin toi Norsemanin vain kahden viikon takainen läheisyys, mutta myös se, että Teemu ja Tuukka ovat kisanneet toisiaan(kin) vastaan jo parikymmentä vuotta. Postauksen kuvat Bullseye Photography.

Puolimatkan naiset odottamassa veteen siirtymistä.

Myönnän, että 10 vuotta sitten jännitin eri tavalla Teemun triathlonkisoja. Vuosien saatossa olen oppinut hyvin monimutkaisen kokonaisuuden merkityksen ja suhtaudun rauhallisemmin isoihinkin kilpailuihin. Osa kilpailijoista on tuttuja jo vuosien takaa, joten kenellekään ei soisi huonoa päivää ja muidenkin menestyksestä osaan iloita. Miehet tekevät mitä miesten on tehtävä. 

Tuulettaen maaliin. Appiukko hyväksyvästi taustalla taputtaen.

Itse taasen starttasin puolimatkalle klo 11.05, viisi minuuttia miesten startin jälkeen. Jo täysmatkan lähdössä klo 08.00 katselin järven vaahtopäitä hivenen huolissani. Mutta huoli olikin turha, sillä vaikka aallokko oli selvästi havaittavissa ja koettavissa, niin se ei oikeastaan vaikuttanut minuun. Uidessa iloitsin siitä, että kokemus on tuonut varmuutta ja pystyin uimaan ilman suurempia hämminkejä. Vauhtia olosuhteet kyllä söi ja vielä juuri ennen siltaa pööpöilin itse, kun sain päähäni, että edessä saattaa olla vielä poiju, mikä pitää kiertää. Ei ollut. 1,9km aikaan 41:54, että hidasta oli, mutta voimia ei mennyt ylimääräisiä.

Kilpailujohtaja Kuvaja ehti ennen minua kaulailemaan Teemun kanssa. Tämän kerran. Ensi vuonna käytän kyynerpäitä.

Tuukka ja Teemu. Toisella vähän leveämpi hymy kuin toisella heti kisan jälkeen.

T1:llä vaihtoon meni neljä minuuttia ja asiantuntijamiehet (siis oikeasti) huusivat, että: "Lemmettylän rouva ottaa sitten ensimmäisen nousun rauhassa, vai mitä!" Tavallaan en sitten kuitenkaan malttanut ottaa. Pyörää ajoin sitten taas tuttuun tapaan tuulispäänä. Jälleen hyräilin Saarenmaan valssia "Siis pyöritä, lennätä pellavapäätä, kuin silmissä leikkivät säkenet lyö." Mielestäni se sopii minulle kun ajetaan isolla limpulla loivaan laskuun. Pyöräaika 90km oli 2:50:39, sarjani kuudenneksi nopein. Isompia viisauksia ei pyöräosuudelta ole kerrottavaksi, paitsi se, että ihmettelin kun aika moni mies ei ajanut laskuja, vaan laittoivat kammen suoraksi. Peesivalvonnasta sen verran oman kokemukseni perusteella, että jämäkkää touhua oli ja jämäkästi käytiin minunkin takana sanomassa, että välikuntoon tai tulee penaltii,

Lapsia ja voittajia.

Kuten eräs lajin legenda totesi tänä kesänä, niin triathlon on sellainen laji, jossa uidaan, pyöräillään ja lopuksi juostaan. Tarkoittamalla tällä kuitenkin hieman korkealentoisempaa kuin näin asiayhteydestä irroitettuna näyttää. Juostahan sitä vielä piti puolimaratonin verran. Kannustus oli huimaa ja kuuluttajatkin ottivat ilon irti, ehkä myös vähän kustannuksellani, (ja ilmeisesti myös äitini), mutta hyvä showhan on tärkeintä. Vaikka en aina siltä näytä, niin kaikki kannustus on korkealle arvostettua. Kiitos siitä. Ensimmäinen kierros oli vähän kankea ja toinen kierros tuli sitten vähän paremmin. Aika 1:57:34, joka on itseasiassa reilut 2min kovempaa kuin Joroisissa. Maaliin juostessani laskeskelin, ettei Teemu voi olla vielä tulossa, mutta kuulutus sanoi muuta. Onneksi en jäänyt kuitenkaan odottelemaan pidemmäksi aikaa, sillä Teemun 40km väliaika oli jokin haamuaika, sillä odottelin maalissa vielä hyvän tovin. Ja vaikka moni oli arvuutellut, että juostaanko käsi kädessä maaliin, niin se olisi ollutkin näky, koska Teemu olisi saanut vetää minua. Ajattelin kyllä, että tämä on hänen voittonsa ja kisansa, joten odotin mieluusti maalissa. Loppuaikani oli 5:37:34, joka oikeutti naisten kilpasarjan 12. sijaan. 

Irongirl kyllästyi selvästi jo isänsä tuuletteluun, kun toistamiseen piti mennä hakemaan palkintoja.

Kesä oli hieno ja tapahtumat olivat järjestelyiltään ensiluokkaisia. Toki kaikessa toiminnassa on parannettavaa, mutta ihmettelisin suuresti, jos esille tulleisiin kehityskohteisiin ei reagoitaisi. Tarkoitan siis kaikkia kisajärjestäjiä, jotka triathloneja täällä Härmässä järjestää. Kuten Twitterissä jo kirjoitin, oli tämä kesä Suomen paras triathlonkesä meille. Tosin ensi kesä tulee olemaan vieläkin parempi, mutta nautitaan nyt hetki.

Tahkon alla katse jo tulevaan

Huomenna perjantaina suuntaamme kohti Tahkoa ja triathlonkauden päätöstä. Vaikka Joroisten jälkeen mietinkin kuumeisesti, että tekisinkö sittenkin täyden matkan, niin lopputulemana oli pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja tehdä toinen puolimatka tänä kesänä.

Panda-look.

Tai eihän se alkuperäinen suunnitelma ollut, vaan alkuperäinen suunnitelma oli kisata Kööpenhaminan Ironmanilla alle 11h30min... Polvi on edelleen ollut kivuton, mutta toki sellainen niin kuin 8kk leikkauksesta kuuluukin. Rasituksen rytmitystä pitää tarkkailla eri tavalla ja eilenkin kävin pikkujuoksun sijaan vesijuoksemassa. Voi luoja että se on tylsää touhua! Tällä loukkaantumishistiorialla se on myös tuttua, joten tiedän mistä puhun.

Kuva osittain lavastettu. Asento liioiteltu pitkän juoksun jälkeen.

Tankkauspäivät Tahkoa kohti oli eilen ja tänään. Norseman-reissun jälkeen piti saada aineenvaihdunta taas liikkeelle. Tarkoittaen tietysti urheilullisessa mielessä, ei siinä mitään vikaa yleisesti ottaen ole. Se tarkoitti pitkiä pyörälenkkejä ja pitkää juoksua (70min...). Tässä pienessä tankkauspöhössä on vaikea sanoa, että lähtikö se sitten käyntiin vai ei. Lauantaina olen viisaampi.

Mr. M:n kanssa Puutossalmen lossilla. Aika paljon hauskempaa ajella nuo pitkät jonkun kanssa kuin yksin.

Arkikin alkoi tällä viikolla, kun töihin oli taas kammettava ja päiväkotirumba siinä samalla aloitettava. Minusta on (ainakin toistaiseksi) ollut aina mukava palata töihin ja arkeen kesäloman jälkeen. Arki heitti märän rätin päin kasvoja tänään, kun 3 päiväkodissa vietetyn päivän jälkeen oltiin neljäs päivä kuumeesta toipumassa. Siinä sitä arjen realismia, mutta sellaistakin tämä elämä välillä on.

Tänä kesänä olen keskittynyt näyttämään hyvältä, joten toteutin parin vuoden haaveilun ja ostin koko kisa-asun Betty Designsiltä. "Bad ass is beautiful!"

Katseeni on siis tiiviisti jo kaudessa 2016 ja olen tässä makustellut ajatusta, että treenaisin siihen ihan silleen täpöllä. Teemu sen taisi sanoa ääneen ensin ja minua houkuttaa aika paljon ajatus siitä, että katsoisi, mihin "asti" rahkeet riittäisivät. Ja puhun ihan nyt niistä omista rajoistani ja ajoistani tyyliin sub11 ja AG:ni podiumpaikat. Viime kesän hienot suoritukset tulivat kuitenkin aika kohtuullisilla (melkeinpä vähäisillä) treenimäärillä, joten sen suhteen voin tehdä enemmän ja paremmin. Entisenä kilpaurheilijana tämä ajatus vie mukanaan ja asian toteuttamiseksi talvikaudella onkin jo isovanhemmat valjastettu asianmukaisiin tehtäviin.

Huoltotiimi: Norseman Xtreme Triathlon 2015

Teemu pääsi lauantaina toteuttamaan yhtä unelmaansa, kun Norseman kisattiin vihdoinkin Norjan vähintäänkin raikkaissa maisemissa. Tuloksena ensikertalaisen loistava seitsemäs sija ajalla 10:41:00, joka tuli nousujohteisen ja kontrolloidun suorituksen seurauksena. Tämä kaikki on tuttua, sillä mm. Helsingin Sanomat ovat kirjoittaneet kaiken mitä itse suorituksesta sanottavana on tässä ja tässä ja tässä. Itse ajattelin avata kisaa huollon näkökulmasta, sillä Norsemanissa on pakollinen oma huolto, joka kulkee kilpailijan kanssa koko 226km ja viimeisen nousun ajan juosten. Tämä muuttaa kisan luonnetta sekä kilpailijan että huoltajan näkökulmasta.

Kotiin jäänyt ATK/lastenhoitotiimi huolsi myös huoltotiimin kuntoon.

Minun vastuulleni kuului järjestelyt, jotka pitää hoitaa ennen kisaa. Siis majoitukset, lennot, vuokra-autot ja yleisesti tilanteen tasalla oleminen. Norseman on ns. pisteestä pisteeseen kilpailu, joten majoitusten välille tulee pari sataa kilometriä. Auton suhteen järjestäjä antoi tiettyjä reunaehtoja säännöissä ja lennotkin saatiin koko neljän hengen porukalle suhteellisen edukkaasti. Lennot otettiin Osloon/Oslosta, koska sillä tavoin saatoimme ajaa koko pyörä- ja juoksureitin läpi, joskin toiseen suuntaan. Kisaan kuuluu liuta myös pakollisia varusteita kuten lamput pyörään, huomioliivi sekä juoksureppu loppunousuun, joten niiden hankkimisesta oli myös huolehdittava.

Noin maratonin puolivälissä Gaustatoppen näyttäytyy ensimmäisen kerran. On aika todella vaikuttava näky.

Kolmen hengen huoltotiimi ei ollut yhtään liioittelua, kun tarkoituksena oli tehdä kilpailukykyinen suoritus kärkisijoituksista kamppaillen. Tomppa vastasi juoma- ja energiahuollosta, joka siirtyi vastuulleni, kun päämyrkynkeittäjä alkoi 25km juoksun jälkeen "kirittää" Teemua jalan. Kisan aikana omalla vastuullani oli T1 ja T2 sekä väliaikojen että sijoitusten seuraaminen ja huollon varmistaminen. Saukko toimi rattimiehenä sekä kuvaajana. Jokaisella oli oma tärkeä paikkansa ketjussa, jonka piti toimia kuin rasvattu. Toteutimme Teemun toiveita, jotka muutaman kerran muuttuivat yhtä nopeasti kuin keväinen ilma...

Loppunousun helppo osuus. Vaikeampaa on vaikea edes kuvitella.

Norseman on jo heti lähtökohtaisesti täysin erilainen kuin normaali ironman-kisa myös huollon kannalta. Ironman-kisassa voi juoksureitin varrella olla esimerkiksi yksi kohta, jossa omahuolto on sallittu, mutta missään nimessä ei muualla. Tässä järjestäjän huoltoa ei käytännössä ollut lainkaan, joten kun kello soi yöllä 02:00, niin siitä seuraavat 15h oli omat halut ja tarpeet toissijaisia. Oli tietysti hienoa olla koko ajan kisassa mukana, mutta sen aiheuttamaa stressiä pitää pystyä sietämään. Urheilija on vain ja ainoastaan tiiminsä varassa. Etukäteissuunnittelu on kaiken a ja o sekä kisan aikana tapahtuva kommunikointi urheilijan ja tiimin välillä. Tästä syystä totuttu kisan aikainen raportointipalvelu Suomeen päin ei ollut mahdollista, sillä lautasella oli ihan tarpeeksi tavaraa ilmankin.

Näitä riitti rinteillä ja teillä.

Oman kassin pakkaaminen reissuun erosi kyllä huomattavasti normaalista kisakassista. Kuoriasu, pipot ja hiihtohanskat pilkistelivät ulos kassista. Ikuisena optimistina pakkasin myös hellemekon, mitä ei sitten yllätys-yllätys tarvittu. Kisa käydään niin vaihtelevissa korkeuksissa, että huoltotiimikin oli välillä +4 asteen tuulessa kuin sitten +22 asteen lämmössä. Omasta juomisesta ja syömisestä piti muistutella ääneen, jotta ajatus pysyy koossa loppuun saakka.

Loppunousuun otettavat pakolliset reput tarkastettiin ennen nousun aloitusta. Huoltaja pystyi tekemään sen ennen kuin juoksijat tulivat paikalle. Tämä asia selvisi lennosta.

Ensimmäinen Norseman antoi paljon oppia myös huollon järjestämisestä mahdolliselle seuraavalle kerralle. Huomasimme, että olimme lukkiutuneita ns. normaalin triathlonin toimintatapoihin esimerkiksi vaihtoalueilla, emmekä "osanneet" ajatella luovasti vaikkapa vaatteiden heittämistä pitkin matkaa omalle huollolle juoksuosuuden alussa. Myös esimerkiksi tavallista parempi urheilujuoma vaikutti geelien ja patukoiden tarpeeseen, joten paljon kokemusta tuli ihan koko linjalta. Liikkuvassa autossa tapahtuva juomiensekoittelu oli myös melkoinen taidonnäyte puhumattakaan siitä, miten paljon tavaraa autossa oli ja miten ne saatiin aina käsille tarvittaessa. Arkistointisysteemi oli kuitenkin toimiva. Meillähän siis oli kisan aikana autossa myös kaikki meidän matkatavarat...

Pyöräreitillä oli todella kauniit maisemat.

Vaikka kirjoitankin, että oppia tuli, niin suoritus huollonkin osalta oli vallitsevan asiantilan huomioiden oikein hyvä, sanoisin arvosanaksi 9. Se ei ratkaissut sijoituksia, vaan toimimme suunnitelman mukaan, tarvittaessa joustavasti ja suurella sydämellä. Useita asioita jouduimme selvittämään lennosta, sillä kaikkea ei ollut mainittu kisaoppaassa tai infossa. Asioita kuten a) mistä huoltaja pääsee urheilijan luokse T1:lle, b) voiko reput tsekata sisään huoltajan toimesta ja c) mistä huoltoalue todella alkaa. Ihan vain muutama mainitakseni. Monet "metkut" ovat nyt tiedossamme.

Lautalle vain ja kohti 10,5 asteista vettä.

Luonnollisesti on myös tärkeää, että koko stressaavan päivän yhdessä viettävä huoltotiimi jaksaa katsella toistensa naamoja ja pelata yhteen. Huumori voi olla välillä aika rankkaa ja kisan edetessä ei aina ne "kiitos ja ole hyvä" tule lauseen loppuun, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Vuosia tuntemistaan ihmisistä tulee esille uusiakin puolia, kun olosuhteet muuttuvat. Erilaisten tallenteiden todistaessa asiaa, huollolla oli koko ajan hyvä pelihuumori päällä. Tosin videoihin on myös tallentunut reissusta kisaa edeltävä jännitys, hermoilu ja odotuskin. Melko legendaarista settiä. 

Tiimi.

Saukon merkitys rattimiehenä on itsestään selvä. Saukko on myös suuri innostuja, joka on tosiaan nähtävissä GoPro:n tallenteista. Tompan merkitys loppunousussa on näin omasta mielestäni suurin mahdollinen ja hän varmisti, että sijoitus todella on maalissa seitsemäs eikä kahdeksas. Harva olisi pystynyt siihen mitä Tomppa teki ja vielä harvemman huudolla kannustuksella olisi ollut sama vaikutus. Teemu luonnollisesti teki sen, mitä pitikin. Savolaisena olisin vaatimaton, jos siihen olisi vähäisintäkään tarvetta, mutta koska ei ole, niin paikkani minullekin tiimissä varmasti oli. "Not just a pretty head." Suomen tiimin ansioista saimme reitin päälle sijoitus- ja väliaikatietoja sekä tietoa kisan kulusta yleisesti, mutta mikä tärkeintä, niin minun ei tarvinnut lainkaan olla huolissani Irongirlistä, joka ei tälle reissulle päässyt mukaan.

Loppuseremonia. 

Kokemuksena Norsemania on vaikea selittää. Sen tekee hienoksi juuri tuo urheilijan ja tiimin yhteistyö. Vaikka repun ja pumpun piteleminen T1:llä ja kaikkien hermoilujen vastaanottaminen on aina arvokas homma, niin tässä huoltaja nousee kyllä jalustalle siihen urheilijan rinnalle. Urheilija luottaa että huolto toimii ja huolto tekee kaikkensa parhaan suorituksen eteen. Lähtisin uudestaan, huoltamaan.